USAUSAUSAUSA ja testi

Syksyn epäleiri on takana. Vierailu rapakon taakse oli tällä kertaa enemmän loma kuin mitään muuta. Normaalisti syysvierailu on punoutunut korkeanpaikan työleiriksi, joskin hyvin vapaamuotoiseksi sellaiseksi, kun isäntäni on tavallaan entinen surffipummi ja menestyksellisesti itseänsä rahoittanut nykyinen akateeminen persoona isolla P:llä maalattuine varpaankynsineen ja flipflopineen. 

Nyt suuntana ei ollut vuoristo vaan hiekkarannat ja Mikki Hiiren kainalo. Samoilla leveysasteilla lämpötila oli suomalaisittain epäkesämäinen +28-30C, mikä teki hyvää kintereille ja takaraivolle. Nilkan muljautuksen myötä hidastunut syksyn nousukiito sai uutta vauhtia palmujen katveessa. Treeniohjelman suunnitteli Strava, ja tavoitteeni oli hakea muutama reittiennätys (huom. älkää oikeasti antako Stravan segmenttien ohjata harjoitteluanne) ja ehkä piirtää gps:llä jotain unohtumatonta. Keskityin näistä ensimmäiseen, sillä elämä on liian kivaa gps-maalailujen suunnitteluun kun ei ole taidot sillä saralla niin harjaantuneet. Parhaimmillaan onnistuin jalkailemaan kaatuneen ameeban. 

Uintitauko venyi kolmen viikon pituiseksi. Se on vissiin paljon kun kerran tauko oli ihan vapaaehtoista. Kävin meressä uimassa, mutta treenin kokonaispituus oli Garminin mukaan kokonaiset 59m. Isot aallot heittivät minut ympäri kuin gps:llä luonnostelemani ameeban ja uintitreenit oli vähän niin kuin siinä. Ekana päivänä meri oli ihan rauhallinen, muina ei. 

Juoksin kostean lämpimässä kelissä myös olutpanimon sponsoroiman kisan asuin- ja teollisuusalueen rajoilla, jonne ilmaantui yht'äkkiä 400-500 juoksijaa. Paikka ei ollut lainkaan juoksukisamainen, mutta kisa siellä järjestettiin. Harvinaista oli myös, että lähdössä ei kajautettu kansallislaulua. Osa paikalle saapuneista latoi puolimaratonin, mutta itse laahustin rapiat 5km. Niistä kilometreistä puolitoista olivat mukavia, loput eivät. Mutta lopputulos oli linjassa itseni ja kuntoni kanssa, joten olin pettyneen tyytyväinen nauttiessani bagelia ja muffinssia maalialueella aamunkoitteessa. Oluttakin olivat laittaneet tarjolle. Olin koko kisan kolmas ja ikäryhmäni voitin, mutta emme ehtineet odottaa palkintojenjakoa kun oli muuta.

Reissusta palattuamme tajusin menettäneeni tyystin motivaation harjoitella. Valahtaessani maanantaina Impivaaran 25 metrin altaan koleaan syleilyyn ymmärsin, ettei tekeminen kiinnosta. Rutiini oli poissa. Mutta tein kuitenkin tekniikkatreenin, jossa ei tekniikkaa juurikaan harjoitettu. Olin sen jälkeen kokolailla väsynyt. Onnekseni pääsin tiistain yhteistreeneihin, jossa juoksin varovasti liukkauden, kunnon ja tulevan kynnystestin varjoissa. Loppuverryttelyssä itselleni valkeni, että kadonnut motivaatio tuli röyhyn mukana takaisin. Olin siitä niin kovin iloinen. Närästyksen vähentymisen lisäksi havahduin, että tämä onkin ihan kivaa puuhaa. Liikkuminen siis. Kostoksi ja vähän niin kuin testiksi hinkkasin kellarissa Feltin satulaa yhden harjoituksen verran. Siitäkin jäi hyvä tatsi. 

Perjantaina asettauduin ehkä hieman kiireisenä kynnystestin pariin Kupittaan hallissa. Kiitos Markuksen tasaisten vetovuorojen testi kulki ennakoitua paremmin. Valmistauduin tähän koitokseen syömällä valtavan kebabin. Se pysyi hallussani koko matkan.

Uusi näyte edellisen jälkeen (Kuva: Sari Holmström)

Lisäotteita harjoituspäiväkirjasta

Voi sentään. Olisinpa tähän aikaan ymmärtänyt tekemistä enemmän. Niin kuin nyt kuvittelen tekeväni. En olisi ihan tuota tahtia kisannut. SM-viestin jälkeen pidin viikon lepoa (119km) ja aloin harjoitella maratonille.

Mutta tämä.... olisi voinut olla vähän järkevämpi kauden aloitus.

29.5.1997 Eltsun 5000m (14:46): Ennätys ja tietty armoton pettymys kun ei A-luokka ei mennyt rikki (A-luokka/KK-raja oli 14:35 vuonna 1997) 

1.6.1997 Vedot jäi kesken, valmentaja huusi pois radalta.

6.6.1997 JKL 10000m (31:02): Oli melko kuuma. Kulki ihan kivasti 7km:iin asti (5km 15.21)

12.6.1997 PNG 1500m (3:57): Eka 4:00 alitus.

17.6.1997 1500m jänis Arvoselle (4:04)

21.6.1997 Saarijärvi 5000m (14:35,98): Kova tuuli, välillä ukkosmyrsky. Luin kelloakin väärin. 

24.6.1997 TV kova 10 km (32:32)

29.6.1997 Kestokarnevaalit 5000m (14:55): Kuuma, ennen kisaa olin jo luovuttanut. Keskisormi näkyi.

1.7.1997 PM 5000m (14:49)

2.7.1997 PM 1500m (4:05): Rauhallinen alku

6.7.1997 SM-viestit (3:56)

Tämänkin vielä laitan tähän opiksi muille ja ennen kaikkea itselle.

27.3.1997 IP: Vain vr ja 2x500m. Jäi treeni välistä, terä oli tiessään, en yrittänyt vetää edes väkisin, menin vain 2x500m. Lauantaina uusi kova.

29.3.1997 AP: vr yht. 12 km + TV kova 10km (31:14), IP: vr 8 km. Yht. 30km

Niin, että älkää paahtako väkisin vaan kuunnelkaa, mitä keho sanoo. Ugh!

One Punch Man's training philosophy

Harjoituspäiväkirja

Elän nyt niitä aikoja, josta Faith No Morekin lauleskeli joskus. Elän niitä rallatuksia tosin ilman mitään keski-iän kriisiä. Kappaleen äkkäsin kun söin suklaata suihkussa enkä voinutkaan soittaa ilmakitaraa. Juoksija-lehdessä yhtyettä haukuttiin muinoin nuorison pilaajaksi. Ei se ole sitä. Vanhempia se oikeasti soimaa.

Eksyin tuon äkkäyksen myötä ajassa taaksepäin harjoituspäiväkirjojen äärelle. Sillä matkalla löysin itsestäni life hackerin. Olen itse asiassa lifehakkaamisen King Kong. Olen merkinnyt dataa itsestäni jo vuonna 1989, vaikka termi tuli ilmoille vasta 2004. Tuoreena alan pioneerina selailin harjoituspäiväkirjojani pelon sekaisin tuntein, mutta pelkoa enemmän ne huvittivat. Varsinkin kun muistelen menneisiin hetkiin liittyviä tunteita. Ne olisivat voineet olla vähän iloisemmat silloin kun kulki, ja aniharvoin se sittenkään oli piikkarien syy, ettei kulkenut (vaikka oikeasti kulki kun asiaa nyt katsoo). Yleensä keskityin vain olemaan pettynyt. Mutta nuorena kun en tajunnut, mitä iän kertyminen merkitsee keholle, ja että miten kellonkäynti muuttuu samalla.

Jaan nyt muutaman hetken ilman pyytämistä. Muun muassa 1.3.1997 olen tuuminut seuraavaa: "Ei hyvä, reidet hyytyivät jo 6km:n kohdalla. Ja iltapäivän juoksu oli pelkkää sakkaamista." Näin olen todennut juostuani 23 km, johon sisältyy Ruissalossa aikaan 32:15 juostu testikymppi. Oli syytäkin olla pettynyt.

Kuukautta aikaisemmin olin tsempannut itseäni MM-maastokatsastuksiin oikein kunnolla.

4/2/ AP: vr 6 km, IP: vr 3 km + 4*2000m'400m (6.12/6.09/6.10/6.11) + kp + vr 3 km. Oikea etureisi tilttasi.  

5/2/ AP: Lepo, IP: Kevyt 10 km. 
Oikea etureisi tulee vain kipeämmäksi

6/2/ AP: vr 10 km, IP: Kevyt 10 km.
Kevyttä etureiden vuoksi

7/2/ AP: vr 8 km, IP: Kevyt 12 km. 
Etureisi ei enää niin paha ja vaikka paha yhä onkin, niin starttaan ylihuomenna.

8/2/ AP: Kevyt 10, km IP: Kevyt 11 km Lahdessa. 
Sysimustat jalat. Vissiin kulkee huomenna.

9/2/ AP: vr 4 km, IP: vr 4 km + MM-maastokatsastus 12 km 38.08 (~3.10/km). 10.sija + vr 4 km.  
Voitin Harri Hännisen. Alussa liukasta, juoksin piikkareilla kun oli jäätä alla. -7C, mut vedin lyhyillä. Grillimakkaraa olisi ollut tarjolla puolessa matkassa. Etureisi oli hiljaa.

Äkkäsin myös, että vuonna 1996 olen touhunut ihan samoja juttuja kuin nykyäänkin, mutta hieman eri asenteella.

28/10/ AP: vr 10 km + Koordinaatio-Immonen 90 min., IP: Lepo. 
Muljautin oikean nilkan aamulla pahasti. Ei tullut edes verryteltyä. En pystynyt kävelemään iltapäivällä. Istuin autossa.

29/10/ AP: Lääkäri, röntgen, IP: Lepo. 
Ei siellä mitään ole vikana.

30/10/ AP: Lepo, IP: Kevyt 10 km. 
On se nilkka kipeä.

31/10/ AP: vr 5 km, IP: vr 8 km + mäkeen 10*80sek.'200m. 
Purulla menin, kun asvaltille ei sovi astua.

1/11/ AP: Lepo, IP:vr 10 km + kp 30 min. 
Nilkka irtoaa kohta. Ehkä kuitenkin juoksen huomenna testijuoksun kun se on Ruissalossa. 

2/11/ AP: vr 7 km + TESTI 10 km (32.29 ~3.15/km), IP: Lepo .

Sellaista se oli silloin.

Vamma-alttiin syksy

Vuosi 2001 oli onnellinen vuosi. Urheilun saralla pääsin keväällä oivaan kuntoon (ladoin sellaista 15 minuutin vitosta ja muuta), joskin kauden pääkisassa Turun Kalevan Kisojen kympillä astelin radalta 3km jälkeen. Siinä oli vähän sellaista heikkoa oloa kun keli oli kuuma ja itsellänikin oli kuumetta yli 38 astetta. Pelkäsin ihan kuolevani kun makasin kotona kylmässä suihkussa. Ei ollut ihan riemastuttavin hetki tuo, mutta oli se sovelias näyte tyhmyyden rajattomuudesta. Illalla kuitenkin tapasin elämäni ihanimman ihmisen, ja asiat jotenkin pääsivät mittakaavaan.

Seuraavina vuosina pääsin nauttimaan jos jonkinlaisista vammoista. Oli jännerappeumaa, joka veti minua narussa lähes 8 kk ja tutustutti minut todenteolla vesijuoksuun, polveakin saatiin operoitua ja lopulta vielä akilleskin pääsi puukotettavaksi. Vuoden 2003 keväällä rullailin 6km aikaan 18:03 ja seuraavana iltana mursin oikean fibulan. Luulin sitä vain venähdykseksi jäällä kaaduttuani, mutta 1,5km:n kävely/juoksu/hyppelyn jälkeen kipu oli melko voimakas, joka altisti ajatukseni mahdolliseen murtumaan. Onneksi sain siihen mustan kipsin. Niin ja sitten IT-jänne sekä takareisi ovat oireilleet tasaisin väliajoin. Näiden saatossa on tullut rupateltua tohtorin kanssa niitä näitä useampaankin otteeseen ja frendattua kortisonin kanssa melko pitkään. 

Samaan aikaan tai oikeastaan näiden pysäkkien välissä juoksutulosten suunta vahvastui, mutta väärään suuntaan. Aloin kammoksua kisaamista, koska odotin aina entistä heikompaa tulosta. Oikein tsemppaamalla sen yleensä myös saavutin. Treeneissäkin oli ihan helppo vähän jallittaa itseään, ja siinä olikin yht'äkkiä jonkinmoinen kierre päällä. Ihan selkäytimeni omaksui tuon kaavan, ja kykenen vieläkin psyykkaamaan itseäni negatiivisesti ihan missä ja milloin vain. Onhan se vähän ikävää, kun välillä olisi eduksi olla positiivinen ja henkisesti vahva. Näiden asianhaarojen innostamana hamusin onnistumisia. Siinäpä oli oivallinen plaseeraus triathlonille. Ensimmäisen, vuodelle 1991 osuneen tutustumisen jälkeen, olin yht'äkkiä valmis kohtaamaan nöyryyttä ja identiteetin poisoppimista muun muassa. 

Vammat ne eivät lajirajoja kunnioita. Niin ne vain yhä kopeloivat kehoani, vaikka poisoppineempi olenkin. Lääppivät pakaroita ja hivelevät takareisiä tuon tuosta. Ja siihen tykö tulee näitä äkäisempiä iskuja. Mennä viikolla ihan vain innokkuuttani astelin kepein askelin, mutta suurella tarkkuudella kiveen. Nilkkani petti ennen ajatusta ja pullautin voimasanoja. Lapset kuulivat ne. Häpeän tunne ja voimakas kipu olivat nidottuna siihen pakettiin. Ystävät auttoivat ja minä vain ärräilin. Niin, että kiitos vaan avusta. Ajan myötä moinen astelu värjäsi nilkan ja osan jalkaterää sinisellä, ehkä vähän purppuralla. Osuma onkin aiempia nohevampi.

Mutta kyllähän tämäkin vamma on sellaista ohimenevää laatua. Kismitystä nostaa vain se, että juoksu oli sen verran terävöitynyt kaiken maailman swimrunien ja polkujuoksujen jälkeen, että aloin jo hieman odottaa kilvoittelua. Nyt se vähän siirtyy ajassa, ja ensimmäinen kisa taitaa olla vasta Floridassa marraskuussa. Se on sellainen ihan pikkuinen vitonen vaan. Ehkä pääsen alle 20:00, jos kisa on alamäkeen ja siihen osuu myötätuuli.

Tuunattu märkäpuku ja muita juttuja

On trendejä ja sitten on ei-trendejä. En ole tietoisesti himonnut tai vältellyt niitä, koska aivan sama. Tuli M(usic)TV, meni muodin taju ja Hittimittari, tuli Internet ja meni MTV. Siinä välillä kävi Jyrki, tuli muka älykäs puhelin ja katosivat kaikki puhelimeeni tilatut soittoäänet. AC/DC muuten pysyi.

Mutta nyt olen tietoisesti trendikäs. Kovin nöyrästi kuitenkin, kun niin on parempi. Aion nimittäin vesijuoksemaan. Lienee pyöräilylle syljeskelevien keksintö tämä. Ovat niin pitäneet triathlonista, mutta eivät enää illalla kolmen lajin jälkeen. Siinä nuutuneena ovat uhonneet, että nyt pyörä myyntiin. Ja tovin kuluttua palautusjuomaa siemaillessaan päättivät, että nyt tosiaan loppuu se hiilikuidun tanssittaminen, me vain uimme ja juoksemme toistuvasti ja lakkaamme ennen kuin tulee liian vilu. "Näin on", on kuulunut nurkasta.

No lauantaina järjestetään Solvalla Swimrun ja sinne on suunta. Voi olla mielenkiintoinen sopiva sana kuvailemaan odotuksia pitkähkölle päivälle, jona on tarjolla 34-35km jalan ja vajaa 6km uiden, mutta näitä sopivasti vaihdellen. Ja vielä parin kanssa. Raaka-Arska kelpuutti minut seurakseen, mutta uskon, että kumpikin Team No Underwearilaisista pähkii hiljaa mielessään, että miten jaksaa. Matka on verrattain venytetty, ettei tämä ihan laajimmalle levinnyt trendi ole. Mutta sen verran kuitenkin, että omat vermeet on lajille jo tarjolla.

Omat varusteeni ovat epätrendikkäät, mutta itsetuunatut. On leikattua märkäpukua, kiitos sponsorin, Utriaisen Ilkan. On porattu pullariin pikanauhat ja hankittu olkapäitä narisuttavat voimilleni selvästi ylisuuret lättärit. Kaikki pelissä siis. Tankkasin myös.

Siltikään ei ole hirveän tarkkaa hajua, miten lauantaina jaksaa. Mutta mitäpä siitä, Uusia kokemuksia aallonharjalla. Sellaisista on trendikkäät lauantait tehty.

Taas mennään

On pyhiä asioita. Kestävyysjuoksu. Paavo Nurmi. Lasse Viren. Kylmä, puhdas juomavesi. Sauna. Fazerin sininen. Muut vuodet kuin 1995. Kevät. 

Yksi asia ei ole enää niin pyhä: Kuuvuoren portaat. Tuo armoa jakamaton juoksuaskeleen ylvästäjä, puinen alttari, jonne maitohapot valuvat - ei se ole enää entisensä. Portaat on uudistettu, mutta sitä enemmän alttarin pyhyyttä uhmaavat instagramin ja vaa'an motivoimat fiilistelijät, kokemusten haalijat. Julkinen paikka kun on tuo portaikko. Ei valu heillä hiki ja epäilen myös, ettei satu vatsanpohjassansakaan asti niin, että ihan silmistä valuu. Ei. Nyt asu on sävyisä ja mätsää jopa puun ja puunlehtien väriin. Hyvin huoliteltu. Omani mätsää vain varjojen kanssa. Ennen pitkää trail running vaihtuu stairway runningiin ja netistä saa siihen soveltuvat jalkineet, komprosessiosukat ja juomapullon sekä just oikeanmakuisia geelejä ja energialisiä, jotta jaksaa joka askeleen. Mark my words. Toisaalta nuo ehkä viitsivät sitä niin kauan kunnes uudempi trendi löytyy jonkun blogista.

Niin, että kiitos vain internet.

Vaan eipä käy internetiä syyttäminen siitä, että kävi näin:

Congratulations! You are now registered for the 2016 KMD IRONMAN Copenhagen - General Entry - Individual Entry. 

Sietää nyt sitten olla arvostelematta muiden porrasliikuntoa ja katsoa todellisuutta peiliin. Kovin minä kamppailin ennen hiiren napin painallusta ja visualisoin silmät kiinni, että koko 180km menisin taas temmoten ja sietäisinköhän sittenkään seinään päin juoksemista. Ehkä, ehkä en, mutta sen näkee vajaan vuoden päästä. Miten sitten kulkekaan, niin saavat sitten siellä portaissa rempseät naurut jos äkkäävät seinään minun juosseen. Sanovat varmasti, että olisit mennyt portaita, hölmö.

Olisikohan se sitten siinä?

Niin. Ei sitten tullut kisattua. Ei vamman tahi motivaation uupumuksen vuoksi. Oli vähän muuta.

TTW-viikonlopusta tuli sen sijaan talkookeikka, jossa mentiin Raaka-Arskan ja muutaman muun kanssa niin, että viuhui. Mahtavaa tietenkin oli, että itse kisa sujui muikeasti: voittoajat olivat huikeat ja kaikilla taisi olla hyvä mieli virkistäydyttyään Aurajoessa, viiletettyään motarilla ja rullattuaan Aurajoen rannoilla. Hyvä niin. Eipä mennyt ahkerointi hukkaan.

Ensi vuonna sitten viivalle ja sellaista. Nyt TT-stealth lähtee huoltoon. Ehkä minun pitäisi tehdä sama.

Kadoksissa kesken matkaa

Ihan kadoksissa pimeän keskellä, siellä se luuraa kisafiilis. Vaikka on kotikisat ja kaikki. Ei auta fikkari houkuttelemaan kisafiilistä päivän valoon. Niinpä on peittelemättä poloa kouliinnuttava hetki kun paikat ja nyt näemmä mielikään eivät ole sunnuntaiseen kotikaupunkikoitokseen erityisen alttiit.

En oikein jaksa haaskata ajatusta sille, minne kummaan edes sellainen tavallinen kisaa odottava olo on mennyt. Ehkä meni pastalle. En tiedä, jonnekin se vain livahti. Oli loma, tuli työt ja nyt on nyt. Tosin elävästi kyllä muistan Joroisilla päättäneeni, että se kisa on urani viimeinen triathlon, mutta ei se ole sitä sittenkään, luulen. Todella tarkkaan olen kalkyloinut, että hallussani on vain n. 1/4-osa siitä, mitä olen käsittänyt tarvitsevani suoritukseen, johon olisin edes jollain tavalla tyytyväinen. En ole siis edes puolet. Olen vain neljäsosa. Eilen irrottelussa ei irronnut ollenkaan, painoi vain. Ja toukokuussa vieraillut lonkkakipukin on yht'äkkiä läsnä liian tuttavallisena. Ovat nämä faktat kovin harmillisia juuri nyt, kun sunnuntainkaltaiset tapahtumat ovat hetkiä, jolloin sietää nauttia siitä, mihin on itseään valmentanut. Eipä siinä, onhan niitä kisoja tarjolla iät ja ajat, mutta nyt on kuitenkin uniikkia herkkua tarjolla.

Näillä perustein olisi helppo jättää TT-grinderi pannuhuoneeseen odottamaan seuraavaa kautta (jahka korjautan ohjausta käännettäessä jumittavan laakerin). Jäädä siihen sohvalle valmistautumaan vapaaehtoistehtäviin. Niin olisi helppoa se. Ihan pieni päätös vaan.

Mutta sittenkään en taida tehdä niin. En sietäisi moista jälkikäteen, eivätkä muut sietäisi minua. Tai siis sietäisivät nykyistä vähemmän. Leppoisa en liene arkimaanantaina muutenkaan, mutta nyt olisi kustannuspaikalla vielä pahempi minä, jos jätän väliin. Se on liian kallis hinta. Ehtiihän tuo masiina pannuhuoneessa viettää muutaman tovin muutenkin. Ja ylläoleva ositteluhan on vain loogista päättelyä ilman minkäänmoista tieteellistä validointia, jonka voi joku päättelystä poissuljettu tekijä muuttaa. Ehkä tuo tekijä on tällä erää maltodekstriini tai nallekarkit. 

Niin tai näin sen enempää nillittämättä menen Aurajokeen. Mutta vasta sunnuntaina. Sunnuntain biisi muuten on:

Possujunan haju

Ilmanvastus se vasta veijari on. Viheliäskin vielä. Juoksu-uralla en sen kanssa niin harmissani ollut. Kunhan muistin Herb Elliotmaisesti latoa avaavat vedot aina vastatuuleen niin se riitti. Silloin oli päiviä, jolloin kulki vaikka ukkosmyrskyssä (5000m ennätys 14:35 oli tällainen hetki), ja sitten oli päiviä, jolloin ei kulkenut. Hampaat kiristyivät irveen, tukka laahasi maata, mutta ei vain kulkenut. Ihan valmentaja opasti pois radalta, kun ei kestänyt katsoa (hyvä, että teki niin kuin seuraavalla viikolla meni 5000m 14:35). Mutta milloinkaan se ei ollut ilmanvastuksen syy. Siis se, että kulkiko vai ei.

Nykyään suhde ilmanvastukseen on tuntuvampi, jopa henkilökohtaisempi. Olen laulanut sille, olen torunut sitä ja ihan hellinyt voimasanoin. Silti se vain vastustaa minua. Se vietävä kun kasvaa neliössä vauhdin myötä. Ilmanvastuksen ja minun suhteeni tuntuvuuden takaa lajikirjon laajennus. Nykyään kun tapaan harjoittaa sydänlihasta muutoinkin kuin juoksemalla, ja pyörällä pääsee lipevämmin kuin jalan, vaikka samat jalat siinäkin ovat käytössä. Kaikkien vähiten ilmanvastuksessa kiehtoo possujuna. Se on juuri se jonomuotoinen asetelma, joka ohittaa sinut toisistaan hajua mittaavien ajajien kera. Se on sama ilmiö, josta on niin kiva nauttia, mutta joka on samalla niin väärin. Se ilmiö kukkii ja voi hyvin ikäryhmästarteissa. Meillä kun on niin armoton kiire lycrat päällä. Mutta triathlonissa ryökäleet ovat luoneet ihan oikeat säännöt asiasta, eivät pelkkää normistoa: Roskat roskien paikalle ja kukin ajaa omaa ajoansa peesaamatta. Näitä sääntöjä on asetettu valvomaan motorisoidusti liikkuvat tuomarit, joiden ymmärrys tehtävän suorittamiseen ainakin kotimaassa on enemmän teoreettista kuin käytännöllistä laatua. Kooltaan mahtava Joroisen Finntriathlon tosin nitisee liitoksissaan, eikä tehtävän käytännön suorittaminen liene ihan helppoa, mutta sitten syy sormien välistä lipevien possujunien yleisyydessä on jossain muussa kuin tuomareissa. Mieleni tekisi nillittää oikein laajasti viime lauantain possujunakavalkaadeista, mutta onneksi kisasta on kulunut jo mieleni rauhoittanut tovi, joten jätän sen tekemättä. Kuulostaisin vain tätäkin kirjoitusta katkerammalta. Tai no hieman kyllä pistää yhä kun muistelen tulleeni ohitetuksi noin 10 km aiemmin ohittamieni ajajien toimesta siten, että he kaikessa possujunaisuudessaan siirtyivät kohti horisonttia polkematta, yläasennossa ja vielä naureskellen, että onpa mukavaa tämä. Koin sitten oikeutta tai vääryyttä, niin kyllä se pänni. Olin varmasti itsekin ohittaessani välillä muiden perässä kun ajoradalle ei viljalti porukkaa mahdu, mutta pyrin irtaantumaan tilanteista ajamalla kovempaa ja sättimättä pierujeni haistelijoita. Sen verran kova jätkä olen, että olen kerran ihan kuusi minuuttia boxissa viettänyt ja sitä myötä olen kovin ja negatiivisen herkkä peesaamisesta nauttimiselle. Niin kivaa kuin se onkin. Mutta en nillitä enempää. Olenhan lomalla. 

Enemmän harmittaa jälleen kerran kesken kaiken räjähtänyt juoksu Joroisilla. Viime vuonna laiha älyni ei ollut ymmärtää, miten SM-kisat juoksutetaan metsäpoluilla, mutta jälkeenpäin hahmotin, että tämä ei ole juoksu-urheilua ja kovasti reitin valvonnan helppous ajaa juoksun metsään. Niin tänä suvena aloitin itseäni puskematta, mutta 8km:n kohdalla olin valmis lopettamaan koko suorituksen. Niin kivaa se oli. Helppo on uumoilla, että "ajoit vain liian kovaa", mutta rohkenen epäilen tuota. Ajoin samaa settiä kuin 2+1h treeneissä, mutta paremmalla fiiliksellä ja valmistautumisella. Siltkin noissa harjoituksissa juoksu kulki vaivatta 3:40-3:50/km -vauhtia. Nyt pääsin jopa minuutin hitaampaa per kilometri. Saavutin välillä vauhdin, johon en pysty normaaliolosuhteissa. Kovinta on se, että juoksin vaimoa (vaikka hän kova onkin) hitaammin. Ehkä olen jalostumassa hitaan triathlonjuoksun spesialistiksi. Jahka joskus selviää, missä vika/ansio, aloitan tukiklinikat ja pidän teemasta blogia. On väistämättömän helppoa ymmärtää, miten paljon asianlaita pännii, mutta siihen keskittymistä enemmän olen toiveikas, että asia löytää ratkaisunsa. En sitä tässä vielä voi eritellä kun puhun tulevaisuudesta.

Vielä tuosta Joroisten puolimatkasta. Paransin ennätystäni 24 minuuttia, joten olen kyllä tyytyväinen, joskin kovin nälkäinen paremmasta. Muistan kyllä aiemmin viskoneeni piikkareita ympäri pitäjää, jos ennätys ei parantunut riittävästi. Siis silloinkin kun ennätys parani. Nyt kun asiaa katsoo kauempaa, olisi ihan hyvä ollut olla silloinkin tyytyväinen. Vaan eipä tiennyt poika mihin pystyy jahka vanhenee. 

Toinen havainto Joroisilta. Seuramme harrastajat latosivat sellaisia suorituksia, että suu menee muikeaksi. Alle viiden tunnin suorituksia, monen minuutin, jopa monen kymmenen minuutin ennätysmurskajaisia ja sen sellaista. Ei ole paha se. Onnea kaikille!

Mutta jotta voi tietää tulevaisuuden pitää tuntea menneisyys. Ennen Joroista hamusin lyhyempiä triathlonkisoja ahnaasti kuin nälkäinen paviaani. Halusin aina vain nopeammin pois ihonmyötäisestä uimarenkaastani siinä heikosti onnistuen. Voimarinteellä en päässytkään perusmatkan viivalle. Siis edes lähtöviivalle. Päivän väsymystila huomioiden se oli ihan hyvä. Sunnuntaina tosin suoritin uinniltaan lyhyen sprintin. Selvin maaliin toisena. Olin tyytyväinen juoksuun, joka oli keskivauhdiltaan "hyvää treeniä". Olisin ansainnut diskauksen kun ulkopuolinen avitti keskellä selkää jumittuneen märkäpuvun vetoketjun irti kisa-asustani. Toistin kaltaisensa suorituksen sijoitustaan myöden (mutta ilman vetoketjuepisodia) kuuden päivän päästä Säkylässä. Ajoin sieltä myötätuuleen muutaman seuramme konalaisten kanssa. Harjoittelin ahkerasti peesaamista. Siitä eteenpäin kohti Joroista vain himmailin tietämättä, että vahvin lajini juoksu onkin nykyään heikkouteni. Ihan kelpo reality check, sano.

Katkelmia kesäkuulta

Istun lentokoneessa. Taas. Nyt olen matkalla kahdeksi vuorokaudeksi Portugaliin todistaakseni, miten etevät opiskelijat pärjäävät eurooppalaisten kollegoidensa kanssa eräänlaisen kurssin finaalissa. Matkalla penkkiurheilemaan siis. 

Mutta vasta muutama hetki sitten istuin lentokoneessa. Silloin suuntasin muutamaksi päiväksi Bostonin nurkille. Silloin ote urheiluun karkasi, koska oli väsy ja ohjelmaa koko päiväksi. Otteen katkeaminen on ilmeistä kun parin päivän reissulle en pyörää raahaa ja ostokeskusten piirittämää valtateiden risteystä piirrettäessä kynä ei ollut taikonut nurkille minkäänmoista uintiareenaa. Ei siellä ollut edes tilaa pyörälle. Autolla katsokaas pääsee.

Kävin kuitenkin juoksemassa aamuvarhaisella kuten näillä keikoilla tapana on. Näkee paikkoja ja kykenee eksymään. Toteutin nämä tälläkin kertaa. Oli onneksi lämmintä niin ei tullut vilu yllättäen ilmenneen kiireen keskellä. 

Ennen Bostonin reissua ehdin kisaamaan Vantaalle ja harjoittelemaan vähän vaihtoja. Olen lyhyen triathlonurani aikani pitkälti vakuuttanut itseni, että uintiakin huonompi lajini on märkäpuvusta irtautuminen. Olen ihan videoita myöten selvittänyt sen salaisuuksia, ja ihaillut miten seuratoverit vain sujahtavat puvusta. Mutta silti märkäpuku - niin tuo vanha kuin tämä uusi - tapaa liimautua raajoihini erityisen terhakkaasti. Ehkä puvut ovat pelänneet hukkuvansa niin paljon, että tarraavat kehooni minkä ehtivät. Olen melko varma, että se on niin. 

No. Juoksin Bostonin liepeillä. Etenin arvaamattomille teille ja eksytin itseni metsään havupuiden ja järven äärelle. Se oli mahdottoman seesteinen, mutta hikinen hetki. Mainitsin siitä jopa ääneen vaikka yksin siellä eksyksissä olinkin. Ja ihan suomeksi hihkaisin. Oli sen verran palkitseva tuo hetki. Seuraavana aamuna rankaisin tuota iloa tonnin vedoilla vanhalla rautateillä, joka suorittaa hidasta ja rajallisesti budjetoitua matkaansa kohti asvaltoitua ulkoilureittiä.

Olin edellisellä matkallani vilpittömän innoissani. Työn puolesta tuo Bostonin matka ja kaltaisensa saman järjestäjän organisoimat vuosittaiset konferenssit ovat bensaa minun professionaalisiin liekkeihin. Vastineeksi nielen mieluusti muutaman päivän kitkuttelun rakkaan juoksu-urheilun parissa.

Ennen tätä nykyhetkeä lentokoneessa pääsin taas irti, ja sain otteen treenamisesta. Käskin pyörää ja venytin reipasta rahtusen yli, koska kulki. Pähkinöiksi meni mieleni kun jo toinen Fenix 2 lähti korjaukseen eräänä iltana. Se vain sammahti, ihan pimeni. Vuonna 2008 Chicagon maratonin jälkeiseen pettymykseen tehty investointi palasi ranteeseen. Mutta ei se ole sama. Se on eri. Siltikin se on ihan hyvä ja toimiva Forerunner 405. Ainoastaan vesi tekee sille kipeää, vaikka se selvisikin seikkailukisasta uintiosuuksineen paremmin kuin silloinen Samsung. Ei riittänyt sen puhelimen äly sanomaan, että pussi, jossa puhelin sijaitsi, oli auki siinä vaiheessa kun vesi tuli. Ah niin, ostinkin samana iltana Fenix 3:n, siis Garminin. Nyt kelpaa helyurheilla. Tämä on jatkumoa niille aerokiekoille sun muille, uskon. Ehkä tämä tiuku nopeuttaa minua. Ehkä se jopa kadottaa ainaisen vastatuulen, jota on kesäkuussakin piisannut.

Niin. Tuossa lentojen välissä pääsin taas treenin makuun. Kylässä käynyt vamman alkukin katosi pienellä jumpalla. Etenin sillä innolla Kiskon triathlonkisaan. Vaihtoja lukuunottamatta voisin pitää sitä parhaana kisanani vaikka juoksuvauhti oli vähän semmoinen. Pääsin kuitenkin maaliin ja kehoni yllätti minut horkalla vaikka söin noin lyhyessä kisassa mitä pitikin. Horkan myötä en kuitenkaan rohjennut lähteä illalla Provinssirockiin Faith No Moren edustalle. Sen sijaan söin juustohampurilaisia. Kolme.

Seuraavana aamuna ajoin porukassa ihan kevyen satasen vanhan munkin kera ja sitten hierrätytin lisää niskassa olevia nirhaumia viluisessa järvessä. Ihan ilolla vaan tässä mennään. En rohjennut ajaa mitään tempoa tähän väliin mutta eilen kikkailin vahingossa reippaan kasin ilman verryttelyä. Because I can.

Nyt ei tarvitse sitten Portugalissa tehdä muuta kuin syödä. Ehkä tietty juoksen. Lentomatkalla tein jo artikkelin reviewerin vaatimat jutut ja lähetin ne Chicagoon tsekattavaksi. En ottanut edes pukua mukaan vaikka ohjeistettu oli. Otin tossut.

Palaan pe-la yönä Suomeen. Sitten vasta klo 12:00 on startti Voimarinteellä. Ihan perusmatka vaan. Treenataan nyt vaikka niitä vaihtoja.

Etureidet puhuvat

Tapahtui sunnuntaina 24.5.2015 Nastolassa.

- Hei, mitä nyt?
- Täh?
- Niin, mitä tämä nyt taas on. Ehdin jo tottua tuohon sohvapöytäilyyn. 
- Mitä sä nyt taas urputat?
- Älä nyt väitä, etkös sä ole hereillä? Kato taas mennään. Jätkä yrittää juosta kovaa.
- Heh, vieläkö se jaksaa. Jos annetaan sen kuvitella pari kilsaa, että se on kunnossa. Sit mä ainakin laitan hapot liikkeelle.
- Ai se perinteinen källi?
- Joo, just se. Vedetään siitä narusta taas.
- Heh, joo. Kerro sitten kun aloitetaan. Kuulin muuten, että tänään päästään pyöräilemäänkin.
- Ei helvetti, emmä jaksa sitä puuhaa yhtään. Menen ihan pyörälle, ylös alas ylös alas. Mitä tänään on tarjolla?
- Joku 40 km tai sinnepäin. Ja kuulemma vielä mäkisellä reitillä. Muistaks, että oltais vedetty jotain sellaista lähiaikoina kovaa?
- Eh.
- No emmäkään. Tai oltiinhan me siellä Teneriffalla, mut se nyt oli sellaista instagramittamista. Mutta tänään mä ainakin pidän huolen, että se kärsii. Tiistaina se rankaisi meitä niin isosti. Ja vielä sateessa.
- Joo, mul on ihan sama. Mut taas annetaan siihen alkuun taas pientä ylimääräistä uskoa, että kulkee. Sitten jossain mäessä näytetään kuka tätä kehoa oikeasti käskee.
- Heheheheheheh. Toi on ihan totta. Odotetaan vähän ja sit... Toivottavasti on kova tuuli niin saadaan taas nauraa kun se kiroilee ääneen vaikkei kukaan ole kuuntelemassa.

.
.
.

- No nyt. Suotta se yrittää, aloitetaan nyt.
- Joo. Mä pyysin takaressuiltakin jelppiä. Tästä tulee taas hupaisaa.

"EI HITTO. TÄÄ ON IHAN VARMANA MUN KAUDEN VIIMEINEN KISA!"

- Höhöhöhöhö. Taas se nillitys alkoi. Tää on niiiiin helppo ja sama juttu joka vuosi. 
- Hähähähä. Laitetaan vielä lisää happoja. Takaressutkin sanoivat, että laittavat happoja kehiin ihan just tai sit ne lupas alkaa kiristelemään. Kohta tulee hauskaa.
- Hähähähähähähä. Tää on niin tätä. Kannatti himmailla pari päivää
- Juuh.

"EMMÄ OSAA AJAA EDES MÄKIÄ. MIKSI MÄ TULIN TÄNNE??? NYT ON PYÖRÄ KAUPAN HEMMETTI!!!"

"KENELLE MÄ EDES HUUDAN TÄÄLLÄ, HÄH????!?!??!!"

- Hhehehee... taas sen pää hajoo kesken kisan. Eikä tää ole kuin tunti ja rapiat. On se saha! 
- Eikös se vieläkään ole oppinut? Mitä se nyt on näitä hommia touhunut, 27 vuotta tiellä ja sama nillitys sen kuin jatkuu.

.
.
.

- Hheheheheh... äijä on ihan hajalla. Revitellään vielä seuraavassa mäessä. Sitten on kuulemma loivaa alamäkeä, mut mä luulen, että vastatuuli hoitaa loput.
- Hahahha. Toi on aina paha.

"KOLMEE KAHTA???!?!?! MITÄ HITTOA? TÄÄ TUNTUU NELKYT SETILTÄ!!!!"

- Ei saakeli. Vielä joudutaan lenkille. Mä en ainakaan jaksa hirveesti. 
- Tiäks mitä on tarjolla?
- Joo vitonen vaan, mut siinä on iso mäki.
- Hähhäähähähähäh
- Miten niin?
- No kuvitteleks, et toi jaksaa mitään mäkiä juosta? Mehän on ollaan ulkoiltu vain tasaisella koko kevät. Että toi on daiju. 
- Aijoo, emmä muistanu. Mahtavaa. Vielä voidaan iskeä. Odotellaanko taas hetki ja sitten...?
- Eiii. Mä aloitan heti kun jalka koskee maata.
- No sit. Laitetaan toi kärsimään. Tietää sitten, että missä mennään.
- Joo. Ja kuinka hitaasti.
- Hahahahaha. Tää on niin hauskaa. Kannatti tulla. 

Väsyneet jalat ja SM-duathlon

Ei minulla pitänyt olla mitään asiaan duathlonkisaan. Alkuperäisen aikataulun mukaan SM-duathlon olisi ollut Helsingissä melkein kuukausi sitten. Vaan erinäisten vastoinkäymisten jälkeen kisa onkin nyt tulevana viikonloppuna ja Nastolassa. Ja sinne olen ilmoittautunut, vaikka se meneekin päällekkäin TTW:n training campin kanssa.

Muutama fakta viikonlopusta.

1. Nastolan reitti on mäkinen.

2. Minä en pidä mäistä.

Innostavaa, mutta vähät siitä. Teneriffalla mäet ovat kivoja, kun ei siellä muutakaan ole. Ennen muinoin oli ihan ässä mäissä myös juosten. Nyt en ole. Olen sitä mieltä, että Suomessa mäet ovat sellaista nillitystä. Ja niissä olen suhteellisen saha. Pyörällä tai tossuilla.

Mutta siltikin odotan innolla tuota duathlonia. En siksi, että kuvittelisin pärjääväni edes ikäryhmäni kestokoneiden keskuudessa, vaan siksi, että heikoimmillaankin tuo duathlon on hyvä ja kova harjoitus. Toivon vain, ettei tarvitse viime vuoden tapaan harjoitella renkaanvaihtoa kesken kisan. Jos niin käy, niin ei siinä mitään. Juoksun suhteen kuvittelin olevani sellaisessa kunnossa, että 35 olisivat kaksi ensimmäistä numeroa kympin ajassa. En sitä kuitenkaan ollut. Pikku hiljaa edes USA:n aikojen tavoittaminen (33-alkuisia kymppejä) alkaa olla sumuinen utopia. En siltikään luovu toivosta, että pääsen joku päivä vielä nykyistä kovempaa, en ennätyksiä puhkoen, mutta edes hitusen kovempaa.

Tiistai-iltana vääntäydyin tempoamaan (20km @ 37.6kmh) siten, että olin kotona 22 jälkeen ja siitä sitten juoksin sateisen 3km kiihtyvää vauhtia. Piti juosta just ja just 4:00/km, mutta menikin 3:40/km. Ei se ketuttanut yhtään. Keskiviikkona en ehtinyt kuin juosta autohuoltoon ja takaisin. Yhden opiskelijaporukan pulmalliseksi kirvoittunut tilanne pänni niin, että nuo juoksuosuudet kulkivat reipasta vauhtia. Tänään jalat olivat aivan entiset. Vanhan miehen kiviset reidet ja kaikkea.

Nooh, ettei nyt ihan nupinaksi mene niin eilen tuntui, että uinti tuntui pitkästä aikaa ihan hyvältä. Ehkä siksi kun pitkän pätkän vedin pullarilla. Nyt lunkia muutama päivä.

Duathlon-, tempo- ja porrastreeniä ja kynnystesti

Ja taas on kuukausi palanut, on siis melkein kesä. Ihan rehellinen jos olen, niin eipä tällä päivitystahdilla paljon sponsoreita lämmittelisi. 

Karhu-viestin jälkeen juoksu tuntui taas muikealta ja keli antoi myöden Feltin ulkoiluttamiselle. Uinti oli sellaista samanlaista puuromaista selviytymistaistelua kuin muutaman kerran tauko antoi olettaa. Kah, sitten vietin pari päivää tekemättä mitään urheilua. Ei vain hotsittanut. Isä oli nyt poissa ja oma veto nolla. Olin onnellinen, että kaudella ei ole mitään ultrajuoksua tai Ironman-kisaa polttelemassa. On vain harrastamista ja vähän kilvoittelua siinä sivussa.

Parin päivän tauko herätti Baltimoressa vuonna 2009 hankitun takareisivamman. Tuolloin olin viimeistelemässä Boston maratonille ja astuin "tyhjän" päälle siten, että takaressu veti kanveesiin suoraan jabista. Oli se kuulkaa iloinen seitsemän kilometrin kävely takaisin autolle. Onneksi olin silloin lentokentän tuntumassa niin ilmassa liitävää rautaa ihaltavana. Jos sitä nyt niin ihailuksi voi sanoa. Juoksin sitten sen Bostoninkin läpi, mutta ei siitä tämän enempää. Nyt juuri vuoden 2015 Bostonin maratonin tuntumassa vanha vamma oli eloisa, ja sillä oli merkitystä. Kaikki tämä ihan vain siksi, että oli kaksi päivää tekemättä mitään. Tämän ansiosta Aurajoen yöjuoksu jäi väliin. Kisaamisen sijaan tuijotin sohvalla Blacklistiä ja olin tukehtua useisiin makeisiin kuin näin telefoonista yöjuoksun aikoja. Kimmokin sorvasi 14 minuuttia pois yhdessä vuodessa... Repikää siitä.

Seuraavana päivänä osallistuin hyvin levottomalle pitkälle lenkille, ja jouduin ajamaan osan matkasta yhdellä jalalla kun takareisi oli viettämässä vapaata. Alkoi kyllä ketuttamaan, mutta onneksi sain munkkia. Sokeri tasoittaa tai villitsee. 

Ehkä juuri tuo munkki auttoi jalkani yli vaikeuksien ja saattoi minut tiistaina Juoksuliikkeen yhteistreeneihin syöttämään Fresh Foameille tonneja ja viissatasia. Vauhtikin yllätti kun olin siinä harhaluulossa, että en enää kykene juoksemaan alle 3.20-vauhtia. Onpa tiistai kummallinen päivä. Sitten tuli vappu. Pääsin Paimion hyppyrimäelle portaisiin ja sunnuntaina Ilmarisiin vetämään 2x10km tempoa ja 5km kovaa siihen tykö. Ajossa ei ollut tuntumaa, ei kummassakaan vedossa. Vastatuulessa vain pumppasin pyörää, enkä pyörittänyt. Myötätuulessa ei tullut edes hengitykselle ahdasta. On siis alkukausi, päättelen. Jälkimmäisessä temmossa kääntöpaikalle saapui aikatauluani myötäillen harmaa auto ja jouduin hieman himmailemaan ja jopa nousemaan asennosta. Jahka käännyin takaisin ja taivuin alas, tuli pieni laatoitus siihen käsille. Asiallista. Ajoin ekan 15:29 ja toinen liikahti 15:35,melko kovassa tuulessa kumpikin. Pyörää hain lailla seurannut vitonen meni alle 18, joten ihan hyvä päivä oli tuo.

Keskiviikkona olinkin sitten juoksemassa kynnystestiä, vaikka maantaina en tätä vielä aavistanut. Tiistain kevyt lenkki oli vaikein aikoihin ja uhkuin luottamusta testin suhteen. Keskiviikkona ajoin vielä aamuseiskalta Hesaan ja kahdeksi kokoukseen takaisin Turkuun niin oli silläkin saralla varmistettu, että testi kulkee. Jätin yöunetkin varmuudeksi vain neljään tuntiin. Ja kyllä kannatti: tulokset olivat paremmat kuin joulukuussa Barcelonan IM:n jälkeen. Ei ketuta se.

Lauantaina saavutin rajani vastatuulen sietämisessä ja ymmärsin, että jos maha on sekaisin ja kuudesti juokseva, ei energiaa ole liialti jaettavissa. Ajoimme duathlontreeniin armottomassa myötätuulessa. Sen siedin kyllä. Ajoin merkitsemään 3km:n kääntöpaikan lyhyemmän matkan juoksijoille ja takaisin valuessani ymmärsin kyllä, että tyhjiä jalkojani ja eloisaa vatsaani voimakkaampi vastus on luonnon turvallinen ja vastaisa tuiverrus. Ennen starttia ehdin vielä metsähallituksen puolelle, mutta en alkuverryttelyyn. Juoksu oli siihen käsijarruinen ja putosin Ilen ja Mikken kyydistä kun pysähdyin korjaamaan 3km:n kääntöpaikan tuulen tuhoamaa taideteosta (kiviä muovipussissa). Ensimmäinen vaihto meni naurun puolelle, mutta pääsin matkaan. Myötätuuleen ei kuitenkaan rohjennut runtata, ja se ehkä palkittiin paluumatkalla kun tuuli oli pysäyttää itseni kesken runttaamisen. Ajoin Mikken kiinni ja sillä mallilla etenin loppuun asti. Harjoituksen jälkeen oli paha ja tyhjä olo. Vatsani ei näemmä listannut treeniä fanituksensa kohteeksi vaan rankaisi ja salli minun syödä vasta illalla. Sorkkaraudoitin väenvoimalla metabolisen ikkunan auki ja tungin sinne märehdittävää. Kaikkinensa Piikkiön takana tehty duathlontreeni oli arvokas realismin nykäisy hihasta, mutta sitä enemmän ketutuin tuuleen. Nyt ei edes harmita (omasta puolesta), että SM-duathlon peruttiin...

Nyt mennään!

Oho

Onpas aika rientänyt. Ei tämän näin pitänyt mennä. Ei minun pitänyt unohtaa kirjoittaa, kun ihan kieltäkin vaihdoin.

Mutta unohdin silti. Töissä iski hyvä kulku päälle ja lopun ajan olen halunnut kirjoittaa vähemmän ja vain olla enemmän. Olen katsonut telkkariakin enemmän kuin harkinnut päivittäväni tätä. Olenko paha, heikko sielu. Ehkä, jos ailahteleva bloggaamattomuus on sen määre. Epäilen kuitenkin, että ihmistä vielä mitattaisiin bloggaamisen määrinä. Ehkä joskus kyllä, nyt ei vielä.

Puolessatoista kuukaudessa on tapahtunut jos jonkinmoista. Siitä kevyt sikermä. Juoksu alkoi kulkea tiistain treenien myötä. Lyhyemmät vauhdikkaammat vedot edistivät askeleen helppoutta ja lauantain kynnysten väliin sijoittunut 12km reipas piti tossun hyvin syönnillään. Muutama pitkä lenkkikin liikkui ihan kivasti ja liian kovaa.

Oikea jalkani, tuo luottopakki (75% juoksun aiheuttamista hidasteista on ollut yleensä vasemman jalan ansiota), tai oikeastaan oikean jalkaterän jalkaholvi jänteineen ja isovarpaankoukistajalihaksineen on ollut "vähän väsynyt" syksystä asti . Isovarvas on vähän väliä hieman jumissa, joskus jopa niin pahasti, että jalalla oleminen on erittäin sietämätöntä. Sitä on siis vähän särkenyt, mutta pitäähän paikkoja vähän kolottaakin. No ei pidä. Vaikka jalka on ollut vähän off the beat, niin on sillä on juossut. Tiettyyn pisteeseen asti. Kohtasin sen joku kolme viikkoa sitten. Keskiviikon aamulenkillä asvaltti oli petollisen tasainen ja se riitti aiheuttamaan yhtäkkisen ja varsin sentimentaalisen kivun oireilevaan jalkaterään. Ihan pelästyin. Onneksi Nummen Pyörä on turkulaisen triathlonistin tukena (wink wink) ja kykenin venyttämään jalkaterää heidän Hämeentien mainostaulun tukea vasten. Juoksin siitä vielä 3 km kotiin, mutta sen jälkeen jopa työmatkapyöräily nelivuotiaan vauhdilla teki kipeää. Vauhtikategorioihin tutustumattomille tiedoksi, että tuossa vauhdissa ei tarvitse vielä varsinaisesti polkea. Olin hieman huolissani, että tässäkö oli kausi paketissa. Olisi Summer Tour 2015, mutta se oli huoltojoukoissa. Kävin jopa lääkärillä. Aina niiiiin leppoisa lääkärikin oli (vain) vähän huolissaan ja suositteli, että jossain vaiheessa lienee MRI paikallaan. Minulla oli hieman samanlainen, mutta kipeämmäksi edennyt oireilu vasemmassa jalassa. Olin silloin niin huolellinen, että sain sen etenemään ihan jännerappeumaksi asti. Sitä parantelin vajaat 8 kuukautta. Se oli tylsä syksy (ja talvi ja kevät).

No nyt kuvittelin, että selvisin viikolla. En ollut kuvitelmissani edes kovin harhainen. Nimittäin Teneriffalle suuntautuneella seuramme triatleettien leirillä pääsin jo latomaan ja polkemaan. Voi sitä riemua. Ei ihan kyyneliksi asti sitä riittänyt, mutta hymyilytti. Juoksusta oli tietenkin kadonnut ilo ja tuntuma, mutta olihan se kiva väsyttää itseään jaloillaan. Jalassa on tietty pientä nillitystä päällä, mutta niinhän pitää olla. Ei pidä.

Mutta hei, leiri oli mukava pieni loman tynkä. Oli lämmintä ja mäkeä. Oli paljon mäkeä. Sitä oli kiva laskea jalan tai pyörällä, mutta erilaista kiivetä. Ja voi että kun me kiivettiin. Joka päivä. Olin pyörälenkeillä lähes aina anakynnyksellä, siis ihan juoksun anakynnyksellä ja reidet hapoilla. Se oli järjenvastaista, mutta mahtavaa. Olin vain ja nautin. Tanssin hiilikuidulla jos jonkinmoista mäkeä. Ilen (Utriainen) kanssa taivalsin pari tuntia sateessa ja pilven läpi kohti 2200m:n korkeutta. Silloin ennen ollut anakynnyksellä. Aamustartin lutuinen lämpö (18C) vajosi pilven keskellä 6.5 asteeseen. Se on etelässä kylmä keli. Sitten alaspäin laskeudettuamme piipahdimme Astana-tallin kahvilassa. Siellä tärisin vilusta kun maksoin lämpimästä kaakaosta ja paikasta auringossa. Jatkoimme Vilaflorista Granadillaan ja siinä alamäessä tuli vastaan Giroon valmistautuva osa Team Sky -tallista ja hieman myöhemmin lisenssittömät harmaan alueen ryökäleet pyörittivät kirkkaan sinisissään isona porukkana. Ei oltu ihan väärää paikkaa valittu treeneille, näemmä. Jäi kuitenkin selfiet ottamatta kun oli vilu. Tässä vielä reittiprofiili tuosta kylmästä keikasta.

Palasimme leiriltä to-pe yönä ja lauantaina pääsin mukaan TuUl:n kakkosjoukkueeseen kuljettamaan Karhu-viestiä. Olin taas edellistä kertaa hitaampi (tietenkin), mutta siitä viis. Maantien kutsu ja pöly saivat kivasti köhimään.

Juoksu ja pyörä olivat tuossa. Entä uinti? Jätin uinnit väliin jopa pariksi viikoksi. Sen tunsi eilen illalla treeneissä. Olen tosin uinut nyt tänä vuonna lähes 60km, mikä kertoo uintimääräni lisääntyneen roimasti. Eilen oli kuitenkin harvinaisen raskasta. Osaksi siksi, että uinti oli vain raskasta ja osaksi siksi, että menetin rakkaan isäni sunnuntai-iltana. Sellaista on elämä.

Kauden ensimmäinen

Niin. On asioita, joista tietää, että jotain tuttua on käsillä. Lumisen kauden jälkeinen jääkerros siellä täällä ilmaisee talven lopusta, niin tekee myös haiseva nurmikko. Samoin aamuauringon kellertävä valo ja sen taakseen harmaannuttava autojen nostattama pöly sanovat myös, että.... kohta. Niinä 26 vuonna, joina olen syöttänyt tossua asvaltille, nämä merkit ovat saaneet vauhdin kiristymään ja hampaat irvelle. Ja samat merkit ovat taas ilmassa. En niitä kammoksu. Takareidet ja akillekset ehkä, mutta muu keho ei kevään merkkejä vieroksu. 

Tässä vuoden vaihduttua juoksun saralla on taas tapahtunut jotain, jota en enää odottanut kohtaavani: Juoksu maistuu juoksemiselta ja vauhti paranee tasaista tahtia. Vaikka nämä mukavuudet ovat tapahtuneet jo ennen kevään merkkejä, olen niistä kovin onnellinen. Ihan muikeana on suu. En tietenkään malta muistella, että kevään töyräällä olen usein iskenyt viimeisen naulan talvella alustettujen vammojen arkkuun. Ja jollei muuta ole keksinyt niin flunssan on laittanut. Sellaisen ihan oikean kuumehorkkaisen manflu:n, joka viikon mahtavuudessa muka tuhoaa koko kauden. Mutta hitot enää menneistä. 

Nykyään itselleni nasevin osoitus kauden avaukseen on rengasrikko. Kauteni siis alkoi tänään. En onneksi ollut kisamassa, mutta aikataulun äärellä kuitenkin. Ei tarvitse omata nikkeknatteronmaisia hoksottimia, että äkkää a) paljonko otti pattiin ja b) että pitikö aikataulu. Otti ja ei. Viime kaudella harjaannutin renkaanvaihtotaitoni äärimmilleen, ihan kaakkoon asti. Nopeus parani ja ärräpäät vähenivät. Ennen syksyn Ironmania oli mielestäni vähintään yhtä hyvässä renkaanvaihtokunnossa kuin juoksukunnossa viime suvena. Juoksuni oli tosin silkkaa sahaamista muutamaa poikkeavaa tilastomerkintää lukuunottamatta. Mutta siitä huolimatta kevätkauteni alkoi tänään. Nyt mennään.

Hiihtolomaa mukaillen

Hiihtoloma on lopuillaan. Siis tuo viimeisen viiden arkipäivän vähemmän päivätyöllistetty rupeama. Viime viikolla en vielä edes tiedostanut, että meillä on tuollainen hiihtoloma. Sen enempää erittelemättä miksi näin, totean, että sellainen "matka Lappiin suksille" -loma tämä ei ollut. En tosin tiedä sellaista kaipaavanikaan. Turussa kun alkaa olla asvaltti näkyvillä. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että tossu on saatava syönnille.

Mutta nyt on jo lauantai. Kello on 01:13 ja tarkistan tenttejä. Niitä on vielä iso pino, joku 40 vähintään 5-sivuista tarinaa. Tai no oikeastaan nuo tentit odottavat tuossa vieressäni. Nythän päivitän blogia. Tenttien syynäämisen ansiosta muistakin miten opiskeluaikana hiihtolomalla oli tenttejä ja niitä enemmän treenejä. Ladoin menemään tiellä kuin laama. Sylki suussa vaahdoten kohti kesää ja parempaa minää. Nyt odotan kesän juoksukisoja enemmän tulevia vuosia, jotta saan oikeasti hyvällä omatunnolla hiihtolomittaa. Ei siinä, että omatuntoani nyt niin kolkuttaisi, mutta olen takonut tarvittavat duunit öisin tällä viikolla. On vain niin, että olen nykyisin opiskeluaikoja kokeneempi ja valvomisen fyysinen taakka on rahtusta aiempaa suurempi. On siis noheva väsy ja en siten kammoksu normaalia työviikkoa, joka tuossa muutaman päivän päässä häämöttää.

Tällä viikolla on osa uintitreeneistä ja juoksuista jäänyt/jäävä väliin. Pyöräisään kellariin olen ehdinyt pari kertaa vasta iltakymmeneltä, jolloin parin tunnin setti on todella vastenmielinen suunnitelma. Olenkin tyytynyt vain tuntiin. On ollut hyvä valinta tuo, kun siitäkin ajasta viimeiset kymmenen minuuttia on mennyt kelloa tarkistellessa. Keskiviikkonakin läppärin akku loppui ennen aikojaan ja kuuntelin hetken ensimmäistä vastaantullutta radiokanavaa, Kura FM:ää. Niin no kuuntelin sitä vain hetken: radion suljettuani kuuntelin ketjujen rahinaa kun siihen nyt oli niin oivallinen mahdollisuus. Kyllä ne lauloivat, vaikka vauhti oli enää vain loppuverryttelyä. Tiistaina vedin oivallisen juoksutreenin (5x5min.'2min.) yhteistreeneissä. Ihan taitaa olla viikon paras veto siinä. Kuvittelin jo, etteivät jalkani enää koskaan tarvo asvalttia 3:30/km vauhtia, mutta olinpa erheellinen. En tosin vielä ole puhaltamassa kynttilöitä kakusta, mutta katsokaas: aiemmin olisin viskonut Niket jäälautalle moisen kävelyn jälkeen. Nyt on aika uusi. Kunhan juoksen, niin ei sillä vauhdilla niin hätä ole. Vauhdin seuraaminen ja juoksuinen menneisyys kun ovat minulle sellaisia demoneja, joista metallimiehet tummissaan laulavat. Demonit ovat muutaman tunnin päästä taas matkassa kun aiotun testijuoksun sijaan ehdin juuri ja juuri latoa kovan treenin uimahallin matolla. Ajattelin vetää 5km kovaa ja 5km reipasta. Ihan vain siksi kun en ole ennen moista tehnyt. Hidastuva kymppi siis. Testin juoksemisen sijaan pyrin paikalle kellottamaan muiden suorituksia, kun tähän hätään ei muitakaan toimitsijoita paikalle löytynyt. Onhan noita testejä vielä yksi jäljellä tämänkin jälkeen. Toivottavasti klo 11 ei sada. En siedä sateessa seisomista.

Jaaha, jos lukisi taas uuden tarinan AirBnB:stä, siihen kun moni opiskelija on innostunut. Siinä se aika kuluu ja kohta pääsen jo matolle latomaan.

Elämää leirin jälkeen

Viime maanantai oli kamala päivä olla töissä. Koko päivä oli sellainen tunnekouhun laantuma, vähän kuin pesukoneen linkouksen jälkeinen hiljaisuus. Mökötin ja jumitin. Olen monasti mokannut kesälomalta paluun aivan samalla tavalla. On sitten ollut kyse yleisurheilun MM- tai EM-kisat tai olympialaiset, mutta minkä tahansa arvokisan maratonin seuraaminen paikan päällä (tai televisiosta) on saanut fiilarit sfääreihin, joihin työpaikalla ei vain pääse. Sellaisissa sfääreissä olen kärvistellyt yleensä 2-3 viikkoa - fiilistellen, unelmoiden, aktiivisesti youtubettaen. Raasto.comin aikoihin nämä oireet olivat hyvin voimakkaat. 

Nyt kävi aivan samalla tavalla vähän pienemmässä mittakaavassa tosin. Ei töissä tai kollegoissa mitään vikaa ole - vika on ymmärrettävästi minussa. Siinä pienessä urheilijassa, joka sisälläni yhä hönkii. Sitä kaveria on kyllä koeteltu vuosien saatossa. On ollut vammaa vasemmassa sääressä, on ollut vammaa takareidessä - usein molemmissa ja on ollut vammaa jalkaa kannattelevissa jänteissä. Silti se vain jaksaa kiihkoilla omista ja muiden urheilusuorituksista. Ja sillä mennään. Itseni ja lähellä olevien on helppo ymmärtää adrenaliinipaukun jälkeinen innostus ja nyt jo 20 vuoden takaa pulpahtelevat päiväunelmat (pitkin päivää jatkuvasta urheilemisesta). Yleensä näin käy silloin kun elänyt urheilua koko sielullaan yhden viikon, ehkä jopa vain viikonlopun verran. Juuri näin kävi Turku Triathlon Weekendin leirillä. Sellaisia fiiliksiä eivät Word, Excel, kollegat eivätkä minkäänmoiset deadlinet ymmärrä.

Nooh, nyt kun olen aika monella mittarilla (pl. useat henkiset mittarit) mitattuna aikuinen, vastalääkettä ei tarvitse etsiä kaukaa. Elämä on ihan kivaa kaikkinensa ja parasta siinä on, että välillä innostuu jostain ihan kunnolla. Kokonaisuus ei vissiin ole niin harmaata jos välillä on vähän kirkkaampaa. Vastaavalaisia, mutta skaalaltaan isompia hyppyjä kuuluvat jotkut ottavan. He löytävät mission elämälleen tai päättävät hypätä töihin, joista pitävät koko sielullaan. En epäröi hetkeäkään, ettenkö olisi unelmahommissa juuri nyt, vaikka välillä joku pitkässä joukussa merkityksetön asia vähän pänniikin. Juuri pännimisen hetkellä kestävyyden parissa tapahtuva hikoilu ja itsensä mittaminen ovat mitä parasta lääkettä ja muina hetkinä ne ovaat pelkkää juhlaa. Siksi onkin mielenkiintoista, että saman äärellä tapahtuva intoilu kääntää suupielet horisonttiin. Ja erityisen mielenkiintoista on, että tämä osuu usein juuri maanantaille. Voi sitä parkaa, maanantaipoloa.

No tattoo yet and the something else

Yes. Couple of months has passed and I haven't still taken a tattoo as I promised if I will battle through an Ironman. As of now, I am not so sure about this.

What I am sure about is that I will change the language from English to Finnish. Ja sillä keinoin ehkä saan intoa kirjoittamiseen.

Into harjoitteluun paukahti uusiin sfääreihin viikonloppuna. Nillittämisen keskeltä pärähdimme keskellä Turkua järjestettyyn triathlonleirille, Turku Triathlon Weekendin Training Campille.

En ollut aluksi niin innossani ylimääräisestä viikonloppuohjelmasta rutiinien vanki kun olen, mutta kah, olinpahan väärässä jälleen kerran. Ennakkoluulojen romuttaminen on yleensä parasta, sillä silloinhan on jo haastanut itsensä johonkin. Noh, leirillä oli tarjolla jokaista lajia rennolla otteella ja vähän päälle. Kuudenkymmenen lajin parissa hääräävän tai hääräystä aloittelevan luo oli saapunut Euroopan kärkikastiin lukeutuva Timo Bracht, jonka meriittilista tekee häijyä vaikka sitä lukisi ilman laseja. Viime suvena muiden lipoessa bratwurstia ja rullatessa vaahtoja tuopeistaan, triatleetti Bracht taivalsi kohti alle kahdeksan tunnin suoritusta Rothin legendaarisessa täyden matkan kisassa. Hän kanssaan paikallaolijoita kokemuksillaan ja vinkeillään sivistivät Vermontin lahja suomalaiselle triathlonille Darby Thomas, lukkopolvietureisevä Belgian teitä ja veloja ammatikseen pyörittävä Mika Simola, monta vuotta puolimaratonin SE:tä hallinnut Pasi Mattila, muut tasosta huolimatta pinnallapitävä maajoukkuevalmentaja Antti Kauhanen ja tasapainoa huokuva Hanna Kiviharju. Tämä hersyvä kakku oli koristeltu Brachtia aiemmin useasti löylyttäneellä Mika Luodolla. Mikan suoritukset triatlonin saralla hakevat vertaistaan, mutta hän ei hirveästi asiasta ääntele. Nyt kuitenkin porukalle selvisi, että Luoto on kova. Hän se kestää meren loiskeetkin.

A I V A N mahtavaa.

Vaikka osan kanssa olen matkannut jo useammankin vuoden, tajusin vasta lauantaina kuinka upea tilaisuus meillä olikaan käsillä. Kukin valmentajista oli taivuttanut kokemuksena muutamaan kattavaan tarinaan ja ohjeeseen, jotka tukivat hienosti toisiaan. Olisipa kuullut osan vinkeistä vuonna 1999 kun aloitin tasaisen, nykytilaan johtaneen alamäkeni.

Leiri oli uinnin osalta itselleni vaativa (4300m, jossa osana oli 22x100m), mutta pyörän ja juoksun osalta tapahtuma oli helpohko. Lopputulos oli kokonaisuudessaan miellyttävä, vähän niin kuin mieto paprikamajoneesi makkaraperunoiden koristeena. Äijäidentiteetille, ihan pienellekin, rankalta ja osittain kivuliaaltakin kuulostanut lauantain Yin-jooga ja sunnuntain foam roller/pilates-sessio käänsivät vuosina 1992 ja 2008 luodut vahvat ennakko-oletukseni kaakkoon. Tai siis pois päältä. Ne tekivät kipeää kyllä, mutta sillä tavalla oikeasti. Ensimmäisen kerran meinasin nukahtaa kiristävän venytysliikkeen aikana. Kierolla tavalla nautin venyttelystä, mitä ei ole mahtunut kertaakaan 28 vuoteen, joiden parissa olen kestävyysurheillut. Leirin ohjelma ja tekeminen olivat rentoja ja saivat vähän jumissa olleet paikat ja paljon jumissa olleet ajatukset liikkeelle. Ihan ässä tulos. Taidanpa tästä nousta työpöydän ääreltä ja astella vähän. Laitan vähän hymyä siihen tykö.

Leiristä on muutamia kuvia täällä. 

Mutta mikä on parasta: uusia leirejä on tarjolla keväällä.

New year, no Ironman this year

I have this ongoing battle between focusing on running or on triathlon. At this point I think that the battle is irrelevant and useless. But it is just my mind playing tricks on me. 

Yesterday I ran the legendary NYE race in Lieto. I was 2 minutes slower than year ago. That's just brilliant. Not. But I haven't trained so much lately, I've been just running. I have an initial plan to run more and faster but that story is soooo old already.

I will update my version 2014 anytime soon. Now, on Saturday I have an opportunity to ride 300km indoors (in a indoor loop which is 1040 meters long = 297 loops... at least 10 hrs). Before it...

Your top sport 2015

1	Running: 1 time, 12 km

And these will make sure that I will ride and roll this year, too.