Friday, August 11, 2017

Ali menee yli

Heleänä oireilee oikea polvi, hyvä ystäväni. Kun riittävästi askeltaa ylös ja alas ja pääasiassa asvalttia, niin väsyy lihas. Ainakin jos on sillä tavalla heikko kuin minä. Sitten kun lihaksen on väsy, se kiristää hampaitaan ja ainoat, jotka sitten enää jaksavat taipua, ovat jänne ja lihaskalvo. Nämä sitten soimaavat isäntää, että "katsos nyt mitä teit, laitamme vamman tähän, jos et lakkaa." Sitten kun ei lakkaa, niin tekee kipeää pidempään. Näin saa taivallettua kohti rasitusvamman. 

Ei sillä, että tässä nyt mikään rasitusvamma olisi käsillä, mutta kyllä se vähän pännii kun polvessa kipuilee. Onneksi se on sellaista pientä oiretta ja vaimenemaan päin: Polvi jo suoristuu jos kauniisti pyytää.

Monilajisuus voisi auttaa monotonisuuden tuhoamisessa, mutta laiskuus ei edistä sitä. Nykyisen kolmiottelutyhjiön sorvasi umpeen elämäni suurin epäonnistuminen ja Luodon maljan vastaanottaminen. Ensimmäinen löi maahan ja jälkimmäinen nosti ylös. Tosin niiden yhteisvaikutuksesta mikään kolmiottelussa ei ole tuntunut miltään. Mahtava triathlonurani on siis ollut vaakalaudalla koko kesän. Välineet ovat kuitenkin tallessa ja nyt jopa koottuinakin, joten kyllä se tästä. Sunnuntaina pääsee vähän lotraamaankin kun menemme taivaltamaan järvestä järveen. 

Ehkä juuri yllämainituista syistä johtuen innostuin uuden kurssin suunnittelussa. Se sopisi itselleni, koska siinä ei niin tarvitse hikoilla.

Triathlonvalmennus - Somekuuri

Näkyvyyttä hiilikuidullesi!

Auringonvalon taittumisen ja kuvauskulmien paremmalla ymmärtämisellä pystyt elävöittämään some-näkyvyyttäsi. Tällä kurssilla opit triathlonin osa-alueista tärkeimmän, mutta monipuolisimman elementin hahmottamista. Kurssi aktivoi ajattelemaan poseeramisen merkitystä ja opit, miten triathlonia voi suorittaa ilman harjoittelua.

Somekuuri -kurssilla:
• Saat ensikäden vinkkejä triathlonsomen vaikeimman elementin eli triathlonsuorituksen  hyödyntämisestä somettamisessa.
• Suoritat ajattelua aktivoivia, tietokoneella tehtäviä kuvamanipulaatioita, joiden avulla opit välttämään hikoiluun perustuvaa väsyttävää urheilua.
• Voit vertailla omia filtterivalintojasi muiden lajista somettavien somevirtaan.
• Perehdyt somen teoriaan kuvin ja videoin.
  o Katsot yhteensä kaksi tuntia videomateriaalia: some-analyyseja, blogivinkkejä
  o Teet yhteensä seitsemän tehtäväpakettia someharjoituksia, joissa yhteensä 666 avartavaa kuvapulmaa pohdittavaksi teemoina esimerkiksi neonvärit ja merivesi, hiukset, tuuli ja hiki, selfiet vauhdissa ja varjossa, välipalat ja kultainen leikkaus sekä pyöräkomponentit ja minä.

Pitäisikö ilmoittautua heti vai nyt?


Tsemppiä kaikille viikonloppuna Turussa kisaaville.

Saturday, July 29, 2017

Kaksi kuukautta

Istun taivaalla matkaavassa metallissa. Pitäisi nukkua, mutta ei sitä nyt pysty, koska kotimatka. Tänä suvena on jäänyt väliin paljon sellaisia tuttuja asioita. Ei ole poimittu mansikoita, eikä iloittu uusista perunoista saatikka nautittu koleasta kesäkelistä. Sen sijaan on ollut kuumaa, kosteaa, autoja, asvalttia, valtavaa metsää, erämaata, vähän lunta ja silmiin pistävää köyhyyttä. Niin ja Jedin paluun mestat ja yksi ruma DeLorean.

Lomalla venytetty työmatkailu ei paljoa kolmiottelulle tarjonnut. Vähän oli oma valinta se. Sen sijaan, että olisin kuljettanut matkassa pyörälaukkua tai märkäpukua säästin tilaa uusille mustille t-paidoille. Tosin niitä ei nyt juurikaan ole hankittuna kun shoppailusta on särkynyt hohto.

Reissulla uin Oklahomassa 1500m ja Bostonin maratonin starttipitäjässä 500m. Siinä oli kesäkuu. Nyt heinäkuussa vähensin vähän määrää ettei menisi yli ja uin yhteensä lähes 300m, mutta niistä jokaisen vähähappisissa olosuhteissa ja kauniin kirkkaissa järvissä. Maantie- tai tt-pyörää en ole tänä vuonna vielä edes käyttänyt ulkona, joten siinä mielessä viimeiset kaksi kuukautta eivät ole olleet kummoinenkaan ihme. Työmatkapyöräilykin katkesi jo kesäkuun ensimmäisellä viikolla, joten vähän jännittää, että osaako sitä enää pyörällä ajaa.

Juossut olen. En tosin niin paljon, että paino olisi pysynyt kurissa. Polvetkin ovat uudella tavalla loppu. Ehkä se on tämä uusi paino. Välivaaka kertoi painon laskeneen pari kiloa, mutta enää ei peilissä siltä näytä. Mutta monenlaisissa paikoissa tuli tossuja syötettyä. Ja itseä myös.

Vaikka TuUl:n juhannustriathlonin kuvien ja lajitovereiden somevirran seuraaminen jonkinasteisen lajikaipuun aiheuttikin, tunnustan silti ilolla, että suven kolmiotteluharjoittelemattomuus ei paina pätkän vertaa. Pyörän päällä istumisen sijaan olen viettänyt aikaa tärkeimpien ihmisten kanssa ullakolla, kellarissa, teltassa, vankilasaarella, isoissa ja pienissä autoissa sekä yhden kerran eläintarhassa. On katsottu vuorta tuolla ja notkoa siellä, on juteltu niitä näitä ja ihasteltu maailmaa yhdessä ilman kiirettä.

Ja onhan kesää vielä jäljellä, onhan? En vain tiedä miten päin olisin kun tuttua arkea ei ole ollut. Ehkä olen vain oikein päin.

Jaan nyt vielä oppimani uudet taidot ja unhoon jääneet asiat, jotka parin kuukauden aikana koin:
- Countrymusiikki sen missään muodossa ei mahdu kanssani samaan autoon.
- Tulkinnalliset ja suorat lainaukset raamatusta ja Jeesuksesta eivät mahdu missään muodossa kanssani samaan autoon.
- Yllättävän nopeasti autossa sulavan (~3 minuuttia kesti) suklaalevyn voi pelastaa puristamalla sen suoraan suuhun.
- Vuosia jatkunut kestävyysurheilu ja venyttelemättömyys eivät tee ihmisestä vanhempana vetreää ja notkeaa kiipeilijää.
- Autoillessa kevyet ajohousut käyvät myös uimahousuista.
- Matalaan siltaan voi lyödä päänsä. 

Tuesday, June 27, 2017

Kolmion vaimea kutsu ja tuplapuujalat

Opin äskettäin, että metroon mentäessä on oltava reipas. Sen lisäksi että on reipas sillä tavoin kuin lapselle sanotaan, on metrokorttia vilautettuaan syytä askeltaa rivakasti läpi portin. Kun niin ei tee, saa tuplapuujalat ja reilun kolauksen itsetunnolle. Automatisaation antaman ojennuksen jälkeen olin kuin olisin kaatunut liukkaalla ja toivoin, ettei kukaan näe kun olin sillä tavoin hölmösti hidastellut portilla. Etenin kolauksen perästä varsin vaivalloisesti. Osuihan se molemmille puolille samaan aikaan. Ihan niin, että rakas jälkikasvuni veti minua perässään sanoen, että ole nyt isä vähän reippaampi, ettei myöhästytä junasta.

Opin maan alla myös, että hotellin avainkortti ei käy metrokortista vaikka kuinka yrittää. Jaan nämä molemmat opit nyt niille, jotka tämän päivittelyn lukevat.

Samalla matkalla, mutta maan päällä kävimme tapaamassa tuttuja, joiden kanssa elimme täällä suunnalla asuessamme. Lauantaina aamuseitsemältä juuri ennen pitkää lenkkiä herkistyin pariksi sekunniksi ihan sanattomaksi kun juoksuseuraksi saapui vanhoja kavereita tunninkin ajomatkan takaa vain siksi, että olimme tulleet paikalle. Elin koko viikonlopun aikakoneessa, ja siksi on niin herkkää. Minähän tapaan katsella vain taaksepäin, joten ihan sopiva mielentila oli tämä. Kaunis ja leppoisa.

Olen nyt ihmemaassa. Maassa, jossa aamiaismurojen valikoima on huumaava ja jossa makeiset ovat vaatimattomia, vaikka pähkinöiden seassa on suklaata. Jo aamulla asvaltti hohkaa armottomasti ja villit kalkkunat munivat oven pieleen. Aamulla aurinko paistaa niin kuin muuallakin, mutta ihmiset eivät pysähdy lomalle, koska sitä ei ole. Vasemmalla on paljon muita, oikealla myös, mutta ilman televisiota ei juurikaan ole ymmärrystä missä mennään. Ei havaitse, mitä ja miten uutta mannerta johdetaan, eikä omien havaintojen ja käsitysten ulkopuolelle ole juurikan tarvetta ulottaa ajatuksiaan tai ymmärrystään. 

Isojen talojen varjot tummentavat katuja, joita määräävät autot. Koko ajan. Autoja on valtavasti, välillä kaikki kahdeksan kaistaa ovat täynnä niitä. Niitä menee tuonne ja tulee tuolta seuraaviin valoihin odottamaan seuraavia valoja. Työmatka venyy niin, että aikaa elämälle jää vähäksi. Ihmiset vaativat ulkoilmaankin ilmastointia, koska ulkona on kuuma ja koska luonnon pitäisi olla vähemmän vaivaksi. Siksi autot ja siksi ei niin väliä, vaikka kertakäyttöisyyden roskavuori kasvaa korkeutta ja leveyttä. 

Asumme nyt vinolla alueella: Talo on mäen päällä ja naapuriksi pääsee muutamalla miljoonalla dollarilla. Joku asuu linnassa, jonka pihalla on upea musta Jaguar ja sen perässä on jonossa kolme mustaa maasturia. Pihalle on rautaportit. Siellä asuu Batman, koska linna on kivinen. Ulkona on hiljaista, maailman meno ei tänne ulotu. Kaukana kuuluu aika ajoin ambulanssinn heleä sointi, mutta poliisin helikopteri ei seuraa ketään tänne. 

Urhoollisesti jotkut ajavat pyörillään, monet juoksevat aamuisin. Vaimokultakin tekee niin. Keskellä kuumaa ja kosteaa aamua. Ulkona on kuin olisi kuumeisen lehmän suussa. Tai no en ole sellaisessa koskaan ollut, mutta sellaista se on. Lähellä ei ole puhdasta vettä, johon pulahtaa. Jos harjoittaisin nyt triathlonia, pitäisi olla taitojani suunnitelmallisempi ja ajankäytöltään tiukempi. Kävin minä Oklahomassa uimassa, mutta lasketaanko hotellin allasta uimapaikaksi. Vaikka emme asu ihan kaupungin keskustassa, treeneihin pitäisi lähteä jonnekin kauas. Pitäisi jättää ehkä työt tekemättä ja treenata jos haluaisi olla samalla isä. Siksi juokseminen on tämän kesän juttu. Sisällä onkin ollut sellainen olo, että on ihan ookooo olla yksitoikkoinen, vain tossut ja vaatteet riittävät. 

Mutta sitten näin kuvia Juhannustriathlonista. No sleep til Brookline laulan sen kunniaksi. 

Oheisessa kuvissa 2dl:n mukiin laitetut pienet ranskalaiset, muroja ja juoksijan maamerkki.





Sunday, May 21, 2017

Yhtäkkiä oli tyhjempää

Vaikka en henkilökohtaisesti häntä tuntenutkaan, Chris Cornellin kuolema oli kova isku. Yllättävän kova. Monen fanittamani musiikkilajin ja bändin saralla hän, Soundgarden, Temple of the Dog ja vastavirtaan rämissyt grunge pääsivät joskus tunteisiin,ja nyt tapahtunut pääsi niihin myös. Tuntuu kuin yhteys vanhaan itseeni, siihen kierosilmäiseen hönttiin rillipäähän, hiipui taas yhden enemmän. Isomman äärellä tämä koettelee, koska pitkälle jatkunutta kevään odotusta olen ahkerasti pohtinut, että mihin sitä ihminen muistojaan tarvitsee. Ollaakseen itsensä, siihen niitä tarvitsee.

Julmaa on ajatella, kuinka moni ihminen taivaltaa päivästä toiseen täydellien synkkyyden keskellä, aivan kuin lahjakas laulaja, lyyrikko ja säveltäjä, joka nyt riisti itseltään hengen. Siinä ei ole mitään kaunista, se pursuaa pelkkää tummaa tyhjyyttä. Päivää ei erota yöltä, elo on yhtä yli valoisan jatkuvaa varjoa. Vapaasti tulkiten edesmennyt David F. Wallace, depression vanki myös, kirjoitti, että tuossa synkkyydessä elämä pelottaa kuoleman tavoin, jopa enemmän. Auttaako silloin edes, jos sanoo hei tai kysyy, miten menee? Toivottavasti.



No, jottei nyt ihan näin synkäksi jää tämä niin kerron ihan tyytyväisenä, että taas yksi tälle "kaudelle" asetettu urheilullinen tavoite on valumassa sormien läpi. Tammikuun Röret Runt 300km jäi väliin pikkumiehen sairastelun vuoksi, ja nämä muut, jo menneet tovit itsensähaastamiseen, tuli seurattua sivusta kun olin itse kipeänä. Ihan perusmaanantai siis koko kevät.

Nyt lauantaina Kuusamon pohjoispuolella olisi tarjolla 80km:n juoksu Karhunkierroksen reitillä. Kevät on sielläkin myöhässä ja siksi reitti on kuulemma viimeisen kymmenen kilometrin osalta pelkkää rämpimistä. Sitä ennenkin sijoittuvat kilometrit ovat osittain lumessa 10-30 cm verran, mutta se lumi nähtävästi sulaa märäksi mättääksi. Mutta lopussa vaarojen kylkeen ja päälle jäänyttä pehmeää, sohjoontuvaa lunta on vyötärölle asti. Juokse siinä sitten. Ehkäpä jää tämäkin kokemus väliin kun tuossa olen valmistautunut enemmän juoksuun kuin lumessä rämpimiseen. Jälkimmäisestä en edes niin piittaa.

Sunday, April 23, 2017

Mihin urheilu loppuu ja mistä harrastus alkaa osa 2

Jatkoa osasta 1.

Niin. Yhtäkkiä sitten olikin nykyisyys. Hyvät ystäväni, jalat, olivat hajoilleet tasaiseen tahtiin läpi ensimmäisen vuosikymmenen, mutta kilsoihin nähden niihin ei oltu hirveästi tehty remppaa. Henkisesti alkoi aika luopua urheilusta ja alkaa valua kohti harrastamista. Prosessi ei ole ollut helppo. Sen sietämiseksi aloin trendikkäästi harrastamaan triathlonia. Siinä oli vastassa tabula rasa, ei menneiden vuosien vertailun kohteita taakkana. Pelkkää hyggeilyä vain, eikä enää tarvitse niin tosissaan urheilla.

Niinpä kadotin yhteyden hapotukseen, kadotin yhteyden verenmakuun suussa, irrotin otteeni urheilusta. Tässä lähimenneisyydessä olen ehkä yhden kerran tuntenut jotain tuttua. Se oli ensimmäinen Ilmaristen tempoajo, jonka jälkeen keuhkoissa tuntui siltä, miltä pitäisikin. Mutta kaikkinensa identiteetin rakennusosat ropisivat ja tilalle tulivat välineet, fiilistely ja mitäänsanomattomat tulokset. Ei tarvitsee enää yrittää niin hirveästi, kun vain pelkkä eteneminen riittää. Hyvällä fiiliksellä pääsee ja kisassa 90km voi olla 88 tai 93km riippuen siitä, miltä reitinmittaajan meno on maistunut. 

Yhtäkkiä olin ja olen yhä maailmassa, jossa ihannoidaan maratonin läpijuoksua. Entiselle minulle se ollut mikään saavutus. Ymmärrykseni yrittää hahmottaa, että mitä hurraamista neljän tunnin maratonliikkumisessa on. Aikaa on valunut samalla jo niinkin paljon, että pelkästään 10km:n läpijuoksusta on tullut jonkinlainen urheilusuoritus. Ennen ja vähän nykyäänkin 10km on minimipituus aamulenkille, eikä ylipäätään alle 10km lenkille tarvitse edes lähteä. No tietenkin voi, mutta noin niin kuin periaatteessa henkinen raja on tuo. Kympillä aikaa laskettiin siten, että vertailukohtana oli 32 minuuttia: Alle = ihan hyvä treeni ja yli = tossut naulattakoon seinään. Nykyään on ihan ookoo, kun läpäisee kympin. 

25-v minä ainakin tirskuu, mutta nykyminä muistaa myös, että monet tossuistani olisi pitänyt naulata seinään jos oikein puritaani olisi ollut. Yksi Tommi taitaa olla ainoa, joka niin teki.

Samassa paketissa tulivat kuvioihin mukaan välineet. Tuli pyörä ja sitten toinen. Jälkimmäinen yrittää olla edellistä aerodynaamisempi, mutta yritys vähän vesittyy kun itse en ole kovin aerodynaaminen. Noiden myötä tuli puheeseen uusia slangi ja sen mukana melkoinen osaamattomuus. Watit merkitsevät välillä enemmän kuin se mitä kello sanoo. Haksahdin harhoihin, että kevyemmillä kiekoilla voi treenata vähemmän. Ja siihen, että märkäpuku tekisi minusta jotenkin huonoa paremman uimarin (kelluttaahan se, mutta vauhti ei parane). Utopiat olivat ihan lutuista unta, kunnes päädyin pelkäämään kuolemaa Kööpenhaminan kaduilla. 

Pitkälti ennen Kööpenhaminan katujen tummaa syleilyä olin jo rikkonut muitakin periaatteitani huoletta. Ennen tossuja ei saanut uusia ennen kuin vähintään 1000km oli niillä mittarissa. Paitsi jos kyseessä olivat kisaluukkarit tai jos tossut olivat täysin sudet (sen tunsi noin 300km:n hujakoilla, että olivatko). Yhtäkkiä kaapissani jos toisessakin on tossupareja, jotka eivät ole vieläkään nähneet päivänvaloa. Mitä sellainen meno on? Tossuja tarvitsee kolme paria: Kahden sellaiset, jotka kulutetaan vuorotellen 1000km:n verran (eli yhteensä 2000+km) ja yhdet sellaiset, joilla lennetään asvaltilla. Jos ei enää radalla ravaa, ei piikkareitakaan tarvitse. Yhdet voi säilyttää muistona niin voi sitten ottaa ne syliinsä kun menee ja nillittää blogiinsa.

Onneksi kukin saa itsekseen päättää, että onko vähän huippua saavuttaa jotain. Se on hyvä niin. Mutta joku roti pitää olla siinä, että milloin joku on urheilua ja milloin se on massojen vaalimaa harrastamista. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään. Lähelläni on muutama urheilija ja se, mitä he tekevät pyrkiessään vahvemmiksi, paremmiksi ja nopeammiksi versioiksi itsestään, on raakaa työtä. Niinpä mielestäni meidän muiden touhuaminen on kivaa harrastelua, eikä se ikäsarjamenestyksestään huolimatta urheiluksi muutu.

Ai niin, vastaukseni on, että urheilu loppuu siihen kun kuva on aikaa tärkeämpi, fiilis menee suorituksen ohi ja tossut vaihtuvat ennen kuin niillä on ladottu vähintään 666km. Se on tätä päivää ja niin on ihan kiva, jos ihmisen on niin hyvä olla. Eihän siitä mitään tulisi jos vain taakseen katsoisi.

Mihin urheilu loppuu ja mistä harrastus alkaa osa 1

Kun aikaa kuluu, ajat muuttuvat. Asioiden sisältö päivittyy, ja määritelmät murtuvat. En pahalla seuraavia pohdi, enkä keneltäkään pyri mitään poistamaan, kummastelen vain.

Harrastin aikoinani hiihtoa. En harjoitellut sitä lainkaan, kilpailin vain. Olimme outoja lintuja TUL:n jäsentenvälisissä, koska meillä ei ollut Ladaa. Olin vielä pieni viaton poika, joka oli voittanut ala-asteen hiihdoissa alueen mestarin selvällä erolla, ja jonka jälkeen liikunnanopettaja opasti oitis hiihtämään. Hiihtourani loppui TUL:n kesäleirillä Sauvossa, jossa vanhempani siirsivät minut sivuun hieman vierailupäivän aamuavauksen jälkeen, kun olimme kuunnelleet asennossa vielä rantautumattoman veneen kannelta megafonilla julistettua Suomi-Neuvostoliitto -seuran tarinaa. Järvisiä ei sitten enää voideltu sen jälkeen. Laskin niillä kyllä vielä Rajakalliolla päin puuta ja jätin ne sinne kuusen juurelle. Sain kotiarestia sellaisesta pokkuroinnista.

Sitten innostuin uudesta lajista lähinnä, koska kylän pojista kaksi, Järvisen veljekset, lähtivät aina kesken hönstäfutiksen pikaluisteluharjoituksiin. Pikaluistelussa oli samaa huumaavaa tunnetta kuin tuplabasarin tunkeutumisessa Walkmaneihin. Pidin lajista ja vauhdin tunteesta oikein kovasti. Aloin jopa harjoitella talvisin ja kesäisin ja lopulta päädyin jopa Ruotsi-Suomi -maaotteluun, jossa olin melko varman muistikuvan mukaan viimeinen niistä, jotka eivät keskeyttäneet. Näin kuitenkin paikanpäällä silloisen MM- tai olympiamitalistin luistelemassa Seinäjoen areenalla ja sain häneltä nimmarin. Luistelut päättyivät ilmastonmuutoksen myötävaikutuksesta, koska minun viimeisiksi jääneissä SM-kisoissa Oulussa voitiin kilvoitella vain osa matkoista, koska jää suli. Oli se raskasta ennen sitäkin jo, koska kunnon harjoituksiinkin piti ajaa joko Seinäjoelle tai Helsinkiin riippuen siitä, missä oli vuoroja viikonloppuisin. Isä ajoi, minä kuuntelin Acceptia, Sagaa tai Venomia. 

Paluujunassa Oulusta vuonna 1989 päätin, että tämä oli tässä.

Maanantaina mainitsin asiasta uudelle luokkakaverilleni ja tiistaina olin elämäni ensimmäisissä juoksuharjoituksissa Kupittaan hallissa osana TuUL:n Big Boss -tallia. Minua jallitettiin heti ensimmäisellä kerralla puhumaan hassuja ja se oli oikein kivaa sisäänpäin kääntyneelle kierosilmälle, joka olin. Maineeni oli kuitenkin taattu, koska minulta sai äänitettyä Metallicaa ja Slayeria ja jopas Public Enemyä ja RUN-DMC:tä. Joka tapauksessa tuo hetki on yksi elämäni tärkeimpiä, koska silloin muutuin tällaiseksi. Siitä eteenpäin oli helpompi olla, tuli ystäviä ja yhteisiä kilometrejä. Niin kuin olen kertonut liian monta kertaa, kävin vuonna 1991 Vehmaan teräsmiekisoissa testaamassa triathlonia, mutta minulla ei oikein synkannut järvessä pulikoimisen kanssa. Jätin lajin 14 vuodeksi hautumaan. Samaan aikaa juoksu ja sen sosiaalisuus veivät. Big Bossin päävalmentaja oli muuten Jouko Elevaara. Sen myötä on jäänyt mieleen monta lupsakasta muistoa. Kesäisin treenasimme kovaa suolla ja sen ulkopuolella, kisailimme ahkerasti ja Merikarvian leireillä kuorimme perunoita. 

Vuonna 1996 olin Lapissa keskellä porotokkaa. Siis lenkillä jäin sinne jumiin. Se oli absurdi hetki. Vyön alla oli jo muutama SM-viestimitali, armeijassa ollessani sain kysymättä urheiluvapaata ja minut haettiin saunomaan kesken metsäleirien, ja lisäksi olin ehkä jopa valmistumassa kauppakorkeakoulusta aiottua aikaisemmin. Sinä hetkenä päätin, että alan urheilla. Kerroin sen muutamalle porolle, joiden nimiä en tiedä. Uhosin parille niistä anonyymisti, että lakkaan harrastamasta, ja alan syöttämään tossua oikein kunnolla. Heti seuraavalla viikolla juoksin 160km ja siitä se lähti. Menin itseäni kovemman juoksijan valmentajan luo ja kysyin päästä valmennukseen. Sitten aloin harjoitella enemmän ja paremmin. Nukuin vähän ja söin huonosti hieman kuin kompensoidakseni tätä muutosta kohti urheilua. 

Seuraavana parina vuonna juoksin ennätykseni, olin SM-kisoissa top-kympissä kauden päätteeksi muutamalla matkalla ja identiteettini haisi urheilijalle. Menemiset ja tulemiset ihan määrittyivät harjoittelun ympärille. Identiteettini muokkautui. Sitten tuli rasitusastma ja kolmena suvena kesäkuun ensimmäisellä viikolla koko vuoden treenikilsat vesittyivät kuukauden flunssaan ja hengitysongelmiin. 1998 olin niin kovassa kunnossa, että viiden viikon juoksemattomuuden jälkeen treenasin kolme viikkoa ja juoksin Kalevan kisoissa 10000m:n ennätykseni. Tulevista vammavuosista en vielä tiennyt mitään ja hyvä niin.

Samaan aikaan elin lähellä triathlonia. Yksin parhaista ystävistäni, Mika, oli noussut Suomen kärkimenijäksi kolmiottelussa, ja minun oli kunnia päästä huoltamaan häntä erinäisiin kisoihin. Silloin triathlon oli kilpailua, ja se oli urheilua, jossa triatleetit mittelivät samalla tavoin kuin mihin olin juoksussa tottunut. Ei se ollut niinkään hyggeilyä, vaan vääntämistä siitä, kuka on kuka. Välinevalikoima oli rajallista: Oli umpikiekko tai ei ollut umpikiekkoa. Muutoin menestyäkseen piti vain harjoitella, ei vain tulla paikalle vaan takoa. Turussa siihen oli oivalliset olosuhteet, koska harjoitusseuraa piisasi. Teimme testijuoksuja silloin tällöin yhdessä ja sai ihan pistellä parastaan triatleettien kanssa. Vammojen keskellä liityin joskus heidän seuraansa pyörälenkille ja silloin ei munkille pysähdytty.

Minä kuitenkin pidin juoksemisesta, koska se oli kasvanut minuun kiinni. Se vähän liittyy siihen, että minusta on tullut nykyään aiemman itseni vihamies.

Jatkuu joku toinen kerta...

Thursday, March 2, 2017

Kun kurkussa on siili

Tapaa tuo pää hajanaisine sisältöineen mennä vinoon aina kun tulen kipeäksi. Aiemmin on käynyt pahemmin kun ihan mykäksi on mennyt koko olemus. Pahimpia ovat olleet lukuisat hetket, jolloin oli muuta haastetta kuin flunssa. Pitkään jatkuva rasitusvamma on ollut kaikille rasite. Nykyään sentään puhun, joskin välillä olisi parempi etten. 

Nyt kurkkuuni sijoittui siili. Se haastoi nielemisessä ja siksi en päivitä mitään urheilusta. Normaalisti sairastuessani menetän rasitusastman myötä muutamia prosentteja hengityskapasiteetistani pidemmäksi aikaa ja se kyllä pännii. Oikein hermoja raastaa. No se niistä jutuista. Siilin nieltyäni silitin sitä vastakarvaan monta päivää. Kyllä sekin otti päähän. Siksi olisi ollut hyvä olla välillä vähän hiljaa, koska hermot pinkeytyivät.

Kanavoin liikunnon harjoittamiseen käytössä olevan energian someraivoon, mutta sellaisen grogilasin kokoiseen myrskyämiseen vain. Joku geenihäiriö tämä kuitenkin on, kun näin käy ja siitä vain psykologit nyt asialle tutkimaan, että pääteekö flunssan, kurkkukivun tai ihan vain miesflunssan ja someraivon välillä positiivinen yhteys. Se olisikin ainoa positiivinen asia someraivosta. Ehkä monella someraivoajalla onkin vain kipeä kurkku, eivätkä oikeasti ole sitä miltä mitä ovat. Ilman kurkkukipua eivät yhtään kummeksuisi hermeneuttisen kuplansa ulkopuolella olevia ja olevien tekemisiä ja ajatuksia. Niin, mahtaako olla noin.

Koska poden nyt huonoa omatuntoa, on aika katsahtaa viikon päähän ja koota otteita someraivoamisestani, jolla olen yhtä keskustelua sättinyt. Niitä muiden kommentteja en tähän nosta, koska ei ole tämä niiden paikka ja koska tämä blogi on minä, minä, minä, minä. Ja valtaosaan kommentteja ei tullut mitään sanomista.

Kun muut keskusteltivat kesän kisoista, minun oli ängettävä mukaan kysymällä täysin asian ohi:
- Mitä jos olis taas kerran kipeä?

Siihen sain kaipaamani huomiota. Aika eteni päivällä ja kurkku oli kipeä 38C kuumeen kera. Olin kotona, muut töissä, ja tietenkin häiritsin heitä opastamalla, että:
- Sen verran kipulääkettä pitää syödä, että voi mättää karkkia. Siis kun on kurkkukipu.
Tähän vastattiin:
- Eli oletko menossa juoksemaan tänään?
Tämä tietenkin antoi mahdollisuuden revitellä:
- En. 2001 juoksin Kalevan Kisojen 10000m:ä kuumeessa. Menin 3km ja sitten kotiin. Se riitti.
Sitten jatkoin, että:
- Triathlonistien pitäisi ottaa mallia hiihtäjien laseista.

Viikon taivuttua sen lopuksi jatkoin nillittämistä:
- Kirjaan tähän nyt salaisuuden: Formulat ovat perseestä.

Tähän vastattiin kertomalla, että treenaaminen väsyttää. En tietenkään ymmärrä, vaan raivosin:
-  Sulla on vaan uudistettu down force ja ferrarinpunasi ei ole riittävän ferrarinpunainen. Siksi ei kulje.

Meni hetki ja tungin viestiini pizzanpala- ja hampurilais-emojit. Aivan syyttä. Sitten päätin käydä saunassa ja pihalla lunta hakemassa. Matkalla putosi pyyhe ja tapahtunutta piti tietenkin jakaa asiasta täysin kiinnostumattomille:
- Kävi tos silleen, että vähän vahingossa näytin pippeliä pihalla. Omistan sen hetken kaikille dopinghörhöille ja pöytäkirjaan merkittäköön, että viuhahdus oli pyyhkeen syy.

En sitten hallinnut muutakaan teknologiaa, koska keskusteluhistoriasta löytyi seuraava merkintä:
- Otin muuten äsken vahingossa ja ihan kokeilumielessä naapurin telkkarin haltuun Bluetoothilla. On vissiin laitonta se.

MM-hiihtojen miesten parikisan harmillisen kolarin kuittasin toteamalla epäurheilijamaisesti ja ilkeästi:
- Eponaukku olisi auttanut. (Just nyt kadun tätä ilmaisua)
- Twitterissä kävin. Ei olisi kannattanut. Muutoin f-lajeille, kuten formulat, fääkiekko ja fälibandy, elämäänsä jakavat ovat nyt juuri hiihdon asiantuntijoita. Pysyisivät vain skeneissään ennen kuin kukaan pahoittaa mieltään.

Mahtavaa lasten leuanvetokampanjaan en synkkänä kestänyt, ja siksi:
- Painuisivat lenkille siitä. Ei tuolla touhulla kestokuntoa kasva eikä maraton kulje.

Ja jotta olisin saanut lisää huomiota jatkoin:
- Olen ihan hilkulla näppäillä Niksi-Pirkkaan, että sinappi se on mitä parhain kurkkukivun lievittäjä (ei se oikeasti ole, mutta hitot siitä kun on Niksin massia tarjolla).

Sitten nillitin ääneen kotona, jonka sitten jaoin oitis:
- Jaa. Ajatukseni siitä, että lopetan tutkimushommat ja tähtään näyttelijäksi ja palkittavaksi 11 vuoden päässä häämöttävään sadanteen Oscar-gaalaan, sai täällä kotona aikaan ponnettoman tuhahduksen. Ehkä passaan siirtoa vuodella. Ehdin kypsyä.

Nyt tänään someraivoni laantui, mutta eipä siihen en vastinetta tule kun olen ollut rasitteeksi kaikki kahdeksan päivää:
- Sellainen ilmoitusluontoinen asia, että pystyn nyt nielemään kivuitta. Kahdeksan päivää kesti. Jokainen oli perseestä.

Sen sijaan jostain kumman syystä päätin kirjoitaa tällainen päivityksen. Kiitos ja anteeksi. Siilitkään eivät tästä pidä.