Tuesday, May 29, 2018

Melko lyhyt projekti

Tämä harrastaminen on vähän sellaista tunteikasta puuhaa, ettei aina tiedä, miten sitä järjellä selittäisi. Parempi on, ettei selitä ja antaa mennä vaan ja möllöttää siihen päälle. Siksi olen enemmän möllöttänyt kuin blogannut.

Yhtenä lauantaina menin ja uhosin. Ääneen ja someen kerroin, että käyn itseäni ulkoiluttamaan. Projekti tosin kesti sen yhden iltapäivän, joka ei nyt aikuiselle ole kyllä yhtään pitkä aika. Sinä lauantaina katselin Ilkan selän kaikkoavan horisontintapaiseen, Kupittaalla kun ei näe kovin pitkälle horisonttiin. Juoksimme kiihtyvää reipasta, koska olin jo päässyt noiden polvien kanssa sinuiksi. Ile jatkoi, kun minä tyydyin kunnonmukaiseen 8km:n rallatteluun, joka alkoi neljästä ja päättyi alle 3:40/km-vauhtiin sillä tavoin lupsakkaasti, että jaksoi kotiin omin voimin. Ehkä siksi rävähti idea, että treenaan kuukauden SM-duathloniin niin, että selviän Ruskolla kummallekin viivalle.

En tosin päässyt edes lähtöviivalle. Olin kyllä lähdön tuntumassa, mutta nyt totutusti toppatakkilipulla. Heti sunnuntaiaamuna oikea akilles oli projektista koko lailla eri mieltä. Ihan sellaista, että annat nyt vain olla ja alat aikuiseksi. Kyllä minä hyväksyisin, jos akilles tekisi näin pidemmän tavoitteellisen kiusaamisen päälle, mutta kun yhtäkkiä heittäytyy poikkiteloin, niin on se vaikea niellä. Silloin ei suorilta tiedä, mitä nyt tällä kertaa mokasi. Tietää vain, että mokasi. Se on tuttu tunne. Huolimatta siitä, että akilles oli turvonnut ja hyvin kosketusarka, kävin hoitamassa akuuttia vikaa 15km:n lenkillä. Ei se sillä parantunut, mutta ulkona oli ihan kivaa. 

Olen tässä nyt vähän laiska menemään leikeltäväksi (nyt kun tämän sanoo, niin jo vain käy kutsu veitsen), joten yritän näinkin konservatiivisesti palautua juoksevaksi. Kyllä ei myöskään parane akillesvika levolla, miellän. Aiemminkin juoksin vammat pois, paitsi ulkopuolisen aiheuttamant luunmurtumat. 

Vain vähän yllätyin kun tuli akilleskuntoutus duathlontreenien tilalle. Eksentriset, egoa koettelevat venytykset, vuorikaurismainen vaellus Norjassa ja suunnistus tulivat hoidoksi. Norjan reissu muuten tuntui toimivan oikein hyvin hoitomuotona, suosittelen. Suunnistus puolestaan on näillä taidoilla sillä tavoin rehellistä, että metsässä voi käydä hakemassa välitöntä palautetta päätöksilleen liittyvät ne sitten akillesvaivoihin tai reitinvalintoihin. 

Yhtäkkinen juoksemattomuus vastaanotettiin kotona pyöräilyyn kannustaen. Kävinpä siis pyöräilyn pariin melko lailla nollasta, koska kevään spinningtreenistä oli jo tovi. Seuraavan lauantain duathlontreeni tuli vähän nopeasti kuntoon nähden, mutta kyllä sitä muutaman kilsan ulkoilee vaikkei treenaa. Sen tein ja akillesta moinen ketutti riittoisasti. Sunnuntaina ajoin mäkivetoja, tiistaina lyhyitä 4-5 minuutin vetoja ja torstaina oli jaoston tempokisa Liedossa. Ei palautunut aiempi pyöräkunto alle viikossa, mutta olinpahan aktiivinen enkä sohvalla, mikä on kiva sijaintipaikka myös. Torstaina selvisi samalla, että Rusko kannattaa unohtaa.

Norjan reissulla pääsin kivuttoman juoksun pariin jahka olin tarponut 2.5h kivikossa. Se kannatti monessakin mielessä. Norjassa juoksin pienissä 5km:n pätkissä vain. Kerran nautin 8km, kun piti saada kuva Noseblood Recordsin akkunasta. Koko matkan sieti akilles. Ruskon sijaan pääsin Hepojoentielle ja seuran kisasarjan duathloniin. Olen kokenut joskus parempaakin kulkua, mutta kivaa ja tuskallista oli koko matka. Oikein positiivista oli, että kunnossa on paljon varaa parantaa. Vaan sittenpä tuli tiistai ja tonnin vedot. Luukutin ne alle 3:30/km ilman kipua, mutta treenin päätteeksi puhuessani lakkasin liikkumasta, niin akilles antoi välittömän palautteen. Kyllä kävi kipeästi kun kotiin juoksi.

Tällä meiningillä jäi väliin Karhunkierros, eikä tuo syksyn Berliinin reissu juuri nyt ihan valoisalta näytä, mutta onhan minulla märkäpuku ja kesä on vasta aluillaan.

Laitan tähän harvinaisen kuvan, jossa olen venytetty äärimmilleni. (Kuvan otti Juha Nappu Turku Rogaining Sprintin lähdössä).


Saturday, March 3, 2018

Vinot ystävät

Muistan elävästi kun yhtenä sunnuntai-iltana armeijan tuvassa ymmärsin, kuinka vino otos ikätovereistani oma ystäväpiirini on. Erilaisista sosioekonomisista taustoista huolimatta jaoimme suunnattomia intohimoja Slayeriin, Anthraxiin, Public Enemyyn ja Run-DMC:hen, kestävyysjuoksuun, seinien maalaamiseen ja sellaisiin nuorisotouhuihin. Nauroimme makeasti jupeille, ja yhtä suurella ilolla koviksille, kunnes jälkimmäiset olivat iholla kiinni. Mutta tuolla tuvassa meitä oli rapiat kymmenen nuorta miestä. Joukossa oli yllättäen spinning-tunnilla ja vissiin aiemmin täällä blogissakin mainittu Tero, lapsuuden paras ystäväni, johon aika ja harrastukset olivat tehneet eroa. Sitten siellä oli Janne, joka asui ala-asteella koulurakennuksessamme, koska isänsä oli talonmies. He muuttivat kolmannella luokalla Australiaan ja nyt sitten yhtäkkiä vuosien jälkeen hän oli tullut suorittamaan armeijan ja nukkui alasängyssä. Se oli melko lupsakka uudelleentapaaminen. Kyseessä oli vuosi 1992. Olin kolme vuotta aikaisemmin sanonut hyvästit pikaluistelulle ja siirtynyt kestävyysjuoksuun ja siitä kumpuavaa identiteettiä ja finnejä rakensin armeijassa ahkerasti. 

Mutta jokaisena sunnuntaina iltatoimien yhteydessä huvitti kuulla, kuinka monta kossua Sakke oli taas viikonloppuna vetänyt. Yleensä väitti, että korillisen tai puolet, mutta jotenkin luulen, että Sakella meni kossut ja kalja sekaisin. En tiedä siitä enempää, koska en juo. Kyllä oli tärkeää myös kuulla, mitenkä Karppa oli saanut viritettyä traktoriaan niin, että menee jo nollasta sataan. Sakke yritti muuten alituiseen myös vakuuttaa meitä, että oli kova naisten mies, mutta epäilen sitä jos yhdenkin kossun oli vetänyt. Ei ollut Sakke puheinensa erityisen terävä nuori mies. Kaikkinensa ei ollut meillä paljon yhteistä kieltä, ja kovin koitin ymmärtää, miten erilaisia olimme, vaikka paljon samaa silloisessa Suomessa jaoimmekin, koska ei ollut Internetiä. 

Tuvassa oli myös yksi triathlonisti, sellainen harrastaja, Kari taisi olla nimeltään, lyhyenläntä ja oikein kova suunnittelemaan ja puhumaan. Kerran läksin hänen kanssaan pitkälle lenkille toiveikkaana, että sanoistaan olisi teoiksi. Juoksin 40km, sen mitä Kari oli uhonnut tekevänsä, mutta hän ei sitä tehnyt, koska tuli väsy kesken matkan. On normaalia se, että väsyy, kun juoksee. Hänen seurassaan usein kyllä mietin, miten vekkulia on kun kieli on kehoa vahvempi. Enkä kyllä vieläkään tiedä, miten se 40km olisi harrastajatriatleettia erityisemmin palvellut, koska nykyäänkin voi harjoittelun sijasta panostaa vempeleisiin (Pun intended). Karilta opin myös miten urheiluvapaalla voi mennä uimahallin yläkertaan jumppamattopinon taakse nukkumaan. Siellä kelpasi koisailla monasti, kunnes minä ja isompi lössi urheilijanalkuja jäimme siitä kiinni.

Kun siirryn ajassa eteenpäin viime viikonloppuun, tunsin saman fiiliksen kuin tuvassa lojuessani. Kävin pyörittämässä kuntopyörää #kuningashässäkässä kuntosalilla. En siellä paljon pyörän ohi mulkoillut, koska olivat suunnattu ulos ikkunasta ja kun vieressä oli urheilija ja toisen alku. Mutta siltikin tuli tunne, että olen kestävyyslajien intohimoineni vino. Altaaseen pulahtaminen oli ennen vanhaan kehoni kosto ylirasituksesta ja pyörälle nouseminen samaa kategoriaa. Nykyään näillä juoksua paikkaavilla lajeilla on eri tarkoitus. 

Olen tässä salilla heilumisessa niin huono ja heikko, että asenteeni vielä kostautuu. En odota sitä erityisellä innolla. Jos nyt voimailisin tai edes venyttelisin, olisin kauemmin toimintakykyinen, luulen. Mutta olen sen verran jäärä tässä. Muiden saliheilutteluja olen seurannut verroin runsaasti kun olen käynyt kuntouttamassa polvea. Salilla nuokkumisesta on piirtynyt itselleni tulevaisuuden visio, jossa olen sellainen nuorisoa neuvova vanha patu kuntosalin nurkassa. Lempinimeni on Pena ja tepastelen kuin kukko kauhtuneissa, läpikuultavissa polvitrikoissani, jotka eivät enää täyty lihasta vaan löysästä nahasta. Siksi vain, että tuntisi vielä olevani joku tai jotain. En minä nyt tässä sitä, että saliheiluttelussa on mitään väärää, mutta oireilen kun urheilussa pitää tulla hiki, pitää mennä eteenpäin ja tavoitteen mittaa kello. 

Sallin itseni jäädä jumiin tähän viimeiseen ja sitä myötä katsahtaa tulevaan kauteen. Toukokuussa listalla on NUTS Karhunkierroksen 80km, johon suhtaudun pelonsekaisin tuntein. Viime vuonna tähän aikaan olin jo käynyt tunkkaamassa ja juoksemassa polkuja, ja nyt olen syöttänyt Impparin mattoa ja juossut tasaista asvalttia. Jalat kestävät melko hyvin kaikkea muuta paitsi alamäkiä, ja sitä myötä 80km:n polkujuoksu tuntuu rahtusen epävarmalta juuri nyt. Operoitu ja toinen polvi vissiin ottivat nokkiinsa tästä:
Toinen juoksukoitos on syyskuussa Berliinissä. Ajattelin, että kävisin pitkästä aikaa maratonin pariin. Ei sillä, että se enää mitään lentoa olisi, mutta että juoksisin sen ilman 183.8km:n alkuverryttelyä. Jos nyt laittaisi tähän aikatavoitteen, niin siitä tulisi totta, eikö? 

Näiden väliin mahtuu monta viikkoa. Josko niihin mahtuisi muutama triathlonkisakin? Pääsisi sitten pyöräkin ulos tuolta pannuhuoneesta, ja voisi jopa tulla harjoitelleeksi monipuolisemmin kun mitä yksinkertainen ystäväni juoksu vaatii.

Monday, January 22, 2018

Talvipäivä

Eilen paistoi aurinko. Kirpeä pakkanen hiutaloi ikkunat aivan kuin olisi lastansa opettanut askartelemaan paperia saksilla. Ohut lumi painoi äänet pois ja jätti maiseman hyväilemään sielua ja silmää. Tuli hymy, kauneus ja sanat, jotka vaalivat sunnuntaita leppoisan vauhdikkaana niin vain kuin sunnuntaita sietää pitääkin. Pitkän lenkin kirkko, ravintoa ja lisää liikkumista. 

Mutta silti ensimmäisen mäen päällä maistui suussa veri. Pulssi iski yli ylemmän rajan, hammas oli irvessä. Menin yksin pakoon itseäni. Sillä tavoin mies aloittaa hiihtämisen joka talvi.

Olen parhaillaan palaamassa kokonaisuuden muonavahvuuteen palanen kerrallaan. On se hidasta, mutta oikein toiveikasta. Polvileikkauksesta on huomenna kuusi viikkoa ja joulun aikana hankituista ylimääräisistä kiloista on jäljellä enää pari. Vuosien aikana kertyneistä noin viidestä en varmaan enää raaski luopua, ettei tule talvisin vilu. 

Epämääräinen harjoitus- tai kuntoutus"ohjelmani" on altistanut kaiken maailman vemputtimiin. Olen heilutellut käsiäni cross-trainerilla ja kävellyt kotona pipo päässä portaita. Jälkimmäinen tunti tuntui ihan normaalilta. Menen nyt tunteella ja vain vähän järjellä. Terve, kohta 12 vuotta sitten operoitu polvi on nyt pahemmassa iskussa kuin tuo hiljaittain operoitu. Myönnän, että se painaa otsassa, mutta oikeasti kaikki on hyvin. Siltikin ajatukset harhailevat cross-trainerilla niin, että melkein kompastuu. On se sellainen laite, että keksijältään voisi kysyä kysymyksen. On ollut muutakin kuin cross-trainer: Ystäväni Garmin Fenix3 menetti varman otteensa GPS:ään ja siten elämäänsä, tutustuin soutuergometrin kalapeliin, aktivoin reisilihaksia samalla suklaata nauttien, olen ehkä hedonisti, ja jäin kävelylenkeillä koukkuun podcasteihin. Menin ja tapailin juoksua ilman lääkärin lupaa, olenhan aikuinen. Jopa kaksi 10km lenkkiä vedin, ihan rauhassa melkein 50 minuuttiin. Kyllä sanoi lääkäri aamulla, että ei vielä operoitu voi ihan oireeton ollakaan. Terveelle tai nyt oireilevalle polvelle antoi kaksi kuukautta aikaa. Seuraava tavoite paluumatkalle onkin vahvistaa perää, etteivät polvet notku. Saamarin istumatyö. 

Luulenpa, että olen kerrankin ottamassa erävoiton itsestäni, vaikka polvia vapisee.

Vain siksi tässä on Trent ja vähän knafti rotsi.

Saturday, December 30, 2017

Tiikerin silmä

Kyllä olisi hyvä, jos vuosi 2018 olisi parempi kuin Survivorin Eye of the Tiger. Se viisu lupaa paljon, mutta tarjoaa vähän. Ei sillä, etteikö niillä olisi peruutuspeiliin tuijottaville sanottavaa, kuten että "Don't lose your grip on the dreams of the past, You must fight just to keep them alive", mutta onhan se vaan kamala rallatus. Onneksi tuo poika tykkää siitä, niin voin kuunnella sitä useasti päivässä. Korvaankin se jää, ja sävelkulkua voi tapailla erilaisilla äänillä esimerkiksi omenaa kuorittaessa ilman mitään applikaatiota tai soitinta. 

Niin, jos ensi vuosi on nykyistä parempi niin voisin sitten vuoden perästä kirjoittaa vaikka jotain iloista. Vaikkapa että menipä hyvin, kun ei mennyt jalka poikki, triathlonvaihdot sujuivat ja jäätelöä söin. Toisaalta turha on uudelta vuodelta mitään toivoa, koska vain tekemällä se toteutuu. Ahkera toiveilu tietenkin antaa suuntaa tekemiselle, uskon. Puntaroin vielä, että parempi tehdä kuin ei. Tuollaisen voisi lukea vaikka aforismimustekynästä. Ainoa vain, että itsellä on sielu, joka palaa kovempaa kuin järkeiltynä olisi tarpeen. Kokonaisuudesta puuttuu maltti ja järki, mutta suklaata kyllä piisaa.


Näihin perusasioihin nojaten ilmoitan, että vuosi 2017 oli muutamista pohjakosketuksistaan huolimatta ihan hyvä. Oli elämää eikä vain urheilua. Menihän tietysti tuo oikea polvi melko tavalla kelvottomaksi, mutta ortopedi taikoi sille lisäaikaa 2,5 viikkoa sitten. Sanoi, että on teini-ikäisen polvi, eikä ole kulunut ja hyvä siitä vielä tulee. Sellaisesta tykkäsivät korvat ja pää. Nyt operoitu polvi ei tunnu niin kipeältä kuin terve polvi. Keho näemmä pyrkii balanssiin. Pääsin jo korvaavien pariin ja saa niistä sitten valittaa, kun kotona jäkittämisestä on valitusta jo laulettu.


Viimeisiään vetävä vuosi oli valmentajani Stravan mukaan 335-tuntinen. Se ei ole paljon. Onneksi osa niistä kului kuumassa ja kosteassa säässä niin tuli edes hiki. Tuntikertymä on yli 100 tuntia vähemmän kuin aiempina vuosina ja nekään eivät ole olleet Ilkkaan verrattuna mitään. Tosin itse vain harrastan niin se on ihan ookoo: Ilkkahan käy kamppailua muita kuin itseään vastaan, niin hänen on syytäkin takoa. Itsetutkiskeluun 335 tuntia riittää hyvin, ja samalla sain hankittua rasitusvammankin.


Suorituksiltaan tämä kausi oli melko ontto, tyhjä lähes. Olin Artun mainitsemassa Karhu-viestin karsinnassa mukana. Veikkaan, että olin siinä kolmas. Sen myötä pääsin mukaan Macho Fantasticon joukkueeseen. Siitä jäi kevyt hymy. Karhunkierros jäi väliin, lumi teki enkelin pöksyihin ja sitten kantti petti. Petti se muillakin, mutta en kärytä. 

Kesän asuimme Bostonissa ja loput autoreissulla. Jäi juoksudollarit antaisematta, kun vain yhteen kisaan ehdin, ja senkin kuuma kuoletti. Olin minä vajaassa kunnossakin, ja siihen keli oli ihan liiaksi. Yhden pojan muistoksi juoksimme. Sata metriä paukusta olin jo kaukana kärjestä ja sitä rataa. Ikäsarjan voiton hävisin kun keitti yli. Juoksin sanotaan nyt vaikka että Timothyn kiinni 200m ennen maalia, mutta sitten pää tilttasi. Sain vielä uuden kirin päälle, mutta sekunnilla jäin uusista, numeroa liian pienistä tossuista. Kolmas kauden saavutus oli Lake to Lake swimrun-kisan sekasarjan toinen sija. Sijoituksesta huolimatta kisa meni sillä tavalla, että seuraavaan Solvallan swimrun-kisaan vaimo haki parempaa seuraa. 

Positiivista on mielestäni myös se, että tänä vuonna en jäänyt kertaakaan auton alle. Renkaitakaan ei mennyt puhki ja maantie- ja tt-pyörä säilyttivät arvoansa kun eivät kuluneet suvena kuin lenkin verran kumpikin. Eli ihan hyvä vuosi kyllä.


Mieleenpainuvimmat hetket syntyivät pikkumiehen ja kullan kanssa. Niiden rinnalla on kokolailla merkityksentöntä paljonko aikaa kuluu mihinkin matkaan vai tuliko reittiennätys. Ensimmäinen oli Mt. Hoodin (Oregonissa, USA:ssa) tuntumassa olevalla polulla yhtäkkiä ladottu polkuravaus kohti ylänköjärveä, jossa sitten uitiin ilman lupaa. Toinen oli Eugenessa, Steve Prefontainen Suomessa hankkiman pururatainnostuksen johdosta tehdyllä Pre's Trailillä. Tätä olin itse asiassa odottanut vuosia. Olihan se Laivankuopan polkujen jälkeen minulle toiseksi merkittävin juoksupaikka ja nyt vielä kun sen jakoi tuolla tavalla, niin ei ole tarvis koskaan sitäkään unohtaa. Molempia muistelinkin kun vietin jopa kolme tuntia ilman puhelinta polvioperaation alkua odotellessani. Oli virkistävät tunnit ne. 


Ehkä ensi vuodesta sittenkin vielä. Arttuakin sillä ajatuksella kiusasin, mutta hän vastasi niin, että menin lukkoon. Jos vaikka toivoisin triathlonia kisaavani, niin käykö sitten kesällä siten, että astelen veteen paksussa ihonmyötäisessä ja askellan maaliin hetken sen perästä. Menisipä harjoittelu helpoksi, kun vain voisi olla ja toivoa. Joku juttu on hyvä asettaa tähtäimeen, että viitsii kuntouttaa. Tiedättekö muuten sen olon, kun taas ties kuinka monetta kertaa päälajiksi jää pelkästään joku kellarissa tapahtuva heiluttelu ja kunnon piirittäminen? Silloin on jaksaminen täyttä vajaampi. Kyllä someen voi laittaa kaikenlaista ja uskotella, että näinhän minulla sujuu tässä tämä harrastaminen ihan kivasti, mutta sitten on tuo peili, oma pää ja kullan rehellisyys. No riittääkö, jos tavoite on rasvaimu? Herkkujen syömisessä olen ainakin aiempaa ahkerampi ja juuri tänään löysin itseäni lisää. Sen jälkeen on ollut vähän sellainen olo, että onko nyt tullut luovutettua. Siksi urheilullinen tavoite on parempi, koska siitä ei selviä pelkästään rahalla. 


Blogissa vierailleella Artulla on ensi vuodelle kaunis tavoite, elämä. Vähänkö kade. Minullapa on peli auki. Ei sillä, etteikö elämä olisi keskiössä, mutta kun on tämä harrastusblogi, niin jotain sporttista tulee keksiä, jotta jaksaa kellarissa heilua ja kuntoa piirittää. Sellaisilla toiveilla jaksaisi syöttää tossuakin ja askeleet veisivät kohti tekemistä kun pääsee kellarista. Yksi tavoite voisi olla Perniössä. Siellä juoksin vissiin vuonna 1988 Keron veljesten kanssa pm-maastoissa Liedon Parman joukkueessa. Se oli minun ensimmäinen oikea juoksukilpailu. Juoksin sen Adidaksen verkkareissa ja hammasraudoissa. Tulevana keväänä siellä on SM-maastot, ja siellä juokseminen olisi melkoisen ympyrän sulkeutuminen. En vain taida enää pärjätä sellaisessa. Toinen tavoite on jo vähän lukkoonlyöty kun siirtyi tuo Karhunkierroksen juokseminen vuodella. Kolmas on arpaonnella saatu osallistumispaikka Berliinin maratonille. Siellä en ole koskaan onnistunut, ja siitä on hyvä jatkaa. Ehkä ne olivat tässä. Jätän auki, miten triathlonin kanssa käy. Kovin hetki sillä saralla tulee olemaan toppatakkiosastokeikka Tallinnaan elokuussa. Tsemppiä muuten kaikille sinne tähtääville.  


Jatkoksi toivon kaikille todellisen hyvää vuotta 2018. Nuorena tämä alla oleva innosti pohtimaan suurvaltojen vastakkaisia asemia, mutta myös lenkille. Ehkä me kaikki tuuletamme jossain ensi vuonna. Niin ja muistakaa ihminen, se on tärkeämpi kuin kaikki muu.



Friday, December 22, 2017

Tavoitteenani on ensi vuonna ELÄMÄ

Blogissa hiljaista. Sen rikkoo vieraileva tähti, Raaka-Arska. Olkaa hyvä.

Miksi sinun Pekka piti kysyä viisi tuntia sitten triathlonjaoston kokouksen päätteeksi suu hivenen virneessä: mitkä ovat ensi vuoden tavoitteesi? Ja miksi minun piti vastata naama vakavana: tavoitteenani on elämä. Sekoitit kysymykselläsi Pekka pahoin minun mikromaailmani. Tiesin, että viittaat nimittäin urheilullisiin tavoitteisiin ja niitä ei ole ollut yli vuoteen. Se ahdistaa kulkijaa.


Koska asia jäi vaivaamaan minua, niin koitan nyt muotoilla sinulle ystäväni mitä tapahtuu, kun runopoika välttelee nistin touhuja. Haluan tehdä sen julkisesti, koska olen kyllästynyt vastaaman hyväntahtoisiin uteluihin. Sinun lisäksesi puolitutut ja urheilukaverit kyselevät edelleen säännöllisesti, että missä kisaat ensi kesänä ja miten treenit ovat menneet. On noloa kierrellen ja kaarrellen vastata, että en oikein itsekään tiedä. Siksi vastasin sinulle filosofisesti tavoittelevani elämää.


Tarinan alku. 14.8.2017 oli liikaa. Seisoin ja huusin tuolloin ensimmäistä kertaa triathlonkisassa vain katsojana. Vielä muutama päivä tuota ennen vannoin donaldmaisesti, etten koskaan seiso toppatakkiosastolla, kun muut harjoittavat ruumiinkulttuurin esoteerisinta muotoa nimeltä triathlon. Kaksi tuntia siinä kuitenkin lopulta kului reitin varrella. Havaitsin noin ohikiitävinä hetkinä satoja mahtavia irvistyksiä, hikeä, kisakumppanien ja itsensä pieksemistä. Valtaosa meni eteenpäin hengen voimalla, jotkut taas olivat antaneet saatanalle vallan. Olivat nimittäin luovuttaneet, PRKL. Minäkin tein niin 20.8.2016. Annoin urheilijan sieluni saatanalle kuin Pekka Siitoin konsanaan. Kaikki ihmiset eivät selvästikään ole varustettu profeetta Jouko Pihon ehdottomuudella.



Race Manager turvallisimmillaan.
Vielä elokuussa 13.8.2016 ajoimme Pekan kanssa viattomana läpi aamuöisen Turun päällämme Race Manager -paidat. Valmistelimme muille jonkinlaista hengen- ja ruumiintieteen messua sekä horisimme epämääräisiä elämästä. Viikko Turun kisan jälkeen olinkin jo neljättä kertaa Kööpenhaminan Ironmanin viivalla, mukana myös Pekka ja muutama muu kaveri. Jo ennen sitä olin päättänyt, että tämä oli tässä. Se näkyi myös valmistautumisessa. Nyyhkytin krokotiilinkyyneleitä lentokoneessa menomatkalla kuin goottiteini, pyörryin metrossa aamuviideltä matkalla uintistarttiin ja uin lopulta sumussa harhaan. Pääsin kuitenkin maaliin, en yhtä nopeasti kuin kahtena edellisenä kesänä, mutta kuitenkin. Maalissa olin tästäkin huolimatta helpottunut kuin kansanedustaja kesälomalla.

Jonkinlainen kilpaurheilun ja kilpakuntoilutriathlonin seitsemän vuoden sekasikiö abortoitiin kivuttomasti tuona elokuisena päivänä, ainakin pariksi vuodeksi. Valitsin elämän kuin Trainspottingin Mark Renton muutama vuosikymmen minua ennen. Olin nimittäin vähitellen tullut havainneeksi, että 15 tunnin keskimääräinen viikoittainen treenaaminen oli ajoittain varsin stressaavaa. Kukaan perheessä ei siitä minulle koskaan valittanut, mutta sisäinen runopoika kuiskutteli korvassani koko kevään 2016 jotain ihan muuta. Se oli itsekästä nistin elämää, tämä oli oma johtopäätökseni tästä kaikesta. Tämän pitkällisen

piikityksen huippuna oli 35-39 -vuotiaiden isäntämiesten SM-kulta Joroisilla. Alle sekunnin marginaalilla seuraavaan, loppukirissä tietenkin. Niin muuten sivuhuomiona, voiton jälkeen olen seurannut varsin innokkaasti Urheiluruutua ja erityisesti Hannu Mannisen paluuta yhdistetyn huipulle. Voitin nimittäin maailmanmestari Mannisen tuossa samaisessa kisassa. Yksi sana riittää tässä yhteydessä. Sitä sanotaan päänahaksi.

Takana on nyt yli vuosi elämää ilman ohjelmoitua harjoittelua. Elämä on ollut kuntoilua, sunnuntai-spinningien ajoittaista ohjaamista, tiistain yhteistreenien valvomista ja toppatakkiosastolla tärkeilemistä. Totisimpia urheiluharrastuksiani ovat olleet jalkapallovalmennus ja triathlonjaoston puheenjohtajuus. Vuoden mittavin urheilusaavutukseni on triathlonjaoston huhtikuisen Karhu-viestin karsinnan voitto. Osallistujia oli tosin vain neljä kappaletta. Varsinainen Karhu-viesti päättyi pohjekramppiin, mutta sain klenkaten vietyä vaihtokapulan seuraavalle Macho Fantasticolle. Tästä toivottuani tein kesällä yhden swimrun-harjoituksen. Sen tavoitteena oli päästä Rauvolanlahdella sijaitsevan autiolaivan uumeniin. Pisin pyörälenkkini taas oli Pekan kanssa toteutettu matka tempokoneilla Auran hylätyn nahkatehtaan sisuksiin.

Syyskuussa tarkoituksenani oli myös pyöräillä Halikkoon historialliselle uhrilähteelle. Jäi tekemättä. Suoritin uhrimenot mieluummin lämpimässä ja tuulettomassa sisätilassa. Talvella oli myös suunnitelmissa järjestää triathlonisteille ufonmetsästysreissu kera pyörien. Sekin jäi tekemättä ja luin ufohavainnoista mieluummin ATK-laitteiden välityksellä.

Hirveä vapauden tunne on sellainen kiva juttu. Kun elokuussa 2016 ylitin maaliviivan, niin se tunne oli päällimmäisin. Vapaus ei ole kuitenkaan vain hyvä asia, jos luonne on ajoittain levoton. Silloin urheilu auttaa. Ajatukset pysyvät kurissa kun väsyttää itsensä säännöllisesti. Nyt ne eivät aina pysy, pakko se on myöntää. Kun ennen v….ti, niin lähdit ulos ja urheilemaan. Sen jälkeen oli endorfiinipöllyssä helpottavaa kuunnella taiderokkia ja Black-metallia. Ei tarvinnut liikaa tunteilla. Mutta jos jätät lenkin väliin ja kuuntelet vain Black-metallia niin mylly alkaa helposti pyörimään ylikierroksilla. Tästä on seurannut vuoden 2017 hittituote eli ajoittainen itsetunnon lasku, pienemmät pohkeet, levottomat jalat ja stressisietokyvyn lasku. Näin on ollut erityisesti tänä syksynä, kun vapauden tunne ei ole enää samalla tavalla mielessä kuin silloin 2016 alkusyksystä. Sitä on muuttunut vähitellen Herman Hessen arosudeksi.


Kun on stubbimaisen positiivinen ihminen, niin kaikesta löytää lopulta enemmän plussia kuin miinuksia. En viitsi kuitenkaan mennä näissä posidiivailujutuissa hirveän syvälle, koska sosiaalisessa mediassa ja elämässä ylipäätään täytyy elämäntapakouluttajien ja muiden nykygurujen mukaan olla korrekti, uskottava ja asiallinen. Turha sitä on leveillä shortsit päällä. Parempi pysyä jankonbetonimaisesti asialinjalla ja jättää turhat selittelyt sirkuspelleille. Muuten voi mennä vaikka joku hieno työpaikka paremmin käyttäytyville.


Kuitenkin sen verran runopoikana tunteilen loppuun, että on tää ollut hirveän ihanaakin. Vuoden kohokohtana on mahtava kolmen viikon reppureissu koko perheen voimin Balkanilla ja Itä-Euroopassa. Tästäkään en ole hirveästi leveillyt, mutta käytiin esimerkiksi sellaisella syrjäisellä nakurannalla ja mä leikin ihan tosissani Aatamia. Jaksoin kävellä reissun ajan hyvin enkä turhia valitellut. Kun ei ole treenannut kunnolla vaan vain kuntoillut, niin ei koko ajan väsyttänyt jalkoja.


Sitten tää normiarki, se on ollut ihanan vaivatonta. Ja kyselyiden mukaan oma lähipiirikin on tykännyt. Toki tykkäsivät ennenkin, mutta ehkä nyt eri tavalla. Vaihtelu virkistää ja aina ei kannata syödä vain hampurilaisia vaan välillä myös donitseja, kuten Homer Simpson tiesi jo 1990-luvulla kertoa. Kaikkinensa on ollut hieno vuosi 2017, sanoisin jopa ikimuistoiseksi. Elikkäs Stubb-Nykäsen matikalla laskettuna, antaisin vuodesta arvosanaksi tasaluvun numero 11.


Jotta homma ei mene kuitenkaan liian siirappiseksi ja tämä saattaa olla elämäni viimeinen triathlonaiheinen blogikirjoitus, teen tunnustuksen. Olen triathlonmaailman Simo Silmu. Mieli tekisi vetää sydämen kyllyydestä. Koska en osaa ottaa juuri nyt itseäni kunnolla niskasta kiinni, niin annan luvan itselleni toistaiseksi tirvaista pikkusiivuja viikolla. Sitten jonain elokuisena viikonloppuna homma lähtee taas keulimaan ja olen Kööpenhaminan Amagerin sumuisessa aamussa harjoittamassa hengen- ja ruumiintiedettä. Valitettavaa tai ei, minusta ja kaltaisistani triathlonmaailman simosilmuista tuskin tulee koskaan ”täysraitista”. Kerran nisti, aina nisti. Tavoitteena kuitenkin ELÄMÄ. Ja jos oikein syvällisesti asiaa filosofoidaan niin KAIKILLA MAUSTEILLA.


Arttu ”ex-raaka” Saarinen




Tuesday, October 24, 2017

Rikottu lupaus

Kun ensimmäisen kerran ikinä taivalsin lastenvaunujen perässä, teki kipeää. Koko Kupittaankadun siivu. Mieli ja sydän olivat oikein iloisia, mutta vasen akilles oli loppu. Täysin kaputt. Siksi se sitten pian tuon hetken jälkeen operoitiin. Silloin päätin, että juoksen enää vain sen verran, etteivät mene työkalut hajalle.


Hahahahahah.


Hahaha.


Kuinka väärässä olinkaan. Niin kuin aina. Ei tätä taudinkuvaa järjellä ohjata. Tuli hamstring-vamma, meni pois. Tuli toinen, mutta sekin kaikkosi. Sitten tuli aiemmilta vuosilta tuttu ITB-ongelma juoksijan polvineen, vaan lähti sekin pois. Sitten tuli Strava. Viimeinen poislukien kaikki ovat tulleet vain siksi, että on vain vedettävä, vaikka tietää jo läikyttävänsä yli. Kun on pikkuvarpaansa antanut, ei ole juoksusta paluuta, ja sitten matka käy vammasta vammaan. Vissiin yli 110.000km tietä, polkua ja rataa ei pidäkään olla pelkkää vammatonta tanssia. Varsinkin kun on tällainen höntti, joka ei järjelle itsensä suhteen tilaa raivaa. Lajikirjon laajentamisen kuvittelin auttavan addiktioon ja sen oireisiin, mutta ei se niin toiminut. Onhan esimerkiksi ketjujen pyörittäminen nollasta muutamaan tuhanteen kilometriin sen enempää säätämättömällä fillarilla erityisen otollinen vammojen kasvatusalusta. 

Nyt on oikea polvi pahana ja mieli soikea. Vasen polvi onkin jo operoitu. Sekin saamarin vamma alkoi kun parantelin toista vammaa ja heti toisella lenkillä muutaman kuukauden tauon jälkeen alkoi 4kk kestänyt kipu, joka oikeni vasta tähystyksellä. Plikan poistivat, mustavalkoiselta ruudulta sain katsella, kun plika näki viimeiset hetkensä. 

Niin, nyt olen kesäkuusta asti ahkeroinut saadakseni polven tähän nykyiseen tilaan. Hinkkasin Bostonissa legendaarista Heartbreak Hilliä ja Portlandissa latasin Mt. Hoodia alas sellaisella lapsen riemulla, mutta sitä reiden lihaksen eivät näillä kilsoilla jaksaneet. Ja kun ne väsyvät niin sitten joku muu antaa periksi. Esimerkiksi polvea ympäröivä monimutkainen jänteiden viidakko. Nyt kerran päivässä pohdin, että oliko kesän takominen tämänarvoista. No oli! Nautin näistä ja kivusta ihan saamaristi. Tosin olin kovin itsekäs saavutettuani tilan, jossa en pysynyt enää edes leikkimään kiipeilytelineillä. Se söi ja syö.

Näillä meriiteillä minä kovin yhä vammoja kohdanneita opastan, että usko minua vaan, maltti on matkaan, onhan syksy ja kaikkea sellaista, että ota nyt vain lunkisti. Kyllä se siitä. Niin MIKÄ??? En edes itse kykene malttamaan kun #myllypyörii. Niin se kai on, että kun kysyy, että miten treeni sujuu, ja jos sanoo, että todella mahtavasti, niin silloin on jo punaisella. Punainen on se väri ennen sysimustaa.

Liitän tähän kuvan polvestani nyt kun sain siitä luokkakuvan. Yksinäinen on. Ei sillä ole kun tuo toinen polvi ja minut. Erinäisissä kuvasarjoista muuten myös paljastui minne muualle kuin kahvoihin, leuan alle ja poskiin olen kaikki nämä vuosien aikana syömäni masennussuklaat varastoinut.




Thursday, September 28, 2017

Äänet harrastavat

"Can you hear the war inside my head" lauloi muinoin lyyrikko Mike Muir, joka purki miehistä kipuiluaan Suicidal Tendenciesissä, siis sennimisessä yhtyeessä. Tekee muuten vieläkin niin. Laulussaan hän pui päänsä ääniä. Ne äänet, ne siellä takaraivossa, nehän ne vasta osaavatkin. Siellä ne kaikkien omat kaverit meuhkaavat, tukevat ja painavat maahan. Vaan enpä ole vielä edennyt psykologian opinnoissani niin pitkälle, että minun kannattaa jatkaa näistä äänistä enempää. En ole itseasiassa edes aloittamassa psykologian opintoja. Mutta jos nyt tiivistän ihan epäasiantuntijan tuntoja, että pidemmässä urheiluharrastus-suorituksessa äänistä on joskus apua, useimmin ei. Itselläni äänet huutavat kovempaa kuin kannustusmantrani. Tämä jälkimmäinen on siis se sana tai sanan parsi, jota innokkaasti hokee ja sitten kulkee. Siksi en tiedä kohtaanko enää täyden matkan kisan maaliviivaa.

Mutta urheilun äänimaailma on ollut minulle kaunis ja avulias. Olen siitä oikein kiitollinen. Aiempi suosikkini oli oksennuksen kakistus, juuri kovimman vedon tai loppukirin jälkeen. Tiedättehän, suoraan siihen piikkareille. Nykyään ääniä on kolme, ja nämä kaikki ovat oksennuksen lailla sellaisia pään ulkopuolisia väreitä. Niistä nillittämiseen ei tarvitse edes Wikipediaa saati minkäänmoista asiantuntemusta. Ne ovat seuraavat:

Rouhinta. Rouhinta ei ole varsinainen ääni, mutta se aiheuttaa itselleni oikein rakkaan äänen. Se on sellainen ääni, joka syntyy kun syöttää tossua. Hiekalla rouhinta on omimmillaan, koska sinne tossut ja juoksija kuuluvat. Purusta ei ole mihinkään ja asvaltti on niin sileäposkinen ääntelemään. Asvaltilla usein autot omivat kaikki äänet. Niin, rouhinnan täydentää hengityksen tasainen rytmi ja viehkeä ilmavirta. Juuri sellainen ilmavirta, joka laannuttaa orastavaa hikeä otsalta. Rouhintaa tosin kuulee vasta kun tossu syönnillään kunnolla, reippaassa vauhdissa. Olin viime viikonloppuna hautaamaassa yllättäen kuolleita kummivanhempiani ja siinä hautaussaattueessa kävelimme tovin hiekkatietä. Siinä äänessä oli jotain tuttua, jotain jota kaipaa yhä vain. Sellaista yksinkertaista ääntä, joka punoutuu hetkiin, jolloin turha tuntuu turhalta ja vaan on. Voi elämä kuinka mahtavaa oli latoa tv-reippaita kesällä 3:40/km-vauhdilla hiekkatietä rouhien ilman huolen häivää. Edessä  elämä ja suora tie. Vain tossut puhuivat ja ilmavirta säesti. Välillä niisti paitaansa ja katse harhaili maalaismaisemassa. Ranteessa ei ollut viisasta kelloa, ei edes pulssia näkyvillä. Oli vain juoksija, tie ja rouhinta. Pyhä ääni.

Surraus. Tämä on melko naiivi määritelmä äänelle, jonka olen kohdannut vasta aikuisena. Pidempään ketjua pyörittäneet eivät edes vaivaannu moista ajattelemaan, mutta tämä on minun blogini. Surraus soi kun ketju on kireällä ja myötätuuli puskee tiellä. Surrauksen edellytyksenä on hyvin hoidettu pyörä. Jos pyörä pitää muita ääniä kuin sur sur, kuten esimerkiksi skviik skviik, niin sillä on paha olla. Muistakaa se. Silloin se vaatii hoitoa. Mutta takaisin asiaan. Surrauksen lämpimän voiman kuulin ensimmäisen kerran yksinäisellä lenkillä ajaessani kohti Askaista Velkuan suunnalta todennäköisesti oikein pitkän pohdinnan jälkeen nimetyn Vesijärven jälkeisellä suoralla. Oli minulla maantiepyörä jo 80-luvullakin, sellainen sininen Tunturi tyttöjen harjoituspakalla, jonka sain pyöräilyjaostolta pikaluisteluani tukemaan, mutta ei se soinut koskaan niin kauniisti kuin tuona yhtenä kertana Felt teki. Siinä se aika-ajo-ohjus alkoi surrata, laulaa minulle, ja piti oikein katse nostaa tiestä ja ihailla mikä on moinen ääni, joka minua kannustaa. Siinä oli ääni, joka oli tiivis ja ytimekäs ja samalla täynnä iloa ja lohtua. 

Hiljaisuus. Tämä on uusin äänimaailmani tuttavuus. Se on näistä oudoin. Epäminämäisin. Olen huonossa maineessa jatkuvan melun lähteenä. Suuni ei ole ääneti juuri koskaan, sanotaan, vaikka asiaa ei ole tervehdystä kummempaa. Nuorempana en saanut unta ilman musiikkia, oli se sitten Public Enemy, Slayer tai Anthrax, en sietänyt hiljaisuutta. Nyt sitten aikuisena ulkomailta takaisin muutettuamme hiljaisuus olikin yht'äkkiä jotain mitä oli sisällään kaivannut tiedostamatta. No, en minä vieläkään erityisen hiljaa ole. Nytkin kuuntelen musiikkia kun tätä kirjoitan. Tuossa vieressä on kaksi kirjaakin auki lukemista varten ja jos katson oikealle ylös niin siellä on tv auki. Musiikki on vienyt minut tällaiseen paheeseen, en minä. Niin, hiljaisuus. Se oli minulle puhtaimmillaan kun uin Sarin perässä swimrun-kisassa. Uimalakki korvilla maisemaa värjäsi äänettömyys ja sellainen hyvin vaimea humina. Yhtenä maanantaina tänä syksynä kuulin sen saman äänen eli en kuullut mitään. Se herätti, koska maanantaisin meitä on vedessä monta. Mutta swimrun-hiljaisuudessa jalat kelluivat siellä jossain perässä ja lättärin kuplat kasvojen edessä eivät sanoneet mitään. Ansiostani emme oikein missään swimrun-kisassa varsinaisesti kisaa kun olen niin surkea uimaan, mutta hiljaisuutta kyllä piisaa. Mutta tämä hiljaisuus on pieninä annoksina oikein kädestäpitävän rauhoittavaa. Ehkä siksi olen niin hidas. Pitäisi kammoksua hiljaisuutta veden alla, vai?

Nuo olivat ne. Laitanpa tähän vielä hybridimusiikkia, jossa on hame. 

Mieltäni osoittaakseni ja muiden kunniaksi polvistun hetkeksi.