Thursday, September 28, 2017

Äänet harrastavat

"Can you hear the war inside my head" lauloi muinoin lyyrikko Mike Muir, joka purki miehistä kipuiluaan Suicidal Tendenciesissä, siis sennimisessä yhtyeessä. Tekee muuten vieläkin niin. Laulussaan hän pui päänsä ääniä. Ne äänet, ne siellä takaraivossa, nehän ne vasta osaavatkin. Siellä ne kaikkien omat kaverit meuhkaavat, tukevat ja painavat maahan. Vaan enpä ole vielä edennyt psykologian opinnoissani niin pitkälle, että minun kannattaa jatkaa näistä äänistä enempää. En ole itseasiassa edes aloittamassa psykologian opintoja. Mutta jos nyt tiivistän ihan epäasiantuntijan tuntoja, että pidemmässä urheiluharrastus-suorituksessa äänistä on joskus apua, useimmin ei. Itselläni äänet huutavat kovempaa kuin kannustusmantrani. Tämä jälkimmäinen on siis se sana tai sanan parsi, jota innokkaasti hokee ja sitten kulkee. Siksi en tiedä kohtaanko enää täyden matkan kisan maaliviivaa.

Mutta urheilun äänimaailma on ollut minulle kaunis ja avulias. Olen siitä oikein kiitollinen. Aiempi suosikkini oli oksennuksen kakistus, juuri kovimman vedon tai loppukirin jälkeen. Tiedättehän, suoraan siihen piikkareille. Nykyään ääniä on kolme, ja nämä kaikki ovat oksennuksen lailla sellaisia pään ulkopuolisia väreitä. Niistä nillittämiseen ei tarvitse edes Wikipediaa saati minkäänmoista asiantuntemusta. Ne ovat seuraavat:

Rouhinta. Rouhinta ei ole varsinainen ääni, mutta se aiheuttaa itselleni oikein rakkaan äänen. Se on sellainen ääni, joka syntyy kun syöttää tossua. Hiekalla rouhinta on omimmillaan, koska sinne tossut ja juoksija kuuluvat. Purusta ei ole mihinkään ja asvaltti on niin sileäposkinen ääntelemään. Asvaltilla usein autot omivat kaikki äänet. Niin, rouhinnan täydentää hengityksen tasainen rytmi ja viehkeä ilmavirta. Juuri sellainen ilmavirta, joka laannuttaa orastavaa hikeä otsalta. Rouhintaa tosin kuulee vasta kun tossu syönnillään kunnolla, reippaassa vauhdissa. Olin viime viikonloppuna hautaamaassa yllättäen kuolleita kummivanhempiani ja siinä hautaussaattueessa kävelimme tovin hiekkatietä. Siinä äänessä oli jotain tuttua, jotain jota kaipaa yhä vain. Sellaista yksinkertaista ääntä, joka punoutuu hetkiin, jolloin turha tuntuu turhalta ja vaan on. Voi elämä kuinka mahtavaa oli latoa tv-reippaita kesällä 3:40/km-vauhdilla hiekkatietä rouhien ilman huolen häivää. Edessä  elämä ja suora tie. Vain tossut puhuivat ja ilmavirta säesti. Välillä niisti paitaansa ja katse harhaili maalaismaisemassa. Ranteessa ei ollut viisasta kelloa, ei edes pulssia näkyvillä. Oli vain juoksija, tie ja rouhinta. Pyhä ääni.

Surraus. Tämä on melko naiivi määritelmä äänelle, jonka olen kohdannut vasta aikuisena. Pidempään ketjua pyörittäneet eivät edes vaivaannu moista ajattelemaan, mutta tämä on minun blogini. Surraus soi kun ketju on kireällä ja myötätuuli puskee tiellä. Surrauksen edellytyksenä on hyvin hoidettu pyörä. Jos pyörä pitää muita ääniä kuin sur sur, kuten esimerkiksi skviik skviik, niin sillä on paha olla. Muistakaa se. Silloin se vaatii hoitoa. Mutta takaisin asiaan. Surrauksen lämpimän voiman kuulin ensimmäisen kerran yksinäisellä lenkillä ajaessani kohti Askaista Velkuan suunnalta todennäköisesti oikein pitkän pohdinnan jälkeen nimetyn Vesijärven jälkeisellä suoralla. Oli minulla maantiepyörä jo 80-luvullakin, sellainen sininen Tunturi tyttöjen harjoituspakalla, jonka sain pyöräilyjaostolta pikaluisteluani tukemaan, mutta ei se soinut koskaan niin kauniisti kuin tuona yhtenä kertana Felt teki. Siinä se aika-ajo-ohjus alkoi surrata, laulaa minulle, ja piti oikein katse nostaa tiestä ja ihailla mikä on moinen ääni, joka minua kannustaa. Siinä oli ääni, joka oli tiivis ja ytimekäs ja samalla täynnä iloa ja lohtua. 

Hiljaisuus. Tämä on uusin äänimaailmani tuttavuus. Se on näistä oudoin. Epäminämaisin. Olen huonossa maineessa jatkuvan melun lähteenä. Suuni ei ole ääneti juuri koskaan, sanotaan, vaikka asiaa ei ole tervehdystä kummempaa. Nuorempana en saanut unta ilman musiikkia, oli se sitten Public Enemy, Slayer tai Anthrax, en sietänyt hiljaisuutta. Nyt sitten aikuisena ulkomailta takaisin muutettuamme hiljaisuus olikin yht'äkkiä jotain mitä oli sisällään kaivannut tiedostamatta. No, en minä vieläkään erityisen hiljaa ole. Nytkin kuuntelen musiikkia kun tätä kirjoitan. Tuossa vieressä on kaksi kirjaakin auki lukemista varten ja jos katson oikealle ylös niin siellä on tv auki. Musiikki on vienyt minut tällaiseen paheeseen, en minä. Niin, hiljaisuus. Se oli minulle puhtaimmillaan kun uin Sarin perässä swimrun-kisassa. Uimalakki korvilla maisemaa värjäsi äänettömyys ja sellainen hyvin vaimea humina. Yhtenä maanantaina tänä syksynä kuulin sen saman äänen eli en kuullut mitään. Se herätti, koska maanantaisin meitä on vedessä monta. Mutta swimrun-hiljaisuudessa jalat kelluivat siellä jossain perässä ja lättärin kuplat kasvojen edessä eivät sanoneet mitään. Ansiostani emme oikein missään swimrun-kisassa varsinaisesti kisaa kun olen niin surkea uimaan, mutta hiljaisuutta kyllä piisaa. Mutta tämä hiljaisuus on pieninä annoksina oikein kädestäpitävän rauhoittavaa. Ehkä siksi olen niin hidas. Pitäisi kammoksua hiljaisuutta veden alla, vai?

Nuo olivat ne. Laitanpa tähän vielä hybridimusiikkia, jossa on hame. 

Mieltäni osoittaakseni ja muiden kunniaksi polvistun hetkeksi.


 

Wednesday, September 13, 2017

Mitä jos ei enää valittaisi

Psykologian professori Carol Dweck on pyhittänyt uransa motivaation tutkimukselle. Motivaatio on se, joka meitä vie eteenpäin. Stanfordin ikioma Dweck on ansioitunut erityisesti ihmisten toimintaa ohjaavan ja motivoivan ajattelun, mindsetin, tutkimuksessa. Ei häntä ole niinkään kiinnostanut, mitä kukin ajattelee, vaan miten kukin ajattelee. 

Vekkulisti opiskelijoita analysoimalla hän on päätynyt työssään sellaiseen ajatukseen, että jos kuvittelee, että tämä on nyt tässä, että nämä kyvyt, taidot ja älynlahjat ovat nyt tässä, enkä muuta voi, niin tällä tavalla sitten motivaatio ohjaa sellaisille tutuille uomille, joissa ei paljoa paranemista tapahdu. Ei sillä, että ajautumisessa on mitään väärää. Toinen ajattelutapa on tiedostaa nuo ja ymmärtää, että niitä voi kehittää sinnikkyydellä ja opettelemalla. Tietyllä aktiivisella ponnistelulla siis onnistuu.


Siitä kai on kyse, kun aina vaan jaksaa asettaa uusia tavoitteita. Sellaisia, että ensi kesänä harrastan triathlonia tuolla ja juoksen kilpaa täällä. Mitä sitten kun ote tavoitteeseen lipsuu lähes aina noin vajaa viikko tavoitteen asettamisesta? Minne sitten kyvyt, taidot ja älynlahjat taipuvat? Meneekö sitten vain sitä rataa, vaikka sisällä palaa pyrkimys olla parempi? 


Lähes 30 urheilu- ja vielä useamman harrastusvuoden saatossa olen kohdannut useita vastoinkäymisiä. Niistä jokainen on ollut omaa syytä, mutta en ole itseäni tai kehoani pahemmin kuunnellut. En osaa vieläkään tehdä niin. Vähän harmittaa tuo, koska käsittääkseni tyhmyyden ehto täyttyy, jos alkaa toistamaan virheitään. Sitä kun vain on niin innostunut olla itseään parempi. Kun on jo ollut parempi, niin tällä uralla alkaa olla kapeat saumat onnistua. Dweck on kuitenkin tällaisen hönön tukena, mutta vain näissä harrastusjutuissa: Itseään haastavat eivät erityisesti epäonnistumisia pelkää, koska sitten seuraavalla kerralla voi mennä paremmin. Kun tähän uskoo, voi hyvillä mielin hankkia uuden rasitusvamman. Ja onneksi jotkut keksivät uusia lajeja harrastaa kestävyyttään, niin voi sitten olla itseään parempi jossain sellaisessa, jossa ei ole koskaan vielä ollut mitään.


Nyt on onneksi syksy edessä. Se sellainen aika, että kestävyysjuoksijan harjoituspäiväkirja nollautuu, uudet kujeet kiehtovat sekä tiukka myötätuuli ja ajoittainen sade vain kannustavat eteenpäin. Niin, että hyviä tavoitteita ja askelia niitä kohti vaan kaikille! Kesä 2018 ihan kohta. 



Friday, August 11, 2017

Ali menee yli

Heleänä oireilee oikea polvi, hyvä ystäväni. Kun riittävästi askeltaa ylös ja alas ja pääasiassa asvalttia, niin väsyy lihas. Ainakin jos on sillä tavalla heikko kuin minä. Sitten kun lihaksen on väsy, se kiristää hampaitaan ja ainoat, jotka sitten enää jaksavat taipua, ovat jänne ja lihaskalvo. Nämä sitten soimaavat isäntää, että "katsos nyt mitä teit, laitamme vamman tähän, jos et lakkaa." Sitten kun ei lakkaa, niin tekee kipeää pidempään. Näin saa taivallettua kohti rasitusvamman. 

Ei sillä, että tässä nyt mikään rasitusvamma olisi käsillä, mutta kyllä se vähän pännii kun polvessa kipuilee. Onneksi se on sellaista pientä oiretta ja vaimenemaan päin: Polvi jo suoristuu jos kauniisti pyytää.

Monilajisuus voisi auttaa monotonisuuden tuhoamisessa, mutta laiskuus ei edistä sitä. Nykyisen kolmiottelutyhjiön sorvasi umpeen elämäni suurin epäonnistuminen ja Luodon maljan vastaanottaminen. Ensimmäinen löi maahan ja jälkimmäinen nosti ylös. Tosin niiden yhteisvaikutuksesta mikään kolmiottelussa ei ole tuntunut miltään. Mahtava triathlonurani on siis ollut vaakalaudalla koko kesän. Välineet ovat kuitenkin tallessa ja nyt jopa koottuinakin, joten kyllä se tästä. Sunnuntaina pääsee vähän lotraamaankin kun menemme taivaltamaan järvestä järveen. 

Ehkä juuri yllämainituista syistä johtuen innostuin uuden kurssin suunnittelussa. Se sopisi itselleni, koska siinä ei niin tarvitse hikoilla.


Triathlonvalmennus - Somekuuri

Näkyvyyttä hiilikuidullesi!


Auringonvalon taittumisen ja kuvauskulmien paremmalla ymmärtämisellä pystyt elävöittämään some-näkyvyyttäsi. Tällä kurssilla opit triathlonin osa-alueista tärkeimmän, mutta monipuolisimman elementin hahmottamista. Kurssi aktivoi ajattelemaan poseeramisen merkitystä ja opit, miten triathlonia voi suorittaa ilman harjoittelua.

Somekuuri -kurssilla:

• Saat ensikäden vinkkejä triathlonsomen vaikeimman elementin eli triathlonsuorituksen  hyödyntämisestä somettamisessa.
• Suoritat ajattelua aktivoivia, tietokoneella tehtäviä kuvamanipulaatioita, joiden avulla opit välttämään hikoiluun perustuvaa väsyttävää urheilua.
• Voit vertailla omia filtterivalintojasi muiden lajista somettavien somevirtaan.
• Perehdyt somen teoriaan kuvin ja videoin.
  o Katsot yhteensä kaksi tuntia videomateriaalia: some-analyyseja, blogivinkkejä
  o Teet yhteensä seitsemän tehtäväpakettia someharjoituksia, joissa yhteensä 666 avartavaa kuvapulmaa pohdittavaksi teemoina esimerkiksi neonvärit ja merivesi, hiukset, tuuli ja hiki, selfiet vauhdissa ja varjossa, välipalat ja kultainen leikkaus sekä pyöräkomponentit ja minä.

Pitäisikö ilmoittautua heti vai nyt?




Tsemppiä kaikille viikonloppuna Turussa kisaaville.

Saturday, July 29, 2017

Kaksi kuukautta

Istun taivaalla matkaavassa metallissa. Pitäisi nukkua, mutta ei sitä nyt pysty, koska kotimatka. Tänä suvena on jäänyt väliin paljon sellaisia tuttuja asioita. Ei ole poimittu mansikoita, eikä iloittu uusista perunoista saatikka nautittu koleasta kesäkelistä. Sen sijaan on ollut kuumaa, kosteaa, autoja, asvalttia, valtavaa metsää, erämaata, vähän lunta ja silmiin pistävää köyhyyttä. Niin ja Jedin paluun mestat ja yksi ruma DeLorean.
Lomalla venytetty työmatkailu ei paljoa kolmiottelulle tarjonnut. Vähän oli oma valinta se. Sen sijaan, että olisin kuljettanut matkassa pyörälaukkua tai märkäpukua säästin tilaa uusille mustille t-paidoille. Tosin niitä ei nyt juurikaan ole hankittuna kun shoppailusta on särkynyt hohto.

Reissulla uin Oklahomassa 1500m ja Bostonin maratonin starttipitäjässä 500m. Siinä oli kesäkuu. Nyt heinäkuussa vähensin vähän määrää ettei menisi yli ja uin yhteensä lähes 300m, mutta niistä jokaisen vähähappisissa olosuhteissa ja kauniin kirkkaissa järvissä. Maantie- tai tt-pyörää en ole tänä vuonna vielä edes käyttänyt ulkona, joten siinä mielessä viimeiset kaksi kuukautta eivät ole olleet kummoinenkaan ihme. Työmatkapyöräilykin katkesi jo kesäkuun ensimmäisellä viikolla, joten vähän jännittää, että osaako sitä enää pyörällä ajaa.

Juossut olen. En tosin niin paljon, että paino olisi pysynyt kurissa. Polvetkin ovat uudella tavalla loppu. Ehkä se on tämä uusi paino. Välivaaka kertoi painon laskeneen pari kiloa, mutta enää ei peilissä siltä näytä. Mutta monenlaisissa paikoissa tuli tossuja syötettyä. Ja itseä myös.

Vaikka TuUl:n juhannustriathlonin kuvien ja lajitovereiden somevirran seuraaminen jonkinasteisen lajikaipuun aiheuttikin, tunnustan silti ilolla, että suven kolmiotteluharjoittelemattomuus ei paina pätkän vertaa. Pyörän päällä istumisen sijaan olen viettänyt aikaa tärkeimpien ihmisten kanssa ullakolla, kellarissa, teltassa, vankilasaarella, isoissa ja pienissä autoissa sekä yhden kerran eläintarhassa. On katsottu vuorta tuolla ja notkoa siellä, on juteltu niitä näitä ja ihasteltu maailmaa yhdessä ilman kiirettä.
Ja onhan kesää vielä jäljellä, onhan? En vain tiedä miten päin olisin kun tuttua arkea ei ole ollut. Ehkä olen vain oikein päin.

Jaan nyt vielä oppimani uudet taidot ja unhoon jääneet asiat, jotka parin kuukauden aikana koin:
  • Countrymusiikki sen missään muodossa ei mahdu kanssani samaan autoon.
  • Tulkinnalliset ja suorat lainaukset raamatusta ja Jeesuksesta eivät mahdu missään muodossa kanssani samaan autoon.
  • Yllättävän nopeasti autossa sulavan (~3 minuuttia kesti) suklaalevyn voi pelastaa puristamalla sen suoraan suuhun.
  • Vuosia jatkunut kestävyysurheilu ja venyttelemättömyys eivät tee ihmisestä vanhempana vetreää ja notkeaa kiipeilijää.
  • Autoillessa kevyet ajohousut käyvät myös uimahousuista.
  • Matalaan siltaan voi lyödä päänsä. 

Tuesday, June 27, 2017

Kolmion vaimea kutsu ja tuplapuujalat

Opin äskettäin, että metroon mentäessä on oltava reipas. Sen lisäksi että on reipas sillä tavoin kuin lapselle sanotaan, on metrokorttia vilautettuaan syytä askeltaa rivakasti läpi portin. Kun niin ei tee, saa tuplapuujalat ja reilun kolauksen itsetunnolle. Automatisaation antaman ojennuksen jälkeen olin kuin olisin kaatunut liukkaalla ja toivoin, ettei kukaan näe kun olin sillä tavoin hölmösti hidastellut portilla. Etenin kolauksen perästä varsin vaivalloisesti. Osuihan se molemmille puolille samaan aikaan. Ihan niin, että rakas jälkikasvuni veti minua perässään sanoen, että ole nyt isä vähän reippaampi, ettei myöhästytä junasta.

Opin maan alla myös, että hotellin avainkortti ei käy metrokortista vaikka kuinka yrittää. Jaan nämä molemmat opit nyt niille, jotka tämän päivittelyn lukevat.

Samalla matkalla, mutta maan päällä kävimme tapaamassa tuttuja, joiden kanssa elimme täällä suunnalla asuessamme. Lauantaina aamuseitsemältä juuri ennen pitkää lenkkiä herkistyin pariksi sekunniksi ihan sanattomaksi kun juoksuseuraksi saapui vanhoja kavereita tunninkin ajomatkan takaa vain siksi, että olimme tulleet paikalle. Elin koko viikonlopun aikakoneessa, ja siksi on niin herkkää. Minähän tapaan katsella vain taaksepäin, joten ihan sopiva mielentila oli tämä. Kaunis ja leppoisa.

Olen nyt ihmemaassa. Maassa, jossa aamiaismurojen valikoima on huumaava ja jossa makeiset ovat vaatimattomia, vaikka pähkinöiden seassa on suklaata. Jo aamulla asvaltti hohkaa armottomasti ja villit kalkkunat munivat oven pieleen. Aamulla aurinko paistaa niin kuin muuallakin, mutta ihmiset eivät pysähdy lomalle, koska sitä ei ole. Vasemmalla on paljon muita, oikealla myös, mutta ilman televisiota ei juurikaan ole ymmärrystä missä mennään. Ei havaitse, mitä ja miten uutta mannerta johdetaan, eikä omien havaintojen ja käsitysten ulkopuolelle ole juurikan tarvetta ulottaa ajatuksiaan tai ymmärrystään. 

Isojen talojen varjot tummentavat katuja, joita määräävät autot. Koko ajan. Autoja on valtavasti, välillä kaikki kahdeksan kaistaa ovat täynnä niitä. Niitä menee tuonne ja tulee tuolta seuraaviin valoihin odottamaan seuraavia valoja. Työmatka venyy niin, että aikaa elämälle jää vähäksi. Ihmiset vaativat ulkoilmaankin ilmastointia, koska ulkona on kuuma ja koska luonnon pitäisi olla vähemmän vaivaksi. Siksi autot ja siksi ei niin väliä, vaikka kertakäyttöisyyden roskavuori kasvaa korkeutta ja leveyttä. 

Asumme nyt vinolla alueella: Talo on mäen päällä ja naapuriksi pääsee muutamalla miljoonalla dollarilla. Joku asuu linnassa, jonka pihalla on upea musta Jaguar ja sen perässä on jonossa kolme mustaa maasturia. Pihalle on rautaportit. Siellä asuu Batman, koska linna on kivinen. Ulkona on hiljaista, maailman meno ei tänne ulotu. Kaukana kuuluu aika ajoin ambulanssinn heleä sointi, mutta poliisin helikopteri ei seuraa ketään tänne. 

Urhoollisesti jotkut ajavat pyörillään, monet juoksevat aamuisin. Vaimokultakin tekee niin. Keskellä kuumaa ja kosteaa aamua. Ulkona on kuin olisi kuumeisen lehmän suussa. Tai no en ole sellaisessa koskaan ollut, mutta sellaista se on. Lähellä ei ole puhdasta vettä, johon pulahtaa. Jos harjoittaisin nyt triathlonia, pitäisi olla taitojani suunnitelmallisempi ja ajankäytöltään tiukempi. Kävin minä Oklahomassa uimassa, mutta lasketaanko hotellin allasta uimapaikaksi. Vaikka emme asu ihan kaupungin keskustassa, treeneihin pitäisi lähteä jonnekin kauas. Pitäisi jättää ehkä työt tekemättä ja treenata jos haluaisi olla samalla isä. Siksi juokseminen on tämän kesän juttu. Sisällä onkin ollut sellainen olo, että on ihan ookooo olla yksitoikkoinen, vain tossut ja vaatteet riittävät. 

Mutta sitten näin kuvia Juhannustriathlonista. No sleep til Brookline laulan sen kunniaksi. 

Oheisessa kuvissa 2dl:n mukiin laitetut pienet ranskalaiset, muroja ja juoksijan maamerkki.






Monday, May 22, 2017

Yhtäkkiä oli tyhjempää

Vaikka en henkilökohtaisesti häntä tuntenutkaan, Chris Cornellin kuolema oli kova isku. Yllättävän kova. Monen fanittamani musiikkilajin ja bändin saralla hän, Soundgarden, Temple of the Dog ja vastavirtaan rämissyt grunge pääsivät joskus tunteisiin,ja nyt tapahtunut pääsi niihin myös. Tuntuu kuin yhteys vanhaan itseeni, siihen kierosilmäiseen hönttiin rillipäähän, hiipui taas yhden enemmän. Isomman äärellä tämä koettelee, koska pitkälle jatkunutta kevään odotusta olen ahkerasti pohtinut, että mihin sitä ihminen muistojaan tarvitsee. Ollaakseen itsensä, siihen niitä tarvitsee.

Julmaa on ajatella, kuinka moni ihminen taivaltaa päivästä toiseen täydellien synkkyyden keskellä, aivan kuin lahjakas laulaja, lyyrikko ja säveltäjä, joka nyt riisti itseltään hengen. Siinä ei ole mitään kaunista, se pursuaa pelkkää tummaa tyhjyyttä. Päivää ei erota yöltä, elo on yhtä yli valoisan jatkuvaa varjoa. Vapaasti tulkiten edesmennyt David F. Wallace, depression vanki myös, kirjoitti, että tuossa synkkyydessä elämä pelottaa kuoleman tavoin, jopa enemmän. Auttaako silloin edes, jos sanoo hei tai kysyy, miten menee? Toivottavasti.



No, jottei nyt ihan näin synkäksi jää tämä niin kerron ihan tyytyväisenä, että taas yksi tälle "kaudelle" asetettu urheilullinen tavoite on valumassa sormien läpi. Tammikuun Röret Runt 300km jäi väliin pikkumiehen sairastelun vuoksi, ja nämä muut, jo menneet tovit itsensähaastamiseen, tuli seurattua sivusta kun olin itse kipeänä. Ihan perusmaanantai siis koko kevät.

Nyt lauantaina Kuusamon pohjoispuolella olisi tarjolla 80km:n juoksu Karhunkierroksen reitillä. Kevät on sielläkin myöhässä ja siksi reitti on kuulemma viimeisen kymmenen kilometrin osalta pelkkää rämpimistä. Sitä ennenkin sijoittuvat kilometrit ovat osittain lumessa 10-30 cm verran, mutta se lumi nähtävästi sulaa märäksi mättääksi. Mutta lopussa vaarojen kylkeen ja päälle jäänyttä pehmeää, sohjoontuvaa lunta on vyötärölle asti. Juokse siinä sitten. Ehkäpä jää tämäkin kokemus väliin kun tuossa olen valmistautunut enemmän juoksuun kuin lumessä rämpimiseen. Jälkimmäisestä en edes niin piittaa.

Monday, April 24, 2017

Mihin urheilu loppuu ja mistä harrastus alkaa osa 2

Jatkoa osasta 1.

Niin. Yhtäkkiä sitten olikin nykyisyys. Hyvät ystäväni, jalat, olivat hajoilleet tasaiseen tahtiin läpi ensimmäisen vuosikymmenen, mutta kilsoihin nähden niihin ei oltu hirveästi tehty remppaa. Henkisesti alkoi aika luopua urheilusta ja alkaa valua kohti harrastamista. Prosessi ei ole ollut helppo. Sen sietämiseksi aloin trendikkäästi harrastamaan triathlonia. Siinä oli vastassa tabula rasa, ei menneiden vuosien vertailun kohteita taakkana. Pelkkää hyggeilyä vain, eikä enää tarvitse niin tosissaan urheilla.

Niinpä kadotin yhteyden hapotukseen, kadotin yhteyden verenmakuun suussa, irrotin otteeni urheilusta. Tässä lähimenneisyydessä olen ehkä yhden kerran tuntenut jotain tuttua. Se oli ensimmäinen Ilmaristen tempoajo, jonka jälkeen keuhkoissa tuntui siltä, miltä pitäisikin. Mutta kaikkinensa identiteetin rakennusosat ropisivat ja tilalle tulivat välineet, fiilistely ja mitäänsanomattomat tulokset. Ei tarvitsee enää yrittää niin hirveästi, kun vain pelkkä eteneminen riittää. Hyvällä fiiliksellä pääsee ja kisassa 90km voi olla 88 tai 93km riippuen siitä, miltä reitinmittaajan meno on maistunut. 

Yhtäkkiä olin ja olen yhä maailmassa, jossa ihannoidaan maratonin läpijuoksua. Entiselle minulle se ollut mikään saavutus. Ymmärrykseni yrittää hahmottaa, että mitä hurraamista neljän tunnin maratonliikkumisessa on. Aikaa on valunut samalla jo niinkin paljon, että pelkästään 10km:n läpijuoksusta on tullut jonkinlainen urheilusuoritus. Ennen ja vähän nykyäänkin 10km on minimipituus aamulenkille, eikä ylipäätään alle 10km lenkille tarvitse edes lähteä. No tietenkin voi, mutta noin niin kuin periaatteessa henkinen raja on tuo. Kympillä aikaa laskettiin siten, että vertailukohtana oli 32 minuuttia: Alle = ihan hyvä treeni ja yli = tossut naulattakoon seinään. Nykyään on ihan ookoo, kun läpäisee kympin. 

25-v minä ainakin tirskuu, mutta nykyminä muistaa myös, että monet tossuistani olisi pitänyt naulata seinään jos oikein puritaani olisi ollut. Yksi Tommi taitaa olla ainoa, joka niin teki.

Samassa paketissa tulivat kuvioihin mukaan välineet. Tuli pyörä ja sitten toinen. Jälkimmäinen yrittää olla edellistä aerodynaamisempi, mutta yritys vähän vesittyy kun itse en ole kovin aerodynaaminen. Noiden myötä tuli puheeseen uusia slangi ja sen mukana melkoinen osaamattomuus. Watit merkitsevät välillä enemmän kuin se mitä kello sanoo. Haksahdin harhoihin, että kevyemmillä kiekoilla voi treenata vähemmän. Ja siihen, että märkäpuku tekisi minusta jotenkin huonoa paremman uimarin (kelluttaahan se, mutta vauhti ei parane). Utopiat olivat ihan lutuista unta, kunnes päädyin pelkäämään kuolemaa Kööpenhaminan kaduilla. 

Pitkälti ennen Kööpenhaminan katujen tummaa syleilyä olin jo rikkonut muitakin periaatteitani huoletta. Ennen tossuja ei saanut uusia ennen kuin vähintään 1000km oli niillä mittarissa. Paitsi jos kyseessä olivat kisaluukkarit tai jos tossut olivat täysin sudet (sen tunsi noin 300km:n hujakoilla, että olivatko). Yhtäkkiä kaapissani jos toisessakin on tossupareja, jotka eivät ole vieläkään nähneet päivänvaloa. Mitä sellainen meno on? Tossuja tarvitsee kolme paria: Kahden sellaiset, jotka kulutetaan vuorotellen 1000km:n verran (eli yhteensä 2000+km) ja yhdet sellaiset, joilla lennetään asvaltilla. Jos ei enää radalla ravaa, ei piikkareitakaan tarvitse. Yhdet voi säilyttää muistona niin voi sitten ottaa ne syliinsä kun menee ja nillittää blogiinsa.

Onneksi kukin saa itsekseen päättää, että onko vähän huippua saavuttaa jotain. Se on hyvä niin. Mutta joku roti pitää olla siinä, että milloin joku on urheilua ja milloin se on massojen vaalimaa harrastamista. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään. Lähelläni on muutama urheilija ja se, mitä he tekevät pyrkiessään vahvemmiksi, paremmiksi ja nopeammiksi versioiksi itsestään, on raakaa työtä. Niinpä mielestäni meidän muiden touhuaminen on kivaa harrastelua, eikä se ikäsarjamenestyksestään huolimatta urheiluksi muutu.

Ai niin, vastaukseni on, että urheilu loppuu siihen kun kuva on aikaa tärkeämpi, fiilis menee suorituksen ohi ja tossut vaihtuvat ennen kuin niillä on ladottu vähintään 666km. Se on tätä päivää ja niin on ihan kiva, jos ihmisen on niin hyvä olla. Eihän siitä mitään tulisi jos vain taakseen katsoisi.