Musiikki kuljettaa

Spotify avasi seurapaitapäivän aikakapselilta ja kirvoitti tänne näin tärkeän asian äärelle, vaikka apurahaa pitäisi anoa, viimeistellä kyselylomaketta ja uutta tutkimustakin pitäisi lähettää arvioitavaksi. Noiden takia jopa siirsin aamun palaverin torstaille, jottei menisi taas yön tunneille asti. Mutta sitten avasin jonkun tuhannennen etätyöpäivän kunniaksi Spotifyn niin kuin minä tahansa aamuna. Perusaamunavauksen, Despiced Iconin, LCD Soundsystemsin, Run the Jewelsin tai Lamb of Godin sijaan menin ystävällisen algoritmin ehdottamana aikakapseliin.

Aamun avasi Kissin Heaven's on Fire, ja heti perään iskettiin WASPin I Wanna be Somebody. Molemmat vievät minut Teron luo. Sinne missä punkahtava bändimme, Skull, sai alkunsa. Sinne missä Teron isoäiti uhkasi meidän aivomme sulavan moisen saatanallisen mekastuksen ja tukanheilutuksen johdosta. Ehkä sulivat, ehkä eivät. Jonneille tiedoksi, että vain WASPin videossa pyöritettiin tukkaa, kissiläiset ovat enemmän sellaisia meikattuja kielimiehiä, oivallisia maalaisnuoren oppaita siis. Teron isoäiti tosin toi muutaman kuukauden päästä WASPin Animal (Fuck Like a Beast) sinkun Ruotsin matkaltaan. Just sen minkä kannessa on kuva Blackie Lawlessin sirkkelinivusuojasta, joka iskee kipinää. Ai että. Muut diggailivat Europea ja Cutting Crewta, me fanitimme nivussuojaa. Muutama vuosi ennen sitä oli kerännyt rahaa ostaakseni ZZ Topin Eliminator-kasetin Musiikki-Heliniltä Kauppiaskadulta. Se hetki kun isosisko vei minut vihdoinkin kaupungille... ei sitä voi unohtaa. 

Mutta sitten Nirvanan Smells Like Teen Spiritin kohdalla tajusin, että muutama muusikkipala on jäänyt hyvin vahvasti muistiin ja tiettyihin urheiluhetkiin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Loneliness of the Long Distance Runner, Slayerin Angel of Death ja/tai Helloweenin I Want Out vievät minut Merikievarin takapihalle, juhannusviikonloppuun, hetkeen, jolloin joku paikallinen nousuhumalainen nuori, Tapio nimeltään, hermostui kun emme ymmärtäneet pakettiautonsa kajareista pauhanneen Modern Talkingin merkitystä hänen nahkatakkiselle identiteetilleen. Tapio yritti kahdesti painaa meitä rimpuloita nurmeen, mutta perunakuorinnan ja suojuoksun vahvistamana emme jääneet alakynteen. Olihan se nyt hauskaa kun perkeleitä nakkeleva landespede kohtaa toisen, jolla on isot rillit ja takatukka ja juuri poistettujen hammasrautojen jäljetkin vielä hampaiden pinnoissa.

ACDC:n Thunderstruck ja Moneytalks istuttavat minut Tomin Toyotan etupenkille matkalla kohti Maarian Pyhtymäessä juostavia pm-maastoja. Tomin Toyotassa oli pakari sökö ja koko mikrokosmoksemme pärisi kuin Mötorhead. Tone Locin Funky Cold Medinaa olin puolestani äänittänyt koko 90 minuutin kasetin verran SM-maastojen ja saman vuoden SM-viestien kisamatkaajien iloksi. Voi sitä riemua. Huoltikselta ostimme nallipyssyt tuomaan lisäriemua koko porukalle. Muiden usko tulevaisuuteeni oli varmaan vahvimmillaan juuri noina vuosina. Silloin laitoimme Samun kanssa myös haasteen pystyyn surkeimpien biisien etsimisestä ja kirjastoja myöten saimme äänitettyä tykönämme sikermäkasetit noille samoille matkoille. Raatina oli taas koko bussi. Silloin löytyi muun muassa Kake Singersien Tappajahauki, joka on päässyt triathlonjaoston spinningaamuunkin. Anthraxin Frigging in the Rigging (cover-viisu siis) Mikkelin SM-viestien majapaikassa toi ovelle tulevaan SM-kultajuoksuunsa valmistautuneen naisten pikajuoksujoukkueen. He antoivat rahaa, että menisimme kauppaan ja musiikki lakkaisi edes hetkeksi. Emme menneet, koska Anthrax ja korttipakka.

Muistan ehkä liiankin elävästi, miten luukutin koko aamun (3 tuntia) Prodigyn Firestarteria, vaihdoin kisa-asun ja trikoot siihen päälle, juoksin Betaniankadulta Kupittaan hallille parkkikselle ja starttasin vuoden 1998 SM-maratonille, jolla juoksin sen 2.27:n ja väsyin niin, että seuraavan aamun 5:30 junaan pääsy oli työn takana. Perille päästyäni Suomen Akatemian tilaisuuteen menin miniauditorion takariville ja nukahdin hetkeksi. Tai siis koko tilaisuuden ajaksi. 

Rataennätysjuoksuista yksi on vahvasti kietoitunut musiikkiin. Smashing Pumpkinien Today, Zero ja Bullet with Butterfly Wings soivat lukuisia kertoja ennen ennätysjuoksujen aamulenkkejä, kunnes sitten Saarijärven kisareissulla Jussi esittely brittipopin saloja ja langetti minut Radioheadin pauloihin. Karma Police ja ukkosmyrskyssä juostu ennätys, ei niitä niin vain unohda. 

Sitten tuli hullut spinningvuodet, jotka avasivat ties mitä lukkoja. Arttu toi Kaken Mylly pyörii korvien ääreen ja Ilen fanittama Macho Fantastico on ollut jo pari kertaa jaoston Karhuviestijoukkueen nimi.

Onhan noita muitakin viisuja ja hetkiä, mutta nyt pohdin, että ehkä tämä menneseen jumittumiseni onkin musiikin syytä tai ansiota. Kun kuulen silloin tällöin noita viisuja, muistuu menneet ja unohtuu nykyinen. Mutta jääkö tästä nykyhetkestä mitään muistiin, jota voin sitten muistella kuulolaitteen napit kaakossa?

Muistan Matin

Matti. 

Ystäväni Matti, oikealta nimeltään Matti, päätti maallisen taipaleensa aivan liian aikaisin pari vuotta sitten. Motti-Mattiin tutustuin kun olin lopettanut pikaluisteluhommat ja siirtynyt Turun Urheiluliitossa toiseen jaostoon ja uuden lajin pariin. Tiensä oli omanlainen, mutta ihmisenä hän oli läheinen sillä tavalla jännästi. Vuosia raastaneen sairauden epävarmuuden hän ei antanut varjostaa tietään, vaikka se välillä varsin synkkä olikin. Moni valittaa pienemmästä riittoisasti, kuten minä. Sairaudestaan huolimatta hän eli enemmän kuin ehkä itse osaan. Muistan muistotilaisuudessa luetut lukuisat runot ja terveiset runsaalta ystäväkatraalta. 

Mattia ei pahemmin härnännyt kiire, ja vähän minua kismitti kun rauhallisinakin hetkinä hän koki minun murskautuvan kiireen painosta, vaikka en edes kiirettä kokenut. Sillä tavalla oli lempeä, että oma terveytensä oli mitä oli ja silti kantoi huolta muista. Matilla oli ehkä aisteja korvaamaan terveytensä epätasapaino. En tiedä, tutkintoni ei riitä pähkimään pidemmälle. Lääketiedekään ei koskaan valitettavasti päässyt oikein kärylle hänen sairaudestaan. Voinhan sellaisen asianhaaran varjolla sallia itselleni epärationaalisen ajatuksen: Lämmittää ajatus sellaisesta aistista. 

Matti muisteli usein vanhoja juoksuaikoja, kuten minäkin tapaan tehdä rasittavuuteen asti, koska minulla se katse viipyy peruutuspeilissä. Peruutuspeilin tarkennus vain hämärtyy elvistelevän harrastamisen kuvista enemmän kuin mistään muusta. Menneen korvaa sellainen jalustan hakeminen mitättömyyden meressä. 

Tänä vuonna ote peruutuspeiliin on vahvistumassa, luulen. Kevään myötä juoksukuntoni nousi melko tavalla. Olin siitä oikein tyytyväinen, mutta vanhojen peikkojen puhkumana en ulosmitannut sitä laisin. Radalle en uskalla enää astua, enkä oikein enää kelloakaan vastaan uskalla juosta. Sen sijaan juoksin itseni Lapissa (Suomen ja Norjan) läkähdyksiin kauniissa kesyttämättömässä korvessa, sellaisessa, jossa tuntee pienuutensa kunhan vain pysähtyy edes hetkeksi. 

Osallistuin sentään duathlonin SM-kisoihin Tikkakoskella, mutta se oli ahkeran nuhailun ja kevyen sairastelun saattelemana melko heikko suoritus. Juoksun osalta siis se oli tahmeaa kuin pinkki sokerikuorrute. Pyöräosuudesta en kummoisia odottanutkaan, sillä tein kisaa varten ehkä viisi tehoharjoitusta ja kaksi ja puoli muuta pyörälenkkiä koko kesänä. Olin tosin niistä ihan tyytyväinen ja vähän ylpeäkin, kun edes sen verran panostin. Silti puhtaan harjoittelemattomuuden lisäksi ajoasentoni imi ilmavirtaa, reiteni olivat heikot ja keraamiset osat ovat yhä hankkimatta. Ketjurasvakin oli sellaista vanhaa hidasta, joka antaa amatööritatskoja pohkeeseen silloin kun niitä vähiten tarvitsee. Mutta kyllä olin aikuisten oikeasti ihan tyytyväinen, kun ajoin tuon kaiken kokeakseni 700km.  

Eniten kolmiotteluun liittyviä ajatuksia värittää se, että lajisto näyttäytyy edessäni aina vain enemmän välineiden harrastamiselta. Se on itselleni kamppailua, joka taida muita liiemmin piinata. Nestekään ei enää investoi korvaamalla uudella vanhaa, joten kannattaako minunkaan? Vanhan koulukunnan nillittäjälle välineet ovat aina alisteisia tunteille, joita urheillessa hamuaa--onnea ja pettymystä sekä niistä oppimista. Ehkä tämä tunneväylä on minun tieni, joka ei enää ennätyksiin vie, mutta palkitsee silti. Lähinnä nillityksellä ja nipotuksella, kun "iloa ei irtoa niin kun mistään." (tuo on lainattu Egotripiltä).  

Selittelyistä huolimatta duathlonmieli on oikein tyytyväinen Tikkakosken keikasta. Oli se kyllä kiva vähän kilvoitella, ihan parasta. Jos olisi ollut triathlon, niin äänensävy olisi kyllä eri. Olen onnistunut keräämään uintitreenejä vielä vähemmän kuin jättänyt pyörää ulkoiluttamatta: Laskin, että kolme kertaa olen tänä vuonna uinut. Kahdesti Singaporessa hotellin uima-altaassa tammikuussa ja kerran kesällä jaoston yhteistreeneissä Littoisissa. Ei siis ihme, että valitan välineistä, koska oma konetta en suklaan sisäänottamiselta ehdi kiusaamaan. Ensi vuonna voisi sitten jo vähän treenata, pohdin, mutta miksi sitä enempää rykimään kun vammaan sekin yritys kuitenkin kapsahtaa, sanoo takaraivo. Tai no ei se mitään sano. Se on vain ajatus, jota menen ja vääräuskoisena uskon.

Ehkä voisin taas jutella hetken Matin kanssa. Menisi tuokin hassu ajatus levolle. Mutta en voi, koska Mattia ei enää ole. Tämä tässä onkin Matille sinne jonnekin.