Istun lentokoneessa. Taas. Nyt olen matkalla kahdeksi vuorokaudeksi Portugaliin todistaakseni, miten etevät opiskelijat pärjäävät eurooppalaisten kollegoidensa kanssa eräänlaisen kurssin finaalissa. Matkalla penkkiurheilemaan siis.
Mutta vasta muutama hetki sitten istuin lentokoneessa. Silloin suuntasin muutamaksi päiväksi Bostonin nurkille. Silloin ote urheiluun karkasi, koska oli väsy ja ohjelmaa koko päiväksi. Otteen katkeaminen on ilmeistä kun parin päivän reissulle en pyörää raahaa ja ostokeskusten piirittämää valtateiden risteystä piirrettäessä kynä ei ollut taikonut nurkille minkäänmoista uintiareenaa. Ei siellä ollut edes tilaa pyörälle. Autolla katsokaas pääsee.
Kävin kuitenkin juoksemassa aamuvarhaisella kuten näillä keikoilla tapana on. Näkee paikkoja ja kykenee eksymään. Toteutin nämä tälläkin kertaa. Oli onneksi lämmintä niin ei tullut vilu yllättäen ilmenneen kiireen keskellä.
Ennen Bostonin reissua ehdin kisaamaan Vantaalle ja harjoittelemaan vähän vaihtoja. Olen lyhyen triathlonurani aikani pitkälti vakuuttanut itseni, että uintiakin huonompi lajini on märkäpuvusta irtautuminen. Olen ihan videoita myöten selvittänyt sen salaisuuksia, ja ihaillut miten seuratoverit vain sujahtavat puvusta. Mutta silti märkäpuku - niin tuo vanha kuin tämä uusi - tapaa liimautua raajoihini erityisen terhakkaasti. Ehkä puvut ovat pelänneet hukkuvansa niin paljon, että tarraavat kehooni minkä ehtivät. Olen melko varma, että se on niin.
No. Juoksin Bostonin liepeillä. Etenin arvaamattomille teille ja eksytin itseni metsään havupuiden ja järven äärelle. Se oli mahdottoman seesteinen, mutta hikinen hetki. Mainitsin siitä jopa ääneen vaikka yksin siellä eksyksissä olinkin. Ja ihan suomeksi hihkaisin. Oli sen verran palkitseva tuo hetki. Seuraavana aamuna rankaisin tuota iloa tonnin vedoilla vanhalla rautateillä, joka suorittaa hidasta ja rajallisesti budjetoitua matkaansa kohti asvaltoitua ulkoilureittiä.
Olin edellisellä matkallani vilpittömän innoissani. Työn puolesta tuo Bostonin matka ja kaltaisensa saman järjestäjän organisoimat vuosittaiset konferenssit ovat bensaa minun professionaalisiin liekkeihin. Vastineeksi nielen mieluusti muutaman päivän kitkuttelun rakkaan juoksu-urheilun parissa.
Ennen tätä nykyhetkeä lentokoneessa pääsin taas irti, ja sain otteen treenamisesta. Käskin pyörää ja venytin reipasta rahtusen yli, koska kulki. Pähkinöiksi meni mieleni kun jo toinen Fenix 2 lähti korjaukseen eräänä iltana. Se vain sammahti, ihan pimeni. Vuonna 2008 Chicagon maratonin jälkeiseen pettymykseen tehty investointi palasi ranteeseen. Mutta ei se ole sama. Se on eri. Siltikin se on ihan hyvä ja toimiva Forerunner 405. Ainoastaan vesi tekee sille kipeää, vaikka se selvisikin seikkailukisasta uintiosuuksineen paremmin kuin silloinen Samsung. Ei riittänyt sen puhelimen äly sanomaan, että pussi, jossa puhelin sijaitsi, oli auki siinä vaiheessa kun vesi tuli. Ah niin, ostinkin samana iltana Fenix 3:n, siis Garminin. Nyt kelpaa helyurheilla. Tämä on jatkumoa niille aerokiekoille sun muille, uskon. Ehkä tämä tiuku nopeuttaa minua. Ehkä se jopa kadottaa ainaisen vastatuulen, jota on kesäkuussakin piisannut.
Niin. Tuossa lentojen välissä pääsin taas treenin makuun. Kylässä käynyt vamman alkukin katosi pienellä jumpalla. Etenin sillä innolla Kiskon triathlonkisaan. Vaihtoja lukuunottamatta voisin pitää sitä parhaana kisanani vaikka juoksuvauhti oli vähän semmoinen. Pääsin kuitenkin maaliin ja kehoni yllätti minut horkalla vaikka söin noin lyhyessä kisassa mitä pitikin. Horkan myötä en kuitenkaan rohjennut lähteä illalla Provinssirockiin Faith No Moren edustalle. Sen sijaan söin juustohampurilaisia. Kolme.
Seuraavana aamuna ajoin porukassa ihan kevyen satasen vanhan munkin kera ja sitten hierrätytin lisää niskassa olevia nirhaumia viluisessa järvessä. Ihan ilolla vaan tässä mennään. En rohjennut ajaa mitään tempoa tähän väliin mutta eilen kikkailin vahingossa reippaan kasin ilman verryttelyä. Because I can.
Nyt ei tarvitse sitten Portugalissa tehdä muuta kuin syödä. Ehkä tietty juoksen. Lentomatkalla tein jo artikkelin reviewerin vaatimat jutut ja lähetin ne Chicagoon tsekattavaksi. En ottanut edes pukua mukaan vaikka ohjeistettu oli. Otin tossut.
Palaan pe-la yönä Suomeen. Sitten vasta klo 12:00 on startti Voimarinteellä. Ihan perusmatka vaan. Treenataan nyt vaikka niitä vaihtoja.
No comments:
Post a Comment