Onpas aika rientänyt. Ei tämän näin pitänyt mennä. Ei minun pitänyt unohtaa kirjoittaa, kun ihan kieltäkin vaihdoin.
Mutta unohdin silti. Töissä iski hyvä kulku päälle ja lopun ajan olen halunnut kirjoittaa vähemmän ja vain olla enemmän. Olen katsonut telkkariakin enemmän kuin harkinnut päivittäväni tätä. Olenko paha, heikko sielu. Ehkä, jos ailahteleva bloggaamattomuus on sen määre. Epäilen kuitenkin, että ihmistä vielä mitattaisiin bloggaamisen määrinä. Ehkä joskus kyllä, nyt ei vielä.
Puolessatoista kuukaudessa on tapahtunut jos jonkinmoista. Siitä kevyt sikermä. Juoksu alkoi kulkea tiistain treenien myötä. Lyhyemmät vauhdikkaammat vedot edistivät askeleen helppoutta ja lauantain kynnysten väliin sijoittunut 12km reipas piti tossun hyvin syönnillään. Muutama pitkä lenkkikin liikkui ihan kivasti ja liian kovaa.
Oikea jalkani, tuo luottopakki (75% juoksun aiheuttamista hidasteista on ollut yleensä vasemman jalan ansiota), tai oikeastaan oikean jalkaterän jalkaholvi jänteineen ja isovarpaankoukistajalihaksineen on ollut "vähän väsynyt" syksystä asti . Isovarvas on vähän väliä hieman jumissa, joskus jopa niin pahasti, että jalalla oleminen on erittäin sietämätöntä. Sitä on siis vähän särkenyt, mutta pitäähän paikkoja vähän kolottaakin. No ei pidä. Vaikka jalka on ollut vähän off the beat, niin on sillä on juossut. Tiettyyn pisteeseen asti. Kohtasin sen joku kolme viikkoa sitten. Keskiviikon aamulenkillä asvaltti oli petollisen tasainen ja se riitti aiheuttamaan yhtäkkisen ja varsin sentimentaalisen kivun oireilevaan jalkaterään. Ihan pelästyin. Onneksi Nummen Pyörä on turkulaisen triathlonistin tukena (wink wink) ja kykenin venyttämään jalkaterää heidän Hämeentien mainostaulun tukea vasten. Juoksin siitä vielä 3 km kotiin, mutta sen jälkeen jopa työmatkapyöräily nelivuotiaan vauhdilla teki kipeää. Vauhtikategorioihin tutustumattomille tiedoksi, että tuossa vauhdissa ei tarvitse vielä varsinaisesti polkea. Olin hieman huolissani, että tässäkö oli kausi paketissa. Olisi Summer Tour 2015, mutta se oli huoltojoukoissa. Kävin jopa lääkärillä. Aina niiiiin leppoisa lääkärikin oli (vain) vähän huolissaan ja suositteli, että jossain vaiheessa lienee MRI paikallaan. Minulla oli hieman samanlainen, mutta kipeämmäksi edennyt oireilu vasemmassa jalassa. Olin silloin niin huolellinen, että sain sen etenemään ihan jännerappeumaksi asti. Sitä parantelin vajaat 8 kuukautta. Se oli tylsä syksy (ja talvi ja kevät).
No nyt kuvittelin, että selvisin viikolla. En ollut kuvitelmissani edes kovin harhainen. Nimittäin Teneriffalle suuntautuneella seuramme triatleettien leirillä pääsin jo latomaan ja polkemaan. Voi sitä riemua. Ei ihan kyyneliksi asti sitä riittänyt, mutta hymyilytti. Juoksusta oli tietenkin kadonnut ilo ja tuntuma, mutta olihan se kiva väsyttää itseään jaloillaan. Jalassa on tietty pientä nillitystä päällä, mutta niinhän pitää olla. Ei pidä.
Mutta hei, leiri oli mukava pieni loman tynkä. Oli lämmintä ja mäkeä. Oli paljon mäkeä. Sitä oli kiva laskea jalan tai pyörällä, mutta erilaista kiivetä. Ja voi että kun me kiivettiin. Joka päivä. Olin pyörälenkeillä lähes aina anakynnyksellä, siis ihan juoksun anakynnyksellä ja reidet hapoilla. Se oli järjenvastaista, mutta mahtavaa. Olin vain ja nautin. Tanssin hiilikuidulla jos jonkinmoista mäkeä. Ilen (Utriainen) kanssa taivalsin pari tuntia sateessa ja pilven läpi kohti 2200m:n korkeutta. Silloin ennen ollut anakynnyksellä. Aamustartin lutuinen lämpö (18C) vajosi pilven keskellä 6.5 asteeseen. Se on etelässä kylmä keli. Sitten alaspäin laskeudettuamme piipahdimme Astana-tallin kahvilassa. Siellä tärisin vilusta kun maksoin lämpimästä kaakaosta ja paikasta auringossa. Jatkoimme Vilaflorista Granadillaan ja siinä alamäessä tuli vastaan Giroon valmistautuva osa Team Sky -tallista ja hieman myöhemmin lisenssittömät harmaan alueen ryökäleet pyörittivät kirkkaan sinisissään isona porukkana. Ei oltu ihan väärää paikkaa valittu treeneille, näemmä. Jäi kuitenkin selfiet ottamatta kun oli vilu. Tässä vielä reittiprofiili tuosta kylmästä keikasta.
Palasimme leiriltä to-pe yönä ja lauantaina pääsin mukaan TuUl:n kakkosjoukkueeseen kuljettamaan Karhu-viestiä. Olin taas edellistä kertaa hitaampi (tietenkin), mutta siitä viis. Maantien kutsu ja pöly saivat kivasti köhimään.
Juoksu ja pyörä olivat tuossa. Entä uinti? Jätin uinnit väliin jopa pariksi viikoksi. Sen tunsi eilen illalla treeneissä. Olen tosin uinut nyt tänä vuonna lähes 60km, mikä kertoo uintimääräni lisääntyneen roimasti. Eilen oli kuitenkin harvinaisen raskasta. Osaksi siksi, että uinti oli vain raskasta ja osaksi siksi, että menetin rakkaan isäni sunnuntai-iltana. Sellaista on elämä.
