Julmaa on ajatella, kuinka moni ihminen taivaltaa päivästä toiseen täydellien synkkyyden keskellä, aivan kuin lahjakas laulaja, lyyrikko ja säveltäjä, joka nyt riisti itseltään hengen. Siinä ei ole mitään kaunista, se pursuaa pelkkää tummaa tyhjyyttä. Päivää ei erota yöltä, elo on yhtä yli valoisan jatkuvaa varjoa. Vapaasti tulkiten edesmennyt David F. Wallace, depression vanki myös, kirjoitti, että tuossa synkkyydessä elämä pelottaa kuoleman tavoin, jopa enemmän. Auttaako silloin edes, jos sanoo hei tai kysyy, miten menee? Toivottavasti.
No, jottei nyt ihan näin synkäksi jää tämä niin kerron ihan tyytyväisenä, että taas yksi tälle "kaudelle" asetettu urheilullinen tavoite on valumassa sormien läpi. Tammikuun Röret Runt 300km jäi väliin pikkumiehen sairastelun vuoksi, ja nämä muut, jo menneet tovit itsensähaastamiseen, tuli seurattua sivusta kun olin itse kipeänä. Ihan perusmaanantai siis koko kevät.
Nyt lauantaina Kuusamon pohjoispuolella olisi tarjolla 80km:n juoksu Karhunkierroksen reitillä. Kevät on sielläkin myöhässä ja siksi reitti on kuulemma viimeisen kymmenen kilometrin osalta pelkkää rämpimistä. Sitä ennenkin sijoittuvat kilometrit ovat osittain lumessa 10-30 cm verran, mutta se lumi nähtävästi sulaa märäksi mättääksi. Mutta lopussa vaarojen kylkeen ja päälle jäänyttä pehmeää, sohjoontuvaa lunta on vyötärölle asti. Juokse siinä sitten. Ehkäpä jää tämäkin kokemus väliin kun tuossa olen valmistautunut enemmän juoksuun kuin lumessä rämpimiseen. Jälkimmäisestä en edes niin piittaa.
