Wednesday, July 22, 2015

Possujunan haju

Ilmanvastus se vasta veijari on. Viheliäskin vielä. Juoksu-uralla en sen kanssa niin harmissani ollut. Kunhan muistin Herb Elliotmaisesti latoa avaavat vedot aina vastatuuleen niin se riitti. Silloin oli päiviä, jolloin kulki vaikka ukkosmyrskyssä (5000m ennätys 14:35 oli tällainen hetki), ja sitten oli päiviä, jolloin ei kulkenut. Hampaat kiristyivät irveen, tukka laahasi maata, mutta ei vain kulkenut. Ihan valmentaja opasti pois radalta, kun ei kestänyt katsoa (hyvä, että teki niin kuin seuraavalla viikolla meni 5000m 14:35). Mutta milloinkaan se ei ollut ilmanvastuksen syy. Siis se, että kulkiko vai ei.

Nykyään suhde ilmanvastukseen on tuntuvampi, jopa henkilökohtaisempi. Olen laulanut sille, olen torunut sitä ja ihan hellinyt voimasanoin. Silti se vain vastustaa minua. Se vietävä kun kasvaa neliössä vauhdin myötä. Ilmanvastuksen ja minun suhteeni tuntuvuuden takaa lajikirjon laajennus. Nykyään kun tapaan harjoittaa sydänlihasta muutoinkin kuin juoksemalla, ja pyörällä pääsee lipevämmin kuin jalan, vaikka samat jalat siinäkin ovat käytössä. Kaikkien vähiten ilmanvastuksessa kiehtoo possujuna. Se on juuri se jonomuotoinen asetelma, joka ohittaa sinut toisistaan hajua mittaavien ajajien kera. Se on sama ilmiö, josta on niin kiva nauttia, mutta joka on samalla niin väärin. Se ilmiö kukkii ja voi hyvin ikäryhmästarteissa. Meillä kun on niin armoton kiire lycrat päällä. Mutta triathlonissa ryökäleet ovat luoneet ihan oikeat säännöt asiasta, eivät pelkkää normistoa: Roskat roskien paikalle ja kukin ajaa omaa ajoansa peesaamatta. Näitä sääntöjä on asetettu valvomaan motorisoidusti liikkuvat tuomarit, joiden ymmärrys tehtävän suorittamiseen ainakin kotimaassa on enemmän teoreettista kuin käytännöllistä laatua. Kooltaan mahtava Joroisen Finntriathlon tosin nitisee liitoksissaan, eikä tehtävän käytännön suorittaminen liene ihan helppoa, mutta sitten syy sormien välistä lipevien possujunien yleisyydessä on jossain muussa kuin tuomareissa. Mieleni tekisi nillittää oikein laajasti viime lauantain possujunakavalkaadeista, mutta onneksi kisasta on kulunut jo mieleni rauhoittanut tovi, joten jätän sen tekemättä. Kuulostaisin vain tätäkin kirjoitusta katkerammalta. Tai no hieman kyllä pistää yhä kun muistelen tulleeni ohitetuksi noin 10 km aiemmin ohittamieni ajajien toimesta siten, että he kaikessa possujunaisuudessaan siirtyivät kohti horisonttia polkematta, yläasennossa ja vielä naureskellen, että onpa mukavaa tämä. Koin sitten oikeutta tai vääryyttä, niin kyllä se pänni. Olin varmasti itsekin ohittaessani välillä muiden perässä kun ajoradalle ei viljalti porukkaa mahdu, mutta pyrin irtaantumaan tilanteista ajamalla kovempaa ja sättimättä pierujeni haistelijoita. Sen verran kova jätkä olen, että olen kerran ihan kuusi minuuttia boxissa viettänyt ja sitä myötä olen kovin ja negatiivisen herkkä peesaamisesta nauttimiselle. Niin kivaa kuin se onkin. Mutta en nillitä enempää. Olenhan lomalla. 

Enemmän harmittaa jälleen kerran kesken kaiken räjähtänyt juoksu Joroisilla. Viime vuonna laiha älyni ei ollut ymmärtää, miten SM-kisat juoksutetaan metsäpoluilla, mutta jälkeenpäin hahmotin, että tämä ei ole juoksu-urheilua ja kovasti reitin valvonnan helppous ajaa juoksun metsään. Niin tänä suvena aloitin itseäni puskematta, mutta 8km:n kohdalla olin valmis lopettamaan koko suorituksen. Niin kivaa se oli. Helppo on uumoilla, että "ajoit vain liian kovaa", mutta rohkenen epäilen tuota. Ajoin samaa settiä kuin 2+1h treeneissä, mutta paremmalla fiiliksellä ja valmistautumisella. Siltkin noissa harjoituksissa juoksu kulki vaivatta 3:40-3:50/km -vauhtia. Nyt pääsin jopa minuutin hitaampaa per kilometri. Saavutin välillä vauhdin, johon en pysty normaaliolosuhteissa. Kovinta on se, että juoksin vaimoa (vaikka hän kova onkin) hitaammin. Ehkä olen jalostumassa hitaan triathlonjuoksun spesialistiksi. Jahka joskus selviää, missä vika/ansio, aloitan tukiklinikat ja pidän teemasta blogia. On väistämättömän helppoa ymmärtää, miten paljon asianlaita pännii, mutta siihen keskittymistä enemmän olen toiveikas, että asia löytää ratkaisunsa. En sitä tässä vielä voi eritellä kun puhun tulevaisuudesta.

Vielä tuosta Joroisten puolimatkasta. Paransin ennätystäni 24 minuuttia, joten olen kyllä tyytyväinen, joskin kovin nälkäinen paremmasta. Muistan kyllä aiemmin viskoneeni piikkareita ympäri pitäjää, jos ennätys ei parantunut riittävästi. Siis silloinkin kun ennätys parani. Nyt kun asiaa katsoo kauempaa, olisi ihan hyvä ollut olla silloinkin tyytyväinen. Vaan eipä tiennyt poika mihin pystyy jahka vanhenee. 

Toinen havainto Joroisilta. Seuramme harrastajat latosivat sellaisia suorituksia, että suu menee muikeaksi. Alle viiden tunnin suorituksia, monen minuutin, jopa monen kymmenen minuutin ennätysmurskajaisia ja sen sellaista. Ei ole paha se. Onnea kaikille!

Mutta jotta voi tietää tulevaisuuden pitää tuntea menneisyys. Ennen Joroista hamusin lyhyempiä triathlonkisoja ahnaasti kuin nälkäinen paviaani. Halusin aina vain nopeammin pois ihonmyötäisestä uimarenkaastani siinä heikosti onnistuen. Voimarinteellä en päässytkään perusmatkan viivalle. Siis edes lähtöviivalle. Päivän väsymystila huomioiden se oli ihan hyvä. Sunnuntaina tosin suoritin uinniltaan lyhyen sprintin. Selvin maaliin toisena. Olin tyytyväinen juoksuun, joka oli keskivauhdiltaan "hyvää treeniä". Olisin ansainnut diskauksen kun ulkopuolinen avitti keskellä selkää jumittuneen märkäpuvun vetoketjun irti kisa-asustani. Toistin kaltaisensa suorituksen sijoitustaan myöden (mutta ilman vetoketjuepisodia) kuuden päivän päästä Säkylässä. Ajoin sieltä myötätuuleen muutaman seuramme konalaisten kanssa. Harjoittelin ahkerasti peesaamista. Siitä eteenpäin kohti Joroista vain himmailin tietämättä, että vahvin lajini juoksu onkin nykyään heikkouteni. Ihan kelpo reality check, sano.

No comments:

Post a Comment