Ja taas on kuukausi palanut, on siis melkein kesä. Ihan rehellinen jos olen, niin eipä tällä päivitystahdilla paljon sponsoreita lämmittelisi.
Karhu-viestin jälkeen juoksu tuntui taas muikealta ja keli antoi myöden Feltin ulkoiluttamiselle. Uinti oli sellaista samanlaista puuromaista selviytymistaistelua kuin muutaman kerran tauko antoi olettaa. Kah, sitten vietin pari päivää tekemättä mitään urheilua. Ei vain hotsittanut. Isä oli nyt poissa ja oma veto nolla. Olin onnellinen, että kaudella ei ole mitään ultrajuoksua tai Ironman-kisaa polttelemassa. On vain harrastamista ja vähän kilvoittelua siinä sivussa.
Parin päivän tauko herätti Baltimoressa vuonna 2009 hankitun takareisivamman. Tuolloin olin viimeistelemässä Boston maratonille ja astuin "tyhjän" päälle siten, että takaressu veti kanveesiin suoraan jabista. Oli se kuulkaa iloinen seitsemän kilometrin kävely takaisin autolle. Onneksi olin silloin lentokentän tuntumassa niin ilmassa liitävää rautaa ihaltavana. Jos sitä nyt niin ihailuksi voi sanoa. Juoksin sitten sen Bostoninkin läpi, mutta ei siitä tämän enempää. Nyt juuri vuoden 2015 Bostonin maratonin tuntumassa vanha vamma oli eloisa, ja sillä oli merkitystä. Kaikki tämä ihan vain siksi, että oli kaksi päivää tekemättä mitään. Tämän ansiosta Aurajoen yöjuoksu jäi väliin. Kisaamisen sijaan tuijotin sohvalla Blacklistiä ja olin tukehtua useisiin makeisiin kuin näin telefoonista yöjuoksun aikoja. Kimmokin sorvasi 14 minuuttia pois yhdessä vuodessa... Repikää siitä.
Seuraavana päivänä osallistuin hyvin levottomalle pitkälle lenkille, ja jouduin ajamaan osan matkasta yhdellä jalalla kun takareisi oli viettämässä vapaata. Alkoi kyllä ketuttamaan, mutta onneksi sain munkkia. Sokeri tasoittaa tai villitsee.
Ehkä juuri tuo munkki auttoi jalkani yli vaikeuksien ja saattoi minut tiistaina Juoksuliikkeen yhteistreeneihin syöttämään Fresh Foameille tonneja ja viissatasia. Vauhtikin yllätti kun olin siinä harhaluulossa, että en enää kykene juoksemaan alle 3.20-vauhtia. Onpa tiistai kummallinen päivä. Sitten tuli vappu. Pääsin Paimion hyppyrimäelle portaisiin ja sunnuntaina Ilmarisiin vetämään 2x10km tempoa ja 5km kovaa siihen tykö. Ajossa ei ollut tuntumaa, ei kummassakaan vedossa. Vastatuulessa vain pumppasin pyörää, enkä pyörittänyt. Myötätuulessa ei tullut edes hengitykselle ahdasta. On siis alkukausi, päättelen. Jälkimmäisessä temmossa kääntöpaikalle saapui aikatauluani myötäillen harmaa auto ja jouduin hieman himmailemaan ja jopa nousemaan asennosta. Jahka käännyin takaisin ja taivuin alas, tuli pieni laatoitus siihen käsille. Asiallista. Ajoin ekan 15:29 ja toinen liikahti 15:35,melko kovassa tuulessa kumpikin. Pyörää hain lailla seurannut vitonen meni alle 18, joten ihan hyvä päivä oli tuo.
Keskiviikkona olinkin sitten juoksemassa kynnystestiä, vaikka maantaina en tätä vielä aavistanut. Tiistain kevyt lenkki oli vaikein aikoihin ja uhkuin luottamusta testin suhteen. Keskiviikkona ajoin vielä aamuseiskalta Hesaan ja kahdeksi kokoukseen takaisin Turkuun niin oli silläkin saralla varmistettu, että testi kulkee. Jätin yöunetkin varmuudeksi vain neljään tuntiin. Ja kyllä kannatti: tulokset olivat paremmat kuin joulukuussa Barcelonan IM:n jälkeen. Ei ketuta se.
Lauantaina saavutin rajani vastatuulen sietämisessä ja ymmärsin, että jos maha on sekaisin ja kuudesti juokseva, ei energiaa ole liialti jaettavissa. Ajoimme duathlontreeniin armottomassa myötätuulessa. Sen siedin kyllä. Ajoin merkitsemään 3km:n kääntöpaikan lyhyemmän matkan juoksijoille ja takaisin valuessani ymmärsin kyllä, että tyhjiä jalkojani ja eloisaa vatsaani voimakkaampi vastus on luonnon turvallinen ja vastaisa tuiverrus. Ennen starttia ehdin vielä metsähallituksen puolelle, mutta en alkuverryttelyyn. Juoksu oli siihen käsijarruinen ja putosin Ilen ja Mikken kyydistä kun pysähdyin korjaamaan 3km:n kääntöpaikan tuulen tuhoamaa taideteosta (kiviä muovipussissa). Ensimmäinen vaihto meni naurun puolelle, mutta pääsin matkaan. Myötätuuleen ei kuitenkaan rohjennut runtata, ja se ehkä palkittiin paluumatkalla kun tuuli oli pysäyttää itseni kesken runttaamisen. Ajoin Mikken kiinni ja sillä mallilla etenin loppuun asti. Harjoituksen jälkeen oli paha ja tyhjä olo. Vatsani ei näemmä listannut treeniä fanituksensa kohteeksi vaan rankaisi ja salli minun syödä vasta illalla. Sorkkaraudoitin väenvoimalla metabolisen ikkunan auki ja tungin sinne märehdittävää. Kaikkinensa Piikkiön takana tehty duathlontreeni oli arvokas realismin nykäisy hihasta, mutta sitä enemmän ketutuin tuuleen. Nyt ei edes harmita (omasta puolesta), että SM-duathlon peruttiin...
Nyt mennään!
No comments:
Post a Comment