Elän nyt niitä aikoja, josta Faith No Morekin lauleskeli joskus. Elän niitä rallatuksia tosin ilman mitään keski-iän kriisiä. Kappaleen äkkäsin kun söin suklaata suihkussa enkä voinutkaan soittaa ilmakitaraa. Juoksija-lehdessä yhtyettä haukuttiin muinoin nuorison pilaajaksi. Ei se ole sitä. Vanhempia se oikeasti soimaa.
Eksyin tuon äkkäyksen myötä ajassa taaksepäin harjoituspäiväkirjojen äärelle. Sillä matkalla löysin itsestäni life hackerin. Olen itse asiassa lifehakkaamisen King Kong. Olen merkinnyt dataa itsestäni jo vuonna 1989, vaikka termi tuli ilmoille vasta 2004. Tuoreena alan pioneerina selailin harjoituspäiväkirjojani pelon sekaisin tuntein, mutta pelkoa enemmän ne huvittivat. Varsinkin kun muistelen menneisiin hetkiin liittyviä tunteita. Ne olisivat voineet olla vähän iloisemmat silloin kun kulki, ja aniharvoin se sittenkään oli piikkarien syy, ettei kulkenut (vaikka oikeasti kulki kun asiaa nyt katsoo). Yleensä keskityin vain olemaan pettynyt. Mutta nuorena kun en tajunnut, mitä iän kertyminen merkitsee keholle, ja että miten kellonkäynti muuttuu samalla.
Jaan nyt muutaman hetken ilman pyytämistä. Muun muassa 1.3.1997 olen tuuminut seuraavaa: "Ei hyvä, reidet hyytyivät jo 6km:n kohdalla. Ja iltapäivän juoksu oli pelkkää sakkaamista." Näin olen todennut juostuani 23 km, johon sisältyy Ruissalossa aikaan 32:15 juostu testikymppi. Oli syytäkin olla pettynyt.
Kuukautta aikaisemmin olin tsempannut itseäni MM-maastokatsastuksiin oikein kunnolla.
4/2/ AP: vr 6 km, IP: vr 3 km + 4*2000m'400m (6.12/6.09/6.10/6.11) + kp + vr 3 km. Oikea etureisi tilttasi.
5/2/ AP: Lepo, IP: Kevyt 10 km.
Oikea etureisi tulee vain kipeämmäksi
6/2/ AP: vr 10 km, IP: Kevyt 10 km.
Kevyttä etureiden vuoksi
7/2/ AP: vr 8 km, IP: Kevyt 12 km.
Etureisi ei enää niin paha ja vaikka paha yhä onkin, niin starttaan ylihuomenna.
8/2/ AP: Kevyt 10, km IP: Kevyt 11 km Lahdessa.
Sysimustat jalat. Vissiin kulkee huomenna.
9/2/ AP: vr 4 km, IP: vr 4 km + MM-maastokatsastus 12 km 38.08 (~3.10/km). 10.sija + vr 4 km.
Voitin Harri Hännisen. Alussa liukasta, juoksin piikkareilla kun oli jäätä alla. -7C, mut vedin lyhyillä. Grillimakkaraa olisi ollut tarjolla puolessa matkassa. Etureisi oli hiljaa.
Äkkäsin myös, että vuonna 1996 olen touhunut ihan samoja juttuja kuin nykyäänkin, mutta hieman eri asenteella.
28/10/ AP: vr 10 km + Koordinaatio-Immonen 90 min., IP: Lepo.
Muljautin oikean nilkan aamulla pahasti. Ei tullut edes verryteltyä. En pystynyt kävelemään iltapäivällä. Istuin autossa.
29/10/ AP: Lääkäri, röntgen, IP: Lepo.
Ei siellä mitään ole vikana.
30/10/ AP: Lepo, IP: Kevyt 10 km.
On se nilkka kipeä.
31/10/ AP: vr 5 km, IP: vr 8 km + mäkeen 10*80sek.'200m.
Purulla menin, kun asvaltille ei sovi astua.
1/11/ AP: Lepo, IP:vr 10 km + kp 30 min.
Nilkka irtoaa kohta. Ehkä kuitenkin juoksen huomenna testijuoksun kun se on Ruissalossa.
2/11/ AP: vr 7 km + TESTI 10 km (32.29 ~3.15/km), IP: Lepo .
Sellaista se oli silloin.
Wednesday, October 28, 2015
Thursday, October 15, 2015
Vamma-alttiin syksy
Vuosi 2001 oli onnellinen vuosi. Urheilun saralla pääsin keväällä oivaan kuntoon (ladoin sellaista 15 minuutin vitosta ja muuta), joskin kauden pääkisassa Turun Kalevan Kisojen kympillä astelin radalta 3km jälkeen. Siinä oli vähän sellaista heikkoa oloa kun keli oli kuuma ja itsellänikin oli kuumetta yli 38 astetta. Pelkäsin ihan kuolevani kun makasin kotona kylmässä suihkussa. Ei ollut ihan riemastuttavin hetki tuo, mutta oli se sovelias näyte tyhmyyden rajattomuudesta. Illalla kuitenkin tapasin elämäni ihanimman ihmisen, ja asiat jotenkin pääsivät mittakaavaan.
Seuraavina vuosina pääsin nauttimaan jos jonkinlaisista vammoista. Oli jännerappeumaa, joka veti minua narussa lähes 8 kk ja tutustutti minut todenteolla vesijuoksuun, polveakin saatiin operoitua ja lopulta vielä akilleskin pääsi puukotettavaksi. Vuoden 2003 keväällä rullailin 6km aikaan 18:03 ja seuraavana iltana mursin oikean fibulan. Luulin sitä vain venähdykseksi jäällä kaaduttuani, mutta 1,5km:n kävely/juoksu/hyppelyn jälkeen kipu oli melko voimakas, joka altisti ajatukseni mahdolliseen murtumaan. Onneksi sain siihen mustan kipsin. Niin ja sitten IT-jänne sekä takareisi ovat oireilleet tasaisin väliajoin. Näiden saatossa on tullut rupateltua tohtorin kanssa niitä näitä useampaankin otteeseen ja frendattua kortisonin kanssa melko pitkään.
Samaan aikaan tai oikeastaan näiden pysäkkien välissä juoksutulosten suunta vahvastui, mutta väärään suuntaan. Aloin kammoksua kisaamista, koska odotin aina entistä heikompaa tulosta. Oikein tsemppaamalla sen yleensä myös saavutin. Treeneissäkin oli ihan helppo vähän jallittaa itseään, ja siinä olikin yht'äkkiä jonkinmoinen kierre päällä. Ihan selkäytimeni omaksui tuon kaavan, ja kykenen vieläkin psyykkaamaan itseäni negatiivisesti ihan missä ja milloin vain. Onhan se vähän ikävää, kun välillä olisi eduksi olla positiivinen ja henkisesti vahva. Näiden asianhaarojen innostamana hamusin onnistumisia. Siinäpä oli oivallinen plaseeraus triathlonille. Ensimmäisen, vuodelle 1991 osuneen tutustumisen jälkeen, olin yht'äkkiä valmis kohtaamaan nöyryyttä ja identiteetin poisoppimista muun muassa.
Vammat ne eivät lajirajoja kunnioita. Niin ne vain yhä kopeloivat kehoani, vaikka poisoppineempi olenkin. Lääppivät pakaroita ja hivelevät takareisiä tuon tuosta. Ja siihen tykö tulee näitä äkäisempiä iskuja. Mennä viikolla ihan vain innokkuuttani astelin kepein askelin, mutta suurella tarkkuudella kiveen. Nilkkani petti ennen ajatusta ja pullautin voimasanoja. Lapset kuulivat ne. Häpeän tunne ja voimakas kipu olivat nidottuna siihen pakettiin. Ystävät auttoivat ja minä vain ärräilin. Niin, että kiitos vaan avusta. Ajan myötä moinen astelu värjäsi nilkan ja osan jalkaterää sinisellä, ehkä vähän purppuralla. Osuma onkin aiempia nohevampi.
Mutta kyllähän tämäkin vamma on sellaista ohimenevää laatua. Kismitystä nostaa vain se, että juoksu oli sen verran terävöitynyt kaiken maailman swimrunien ja polkujuoksujen jälkeen, että aloin jo hieman odottaa kilvoittelua. Nyt se vähän siirtyy ajassa, ja ensimmäinen kisa taitaa olla vasta Floridassa marraskuussa. Se on sellainen ihan pikkuinen vitonen vaan. Ehkä pääsen alle 20:00, jos kisa on alamäkeen ja siihen osuu myötätuuli.
Seuraavina vuosina pääsin nauttimaan jos jonkinlaisista vammoista. Oli jännerappeumaa, joka veti minua narussa lähes 8 kk ja tutustutti minut todenteolla vesijuoksuun, polveakin saatiin operoitua ja lopulta vielä akilleskin pääsi puukotettavaksi. Vuoden 2003 keväällä rullailin 6km aikaan 18:03 ja seuraavana iltana mursin oikean fibulan. Luulin sitä vain venähdykseksi jäällä kaaduttuani, mutta 1,5km:n kävely/juoksu/hyppelyn jälkeen kipu oli melko voimakas, joka altisti ajatukseni mahdolliseen murtumaan. Onneksi sain siihen mustan kipsin. Niin ja sitten IT-jänne sekä takareisi ovat oireilleet tasaisin väliajoin. Näiden saatossa on tullut rupateltua tohtorin kanssa niitä näitä useampaankin otteeseen ja frendattua kortisonin kanssa melko pitkään.
Samaan aikaan tai oikeastaan näiden pysäkkien välissä juoksutulosten suunta vahvastui, mutta väärään suuntaan. Aloin kammoksua kisaamista, koska odotin aina entistä heikompaa tulosta. Oikein tsemppaamalla sen yleensä myös saavutin. Treeneissäkin oli ihan helppo vähän jallittaa itseään, ja siinä olikin yht'äkkiä jonkinmoinen kierre päällä. Ihan selkäytimeni omaksui tuon kaavan, ja kykenen vieläkin psyykkaamaan itseäni negatiivisesti ihan missä ja milloin vain. Onhan se vähän ikävää, kun välillä olisi eduksi olla positiivinen ja henkisesti vahva. Näiden asianhaarojen innostamana hamusin onnistumisia. Siinäpä oli oivallinen plaseeraus triathlonille. Ensimmäisen, vuodelle 1991 osuneen tutustumisen jälkeen, olin yht'äkkiä valmis kohtaamaan nöyryyttä ja identiteetin poisoppimista muun muassa.
Vammat ne eivät lajirajoja kunnioita. Niin ne vain yhä kopeloivat kehoani, vaikka poisoppineempi olenkin. Lääppivät pakaroita ja hivelevät takareisiä tuon tuosta. Ja siihen tykö tulee näitä äkäisempiä iskuja. Mennä viikolla ihan vain innokkuuttani astelin kepein askelin, mutta suurella tarkkuudella kiveen. Nilkkani petti ennen ajatusta ja pullautin voimasanoja. Lapset kuulivat ne. Häpeän tunne ja voimakas kipu olivat nidottuna siihen pakettiin. Ystävät auttoivat ja minä vain ärräilin. Niin, että kiitos vaan avusta. Ajan myötä moinen astelu värjäsi nilkan ja osan jalkaterää sinisellä, ehkä vähän purppuralla. Osuma onkin aiempia nohevampi.
Mutta kyllähän tämäkin vamma on sellaista ohimenevää laatua. Kismitystä nostaa vain se, että juoksu oli sen verran terävöitynyt kaiken maailman swimrunien ja polkujuoksujen jälkeen, että aloin jo hieman odottaa kilvoittelua. Nyt se vähän siirtyy ajassa, ja ensimmäinen kisa taitaa olla vasta Floridassa marraskuussa. Se on sellainen ihan pikkuinen vitonen vaan. Ehkä pääsen alle 20:00, jos kisa on alamäkeen ja siihen osuu myötätuuli.
Subscribe to:
Posts (Atom)