Vuosi 2001 oli onnellinen vuosi. Urheilun saralla pääsin keväällä oivaan kuntoon (ladoin sellaista 15 minuutin vitosta ja muuta), joskin kauden pääkisassa Turun Kalevan Kisojen kympillä astelin radalta 3km jälkeen. Siinä oli vähän sellaista heikkoa oloa kun keli oli kuuma ja itsellänikin oli kuumetta yli 38 astetta. Pelkäsin ihan kuolevani kun makasin kotona kylmässä suihkussa. Ei ollut ihan riemastuttavin hetki tuo, mutta oli se sovelias näyte tyhmyyden rajattomuudesta. Illalla kuitenkin tapasin elämäni ihanimman ihmisen, ja asiat jotenkin pääsivät mittakaavaan.
Seuraavina vuosina pääsin nauttimaan jos jonkinlaisista vammoista. Oli jännerappeumaa, joka veti minua narussa lähes 8 kk ja tutustutti minut todenteolla vesijuoksuun, polveakin saatiin operoitua ja lopulta vielä akilleskin pääsi puukotettavaksi. Vuoden 2003 keväällä rullailin 6km aikaan 18:03 ja seuraavana iltana mursin oikean fibulan. Luulin sitä vain venähdykseksi jäällä kaaduttuani, mutta 1,5km:n kävely/juoksu/hyppelyn jälkeen kipu oli melko voimakas, joka altisti ajatukseni mahdolliseen murtumaan. Onneksi sain siihen mustan kipsin. Niin ja sitten IT-jänne sekä takareisi ovat oireilleet tasaisin väliajoin. Näiden saatossa on tullut rupateltua tohtorin kanssa niitä näitä useampaankin otteeseen ja frendattua kortisonin kanssa melko pitkään.
Samaan aikaan tai oikeastaan näiden pysäkkien välissä juoksutulosten suunta vahvastui, mutta väärään suuntaan. Aloin kammoksua kisaamista, koska odotin aina entistä heikompaa tulosta. Oikein tsemppaamalla sen yleensä myös saavutin. Treeneissäkin oli ihan helppo vähän jallittaa itseään, ja siinä olikin yht'äkkiä jonkinmoinen kierre päällä. Ihan selkäytimeni omaksui tuon kaavan, ja kykenen vieläkin psyykkaamaan itseäni negatiivisesti ihan missä ja milloin vain. Onhan se vähän ikävää, kun välillä olisi eduksi olla positiivinen ja henkisesti vahva. Näiden asianhaarojen innostamana hamusin onnistumisia. Siinäpä oli oivallinen plaseeraus triathlonille. Ensimmäisen, vuodelle 1991 osuneen tutustumisen jälkeen, olin yht'äkkiä valmis kohtaamaan nöyryyttä ja identiteetin poisoppimista muun muassa.
Vammat ne eivät lajirajoja kunnioita. Niin ne vain yhä kopeloivat kehoani, vaikka poisoppineempi olenkin. Lääppivät pakaroita ja hivelevät takareisiä tuon tuosta. Ja siihen tykö tulee näitä äkäisempiä iskuja. Mennä viikolla ihan vain innokkuuttani astelin kepein askelin, mutta suurella tarkkuudella kiveen. Nilkkani petti ennen ajatusta ja pullautin voimasanoja. Lapset kuulivat ne. Häpeän tunne ja voimakas kipu olivat nidottuna siihen pakettiin. Ystävät auttoivat ja minä vain ärräilin. Niin, että kiitos vaan avusta. Ajan myötä moinen astelu värjäsi nilkan ja osan jalkaterää sinisellä, ehkä vähän purppuralla. Osuma onkin aiempia nohevampi.
Mutta kyllähän tämäkin vamma on sellaista ohimenevää laatua. Kismitystä nostaa vain se, että juoksu oli sen verran terävöitynyt kaiken maailman swimrunien ja polkujuoksujen jälkeen, että aloin jo hieman odottaa kilvoittelua. Nyt se vähän siirtyy ajassa, ja ensimmäinen kisa taitaa olla vasta Floridassa marraskuussa. Se on sellainen ihan pikkuinen vitonen vaan. Ehkä pääsen alle 20:00, jos kisa on alamäkeen ja siihen osuu myötätuuli.
No comments:
Post a Comment