Viime maanantai oli kamala päivä olla töissä. Koko päivä oli sellainen tunnekouhun laantuma, vähän kuin pesukoneen linkouksen jälkeinen hiljaisuus. Mökötin ja jumitin. Olen monasti mokannut kesälomalta paluun aivan samalla tavalla. On sitten ollut kyse yleisurheilun MM- tai EM-kisat tai olympialaiset, mutta minkä tahansa arvokisan maratonin seuraaminen paikan päällä (tai televisiosta) on saanut fiilarit sfääreihin, joihin työpaikalla ei vain pääse. Sellaisissa sfääreissä olen kärvistellyt yleensä 2-3 viikkoa - fiilistellen, unelmoiden, aktiivisesti youtubettaen. Raasto.comin aikoihin nämä oireet olivat hyvin voimakkaat.
Nyt kävi aivan samalla tavalla vähän pienemmässä mittakaavassa tosin. Ei töissä tai kollegoissa mitään vikaa ole - vika on ymmärrettävästi minussa. Siinä pienessä urheilijassa, joka sisälläni yhä hönkii. Sitä kaveria on kyllä koeteltu vuosien saatossa. On ollut vammaa vasemmassa sääressä, on ollut vammaa takareidessä - usein molemmissa ja on ollut vammaa jalkaa kannattelevissa jänteissä. Silti se vain jaksaa kiihkoilla omista ja muiden urheilusuorituksista. Ja sillä mennään. Itseni ja lähellä olevien on helppo ymmärtää adrenaliinipaukun jälkeinen innostus ja nyt jo 20 vuoden takaa pulpahtelevat päiväunelmat (pitkin päivää jatkuvasta urheilemisesta). Yleensä näin käy silloin kun elänyt urheilua koko sielullaan yhden viikon, ehkä jopa vain viikonlopun verran. Juuri näin kävi Turku Triathlon Weekendin leirillä. Sellaisia fiiliksiä eivät Word, Excel, kollegat eivätkä minkäänmoiset deadlinet ymmärrä.
Nooh, nyt kun olen aika monella mittarilla (pl. useat henkiset mittarit) mitattuna aikuinen, vastalääkettä ei tarvitse etsiä kaukaa. Elämä on ihan kivaa kaikkinensa ja parasta siinä on, että välillä innostuu jostain ihan kunnolla. Kokonaisuus ei vissiin ole niin harmaata jos välillä on vähän kirkkaampaa. Vastaavalaisia, mutta skaalaltaan isompia hyppyjä kuuluvat jotkut ottavan. He löytävät mission elämälleen tai päättävät hypätä töihin, joista pitävät koko sielullaan. En epäröi hetkeäkään, ettenkö olisi unelmahommissa juuri nyt, vaikka välillä joku pitkässä joukussa merkityksetön asia vähän pänniikin. Juuri pännimisen hetkellä kestävyyden parissa tapahtuva hikoilu ja itsensä mittaminen ovat mitä parasta lääkettä ja muina hetkinä ne ovaat pelkkää juhlaa. Siksi onkin mielenkiintoista, että saman äärellä tapahtuva intoilu kääntää suupielet horisonttiin. Ja erityisen mielenkiintoista on, että tämä osuu usein juuri maanantaille. Voi sitä parkaa, maanantaipoloa.
No comments:
Post a Comment