Kauden ensimmäinen

Niin. On asioita, joista tietää, että jotain tuttua on käsillä. Lumisen kauden jälkeinen jääkerros siellä täällä ilmaisee talven lopusta, niin tekee myös haiseva nurmikko. Samoin aamuauringon kellertävä valo ja sen taakseen harmaannuttava autojen nostattama pöly sanovat myös, että.... kohta. Niinä 26 vuonna, joina olen syöttänyt tossua asvaltille, nämä merkit ovat saaneet vauhdin kiristymään ja hampaat irvelle. Ja samat merkit ovat taas ilmassa. En niitä kammoksu. Takareidet ja akillekset ehkä, mutta muu keho ei kevään merkkejä vieroksu. 

Tässä vuoden vaihduttua juoksun saralla on taas tapahtunut jotain, jota en enää odottanut kohtaavani: Juoksu maistuu juoksemiselta ja vauhti paranee tasaista tahtia. Vaikka nämä mukavuudet ovat tapahtuneet jo ennen kevään merkkejä, olen niistä kovin onnellinen. Ihan muikeana on suu. En tietenkään malta muistella, että kevään töyräällä olen usein iskenyt viimeisen naulan talvella alustettujen vammojen arkkuun. Ja jollei muuta ole keksinyt niin flunssan on laittanut. Sellaisen ihan oikean kuumehorkkaisen manflu:n, joka viikon mahtavuudessa muka tuhoaa koko kauden. Mutta hitot enää menneistä. 

Nykyään itselleni nasevin osoitus kauden avaukseen on rengasrikko. Kauteni siis alkoi tänään. En onneksi ollut kisamassa, mutta aikataulun äärellä kuitenkin. Ei tarvitse omata nikkeknatteronmaisia hoksottimia, että äkkää a) paljonko otti pattiin ja b) että pitikö aikataulu. Otti ja ei. Viime kaudella harjaannutin renkaanvaihtotaitoni äärimmilleen, ihan kaakkoon asti. Nopeus parani ja ärräpäät vähenivät. Ennen syksyn Ironmania oli mielestäni vähintään yhtä hyvässä renkaanvaihtokunnossa kuin juoksukunnossa viime suvena. Juoksuni oli tosin silkkaa sahaamista muutamaa poikkeavaa tilastomerkintää lukuunottamatta. Mutta siitä huolimatta kevätkauteni alkoi tänään. Nyt mennään.