Tiikerin silmä

Kyllä olisi hyvä, jos vuosi 2018 olisi parempi kuin Survivorin Eye of the Tiger. Se viisu lupaa paljon, mutta tarjoaa vähän. Ei sillä, etteikö niillä olisi peruutuspeiliin tuijottaville sanottavaa, kuten että "Don't lose your grip on the dreams of the past, You must fight just to keep them alive", mutta onhan se vaan kamala rallatus. Onneksi tuo poika tykkää siitä, niin voin kuunnella sitä useasti päivässä. Korvaankin se jää, ja sävelkulkua voi tapailla erilaisilla äänillä esimerkiksi omenaa kuorittaessa ilman mitään applikaatiota tai soitinta. 

Niin, jos ensi vuosi on nykyistä parempi niin voisin sitten vuoden perästä kirjoittaa vaikka jotain iloista. Vaikkapa että menipä hyvin, kun ei mennyt jalka poikki, triathlonvaihdot sujuivat ja jäätelöä söin. Toisaalta turha on uudelta vuodelta mitään toivoa, koska vain tekemällä se toteutuu. Ahkera toiveilu tietenkin antaa suuntaa tekemiselle, uskon. Puntaroin vielä, että parempi tehdä kuin ei. Tuollaisen voisi lukea vaikka aforismimustekynästä. Ainoa vain, että itsellä on sielu, joka palaa kovempaa kuin järkeiltynä olisi tarpeen. Kokonaisuudesta puuttuu maltti ja järki, mutta suklaata kyllä piisaa.

Näihin perusasioihin nojaten ilmoitan, että vuosi 2017 oli muutamista pohjakosketuksistaan huolimatta ihan hyvä. Oli elämää eikä vain urheilua. Menihän tietysti tuo oikea polvi melko tavalla kelvottomaksi, mutta ortopedi taikoi sille lisäaikaa 2,5 viikkoa sitten. Sanoi, että on teini-ikäisen polvi, eikä ole kulunut ja hyvä siitä vielä tulee. Sellaisesta tykkäsivät korvat ja pää. Nyt operoitu polvi ei tunnu niin kipeältä kuin terve polvi. Keho näemmä pyrkii balanssiin. Pääsin jo korvaavien pariin ja saa niistä sitten valittaa, kun kotona jäkittämisestä on valitusta jo laulettu.

Viimeisiään vetävä vuosi oli valmentajani Stravan mukaan 335-tuntinen. Se ei ole paljon. Onneksi osa niistä kului kuumassa ja kosteassa säässä niin tuli edes hiki. Tuntikertymä on yli 100 tuntia vähemmän kuin aiempina vuosina ja nekään eivät ole olleet Ilkkaan verrattuna mitään. Tosin itse vain harrastan niin se on ihan ookoo: Ilkkahan käy kamppailua muita kuin itseään vastaan, niin hänen on syytäkin takoa. Itsetutkiskeluun 335 tuntia riittää hyvin, ja samalla sain hankittua rasitusvammankin.

Suorituksiltaan tämä kausi oli melko ontto, tyhjä lähes. Olin Artun mainitsemassa Karhu-viestin karsinnassa mukana. Veikkaan, että olin siinä kolmas. Sen myötä pääsin mukaan Macho Fantasticon joukkueeseen. Siitä jäi kevyt hymy. Karhunkierros jäi väliin, lumi teki enkelin pöksyihin ja sitten kantti petti. Petti se muillakin, mutta en kärytä. 

Kesän asuimme Bostonissa ja loput autoreissulla. Jäi juoksudollarit antaisematta, kun vain yhteen kisaan ehdin, ja senkin kuuma kuoletti. Olin minä vajaassa kunnossakin, ja siihen keli oli ihan liiaksi. Yhden pojan muistoksi juoksimme. Sata metriä paukusta olin jo kaukana kärjestä ja sitä rataa. Ikäsarjan voiton hävisin kun keitti yli. Juoksin sanotaan nyt vaikka että Timothyn kiinni 200m ennen maalia, mutta sitten pää tilttasi. Sain vielä uuden kirin päälle, mutta sekunnilla jäin uusista, numeroa liian pienistä tossuista. Kolmas kauden saavutus oli Lake to Lake swimrun-kisan sekasarjan toinen sija. Sijoituksesta huolimatta kisa meni sillä tavalla, että seuraavaan Solvallan swimrun-kisaan vaimo haki parempaa seuraa. 

Positiivista on mielestäni myös se, että tänä vuonna en jäänyt kertaakaan auton alle. Renkaitakaan ei mennyt puhki ja maantie- ja tt-pyörä säilyttivät arvoansa kun eivät kuluneet suvena kuin lenkin verran kumpikin. Eli ihan hyvä vuosi kyllä.

Mieleenpainuvimmat hetket syntyivät pikkumiehen ja kullan kanssa. Niiden rinnalla on kokolailla merkityksentöntä paljonko aikaa kuluu mihinkin matkaan vai tuliko reittiennätys. Ensimmäinen oli Mt. Hoodin (Oregonissa, USA:ssa) tuntumassa olevalla polulla yhtäkkiä ladottu polkuravaus kohti ylänköjärveä, jossa sitten uitiin ilman lupaa. Toinen oli Eugenessa, Steve Prefontainen Suomessa hankkiman pururatainnostuksen johdosta tehdyllä Pre's Trailillä. Tätä olin itse asiassa odottanut vuosia. Olihan se Laivankuopan polkujen jälkeen minulle toiseksi merkittävin juoksupaikka ja nyt vielä kun sen jakoi tuolla tavalla, niin ei ole tarvis koskaan sitäkään unohtaa. Molempia muistelinkin kun vietin jopa kolme tuntia ilman puhelinta polvioperaation alkua odotellessani. Oli virkistävät tunnit ne. 

Ehkä ensi vuodesta sittenkin vielä. Arttuakin sillä ajatuksella kiusasin, mutta hän vastasi niin, että menin lukkoon. Jos vaikka toivoisin triathlonia kisaavani, niin käykö sitten kesällä siten, että astelen veteen paksussa ihonmyötäisessä ja askellan maaliin hetken sen perästä. Menisipä harjoittelu helpoksi, kun vain voisi olla ja toivoa. Joku juttu on hyvä asettaa tähtäimeen, että viitsii kuntouttaa. Tiedättekö muuten sen olon, kun taas ties kuinka monetta kertaa päälajiksi jää pelkästään joku kellarissa tapahtuva heiluttelu ja kunnon piirittäminen? Silloin on jaksaminen täyttä vajaampi. Kyllä someen voi laittaa kaikenlaista ja uskotella, että näinhän minulla sujuu tässä tämä harrastaminen ihan kivasti, mutta sitten on tuo peili, oma pää ja kullan rehellisyys. No riittääkö, jos tavoite on rasvaimu? Herkkujen syömisessä olen ainakin aiempaa ahkerampi ja juuri tänään löysin itseäni lisää. Sen jälkeen on ollut vähän sellainen olo, että onko nyt tullut luovutettua. Siksi urheilullinen tavoite on parempi, koska siitä ei selviä pelkästään rahalla. 

Blogissa vierailleella Artulla on ensi vuodelle kaunis tavoite, elämä. Vähänkö kade. Minullapa on peli auki. Ei sillä, etteikö elämä olisi keskiössä, mutta kun on tämä harrastusblogi, niin jotain sporttista tulee keksiä, jotta jaksaa kellarissa heilua ja kuntoa piirittää. Sellaisilla toiveilla jaksaisi syöttää tossuakin ja askeleet veisivät kohti tekemistä kun pääsee kellarista. Yksi tavoite voisi olla Perniössä. Siellä juoksin vissiin vuonna 1988 Keron veljesten kanssa pm-maastoissa Liedon Parman joukkueessa. Se oli minun ensimmäinen oikea juoksukilpailu. Juoksin sen Adidaksen verkkareissa ja hammasraudoissa. Tulevana keväänä siellä on SM-maastot, ja siellä juokseminen olisi melkoisen ympyrän sulkeutuminen. En vain taida enää pärjätä sellaisessa. Toinen tavoite on jo vähän lukkoonlyöty kun siirtyi tuo Karhunkierroksen juokseminen vuodella. Kolmas on arpaonnella saatu osallistumispaikka Berliinin maratonille. Siellä en ole koskaan onnistunut, ja siitä on hyvä jatkaa. Ehkä ne olivat tässä. Jätän auki, miten triathlonin kanssa käy. Kovin hetki sillä saralla tulee olemaan toppatakkiosastokeikka Tallinnaan elokuussa. Tsemppiä muuten kaikille sinne tähtääville.  

Jatkoksi toivon kaikille todellisen hyvää vuotta 2018. Nuorena tämä alla oleva innosti pohtimaan suurvaltojen vastakkaisia asemia, mutta myös lenkille. Ehkä me kaikki tuuletamme jossain ensi vuonna. Niin ja muistakaa ihminen, se on tärkeämpi kuin kaikki muu.

Tavoitteenani on ensi vuonna ELÄMÄ

Blogissa hiljaista. Sen rikkoo vieraileva tähti, Raaka-Arska. Olkaa hyvä.

Miksi sinun Pekka piti kysyä viisi tuntia sitten triathlonjaoston kokouksen päätteeksi suu hivenen virneessä: mitkä ovat ensi vuoden tavoitteesi? Ja miksi minun piti vastata naama vakavana: tavoitteenani on elämä. Sekoitit kysymykselläsi Pekka pahoin minun mikromaailmani. Tiesin, että viittaat nimittäin urheilullisiin tavoitteisiin ja niitä ei ole ollut yli vuoteen. Se ahdistaa kulkijaa.

Koska asia jäi vaivaamaan minua, niin koitan nyt muotoilla sinulle ystäväni mitä tapahtuu, kun runopoika välttelee nistin touhuja. Haluan tehdä sen julkisesti, koska olen kyllästynyt vastaaman hyväntahtoisiin uteluihin. Sinun lisäksesi puolitutut ja urheilukaverit kyselevät edelleen säännöllisesti, että missä kisaat ensi kesänä ja miten treenit ovat menneet. On noloa kierrellen ja kaarrellen vastata, että en oikein itsekään tiedä. Siksi vastasin sinulle filosofisesti tavoittelevani elämää.

Tarinan alku. 14.8.2017 oli liikaa. Seisoin ja huusin tuolloin ensimmäistä kertaa triathlonkisassa vain katsojana. Vielä muutama päivä tuota ennen vannoin donaldmaisesti, etten koskaan seiso toppatakkiosastolla, kun muut harjoittavat ruumiinkulttuurin esoteerisinta muotoa nimeltä triathlon. Kaksi tuntia siinä kuitenkin lopulta kului reitin varrella. Havaitsin noin ohikiitävinä hetkinä satoja mahtavia irvistyksiä, hikeä, kisakumppanien ja itsensä pieksemistä. Valtaosa meni eteenpäin hengen voimalla, jotkut taas olivat antaneet saatanalle vallan. Olivat nimittäin luovuttaneet, PRKL. Minäkin tein niin 20.8.2016. Annoin urheilijan sieluni saatanalle kuin Pekka Siitoin konsanaan. Kaikki ihmiset eivät selvästikään ole varustettu profeetta Jouko Pihon ehdottomuudella.

Race Manager turvallisimmillaan.

Vielä elokuussa 13.8.2016 ajoimme Pekan kanssa viattomana läpi aamuöisen Turun päällämme Race Manager -paidat. Valmistelimme muille jonkinlaista hengen- ja ruumiintieteen messua sekä horisimme epämääräisiä elämästä. Viikko Turun kisan jälkeen olinkin jo neljättä kertaa Kööpenhaminan Ironmanin viivalla, mukana myös Pekka ja muutama muu kaveri. Jo ennen sitä olin päättänyt, että tämä oli tässä. Se näkyi myös valmistautumisessa. Nyyhkytin krokotiilinkyyneleitä lentokoneessa menomatkalla kuin goottiteini, pyörryin metrossa aamuviideltä matkalla uintistarttiin ja uin lopulta sumussa harhaan. Pääsin kuitenkin maaliin, en yhtä nopeasti kuin kahtena edellisenä kesänä, mutta kuitenkin. Maalissa olin tästäkin huolimatta helpottunut kuin kansanedustaja kesälomalla.

Jonkinlainen kilpaurheilun ja kilpakuntoilutriathlonin seitsemän vuoden sekasikiö abortoitiin kivuttomasti tuona elokuisena päivänä, ainakin pariksi vuodeksi. Valitsin elämän kuin Trainspottingin Mark Renton muutama vuosikymmen minua ennen. Olin nimittäin vähitellen tullut havainneeksi, että 15 tunnin keskimääräinen viikoittainen treenaaminen oli ajoittain varsin stressaavaa. Kukaan perheessä ei siitä minulle koskaan valittanut, mutta sisäinen runopoika kuiskutteli korvassani koko kevään 2016 jotain ihan muuta. Se oli itsekästä nistin elämää, tämä oli oma johtopäätökseni tästä kaikesta. Tämän pitkällisen
piikityksen huippuna oli 35-39 -vuotiaiden isäntämiesten SM-kulta Joroisilla. Alle sekunnin marginaalilla seuraavaan, loppukirissä tietenkin. Niin muuten sivuhuomiona, voiton jälkeen olen seurannut varsin innokkaasti Urheiluruutua ja erityisesti Hannu Mannisen paluuta yhdistetyn huipulle. Voitin nimittäin maailmanmestari Mannisen tuossa samaisessa kisassa. Yksi sana riittää tässä yhteydessä. Sitä sanotaan päänahaksi.

Takana on nyt yli vuosi elämää ilman ohjelmoitua harjoittelua. Elämä on ollut kuntoilua, sunnuntai-spinningien ajoittaista ohjaamista, tiistain yhteistreenien valvomista ja toppatakkiosastolla tärkeilemistä. Totisimpia urheiluharrastuksiani ovat olleet jalkapallovalmennus ja triathlonjaoston puheenjohtajuus. Vuoden mittavin urheilusaavutukseni on triathlonjaoston huhtikuisen Karhu-viestin karsinnan voitto. Osallistujia oli tosin vain neljä kappaletta. Varsinainen Karhu-viesti päättyi pohjekramppiin, mutta sain klenkaten vietyä vaihtokapulan seuraavalle Macho Fantasticolle. Tästä toivottuani tein kesällä yhden swimrun-harjoituksen. Sen tavoitteena oli päästä Rauvolanlahdella sijaitsevan autiolaivan uumeniin. Pisin pyörälenkkini taas oli Pekan kanssa toteutettu matka tempokoneilla Auran hylätyn nahkatehtaan sisuksiin.
Syyskuussa tarkoituksenani oli myös pyöräillä Halikkoon historialliselle uhrilähteelle. Jäi tekemättä. Suoritin uhrimenot mieluummin lämpimässä ja tuulettomassa sisätilassa. Talvella oli myös suunnitelmissa järjestää triathlonisteille ufonmetsästysreissu kera pyörien. Sekin jäi tekemättä ja luin ufohavainnoista mieluummin ATK-laitteiden välityksellä.

Hirveä vapauden tunne on sellainen kiva juttu. Kun elokuussa 2016 ylitin maaliviivan, niin se tunne oli päällimmäisin. Vapaus ei ole kuitenkaan vain hyvä asia, jos luonne on ajoittain levoton. Silloin urheilu auttaa. Ajatukset pysyvät kurissa kun väsyttää itsensä säännöllisesti. Nyt ne eivät aina pysy, pakko se on myöntää. Kun ennen v….ti, niin lähdit ulos ja urheilemaan. Sen jälkeen oli endorfiinipöllyssä helpottavaa kuunnella taiderokkia ja Black-metallia. Ei tarvinnut liikaa tunteilla. Mutta jos jätät lenkin väliin ja kuuntelet vain Black-metallia niin mylly alkaa helposti pyörimään ylikierroksilla. Tästä on seurannut vuoden 2017 hittituote eli ajoittainen itsetunnon lasku, pienemmät pohkeet, levottomat jalat ja stressisietokyvyn lasku. Näin on ollut erityisesti tänä syksynä, kun vapauden tunne ei ole enää samalla tavalla mielessä kuin silloin 2016 alkusyksystä. Sitä on muuttunut vähitellen Herman Hessen arosudeksi.

Kun on stubbimaisen positiivinen ihminen, niin kaikesta löytää lopulta enemmän plussia kuin miinuksia. En viitsi kuitenkaan mennä näissä posidiivailujutuissa hirveän syvälle, koska sosiaalisessa mediassa ja elämässä ylipäätään täytyy elämäntapakouluttajien ja muiden nykygurujen mukaan olla korrekti, uskottava ja asiallinen. Turha sitä on leveillä shortsit päällä. Parempi pysyä jankonbetonimaisesti asialinjalla ja jättää turhat selittelyt sirkuspelleille. Muuten voi mennä vaikka joku hieno työpaikka paremmin käyttäytyville.

Kuitenkin sen verran runopoikana tunteilen loppuun, että on tää ollut hirveän ihanaakin. Vuoden kohokohtana on mahtava kolmen viikon reppureissu koko perheen voimin Balkanilla ja Itä-Euroopassa. Tästäkään en ole hirveästi leveillyt, mutta käytiin esimerkiksi sellaisella syrjäisellä nakurannalla ja mä leikin ihan tosissani Aatamia. Jaksoin kävellä reissun ajan hyvin enkä turhia valitellut. Kun ei ole treenannut kunnolla vaan vain kuntoillut, niin ei koko ajan väsyttänyt jalkoja.

Sitten tää normiarki, se on ollut ihanan vaivatonta. Ja kyselyiden mukaan oma lähipiirikin on tykännyt. Toki tykkäsivät ennenkin, mutta ehkä nyt eri tavalla. Vaihtelu virkistää ja aina ei kannata syödä vain hampurilaisia vaan välillä myös donitseja, kuten Homer Simpson tiesi jo 1990-luvulla kertoa. Kaikkinensa on ollut hieno vuosi 2017, sanoisin jopa ikimuistoiseksi. Elikkäs Stubb-Nykäsen matikalla laskettuna, antaisin vuodesta arvosanaksi tasaluvun numero 11.

Jotta homma ei mene kuitenkaan liian siirappiseksi ja tämä saattaa olla elämäni viimeinen triathlonaiheinen blogikirjoitus, teen tunnustuksen. Olen triathlonmaailman Simo Silmu. Mieli tekisi vetää sydämen kyllyydestä. Koska en osaa ottaa juuri nyt itseäni kunnolla niskasta kiinni, niin annan luvan itselleni toistaiseksi tirvaista pikkusiivuja viikolla. Sitten jonain elokuisena viikonloppuna homma lähtee taas keulimaan ja olen Kööpenhaminan Amagerin sumuisessa aamussa harjoittamassa hengen- ja ruumiintiedettä. Valitettavaa tai ei, minusta ja kaltaisistani triathlonmaailman simosilmuista tuskin tulee koskaan ”täysraitista”. Kerran nisti, aina nisti. Tavoitteena kuitenkin ELÄMÄ. Ja jos oikein syvällisesti asiaa filosofoidaan niin KAIKILLA MAUSTEILLA.

Arttu ”ex-raaka” Saarinen

Rikottu lupaus

Kun ensimmäisen kerran ikinä taivalsin lastenvaunujen perässä, teki kipeää. Koko Kupittaankadun siivu. Mieli ja sydän olivat oikein iloisia, mutta vasen akilles oli loppu. Täysin kaputt. Siksi se sitten pian tuon hetken jälkeen operoitiin. Silloin päätin, että juoksen enää vain sen verran, etteivät mene työkalut hajalle.


Hahahahahah.


Hahaha.


Kuinka väärässä olinkaan. Niin kuin aina. Ei tätä taudinkuvaa järjellä ohjata. Tuli hamstring-vamma, meni pois. Tuli toinen, mutta sekin kaikkosi. Sitten tuli aiemmilta vuosilta tuttu ITB-ongelma juoksijan polvineen, vaan lähti sekin pois. Sitten tuli Strava. Viimeinen poislukien kaikki ovat tulleet vain siksi, että on vain vedettävä, vaikka tietää jo läikyttävänsä yli. Kun on pikkuvarpaansa antanut, ei ole juoksusta paluuta, ja sitten matka käy vammasta vammaan. Vissiin yli 110.000km tietä, polkua ja rataa ei pidäkään olla pelkkää vammatonta tanssia. Varsinkin kun on tällainen höntti, joka ei järjelle itsensä suhteen tilaa raivaa. Lajikirjon laajentamisen kuvittelin auttavan addiktioon ja sen oireisiin, mutta ei se niin toiminut. Onhan esimerkiksi ketjujen pyörittäminen nollasta muutamaan tuhanteen kilometriin sen enempää säätämättömällä fillarilla erityisen otollinen vammojen kasvatusalusta. 

Nyt on oikea polvi pahana ja mieli soikea. Vasen polvi onkin jo operoitu. Sekin saamarin vamma alkoi kun parantelin toista vammaa ja heti toisella lenkillä muutaman kuukauden tauon jälkeen alkoi 4kk kestänyt kipu, joka oikeni vasta tähystyksellä. Plikan poistivat, mustavalkoiselta ruudulta sain katsella, kun plika näki viimeiset hetkensä. 

Niin, nyt olen kesäkuusta asti ahkeroinut saadakseni polven tähän nykyiseen tilaan. Hinkkasin Bostonissa legendaarista Heartbreak Hilliä ja Portlandissa latasin Mt. Hoodia alas sellaisella lapsen riemulla, mutta sitä reiden lihaksen eivät näillä kilsoilla jaksaneet. Ja kun ne väsyvät niin sitten joku muu antaa periksi. Esimerkiksi polvea ympäröivä monimutkainen jänteiden viidakko. Nyt kerran päivässä pohdin, että oliko kesän takominen tämänarvoista. No oli! Nautin näistä ja kivusta ihan saamaristi. Tosin olin kovin itsekäs saavutettuani tilan, jossa en pysynyt enää edes leikkimään kiipeilytelineillä. Se söi ja syö.

Näillä meriiteillä minä kovin yhä vammoja kohdanneita opastan, että usko minua vaan, maltti on matkaan, onhan syksy ja kaikkea sellaista, että ota nyt vain lunkisti. Kyllä se siitä. Niin MIKÄ??? En edes itse kykene malttamaan kun #myllypyörii. Niin se kai on, että kun kysyy, että miten treeni sujuu, ja jos sanoo, että todella mahtavasti, niin silloin on jo punaisella. Punainen on se väri ennen sysimustaa.

Liitän tähän kuvan polvestani nyt kun sain siitä luokkakuvan. Yksinäinen on. Ei sillä ole kun tuo toinen polvi ja minut. Erinäisissä kuvasarjoista muuten myös paljastui minne muualle kuin kahvoihin, leuan alle ja poskiin olen kaikki nämä vuosien aikana syömäni masennussuklaat varastoinut.

Äänet harrastavat

"Can you hear the war inside my head" lauloi muinoin lyyrikko Mike Muir, joka purki miehistä kipuiluaan Suicidal Tendenciesissä, siis sennimisessä yhtyeessä. Tekee muuten vieläkin niin. Laulussaan hän pui päänsä ääniä. Ne äänet, ne siellä takaraivossa, nehän ne vasta osaavatkin. Siellä ne kaikkien omat kaverit meuhkaavat, tukevat ja painavat maahan. Vaan enpä ole vielä edennyt psykologian opinnoissani niin pitkälle, että minun kannattaa jatkaa näistä äänistä enempää. En ole itseasiassa edes aloittamassa psykologian opintoja. Mutta jos nyt tiivistän ihan epäasiantuntijan tuntoja, että pidemmässä urheiluharrastus-suorituksessa äänistä on joskus apua, useimmin ei. Itselläni äänet huutavat kovempaa kuin kannustusmantrani. Tämä jälkimmäinen on siis se sana tai sanan parsi, jota innokkaasti hokee ja sitten kulkee. Siksi en tiedä kohtaanko enää täyden matkan kisan maaliviivaa.

Mutta urheilun äänimaailma on ollut minulle kaunis ja avulias. Olen siitä oikein kiitollinen. Aiempi suosikkini oli oksennuksen kakistus, tuoreena kovimman vedon tai loppukirin jälkeen. Tiedättehän, suoraan siihen piikkareille. Nykyään ääniä on kolme, ja nämä kaikki ovat oksennuksen lailla sellaisia pään ulkopuolisia väreitä. Niistä nillittämiseen ei tarvitse edes Wikipediaa saati minkäänmoista asiantuntemusta. Ne ovat seuraavat:

Rouhinta. Rouhinta ei ole varsinainen ääni, mutta se aiheuttaa itselleni oikein rakkaan äänen. Se on sellainen ääni, joka syntyy kun syöttää tossua. Hiekalla rouhinta on omimmillaan, koska sinne tossut ja juoksija kuuluvat. Purusta ei ole mihinkään ja asvaltti on niin sileäposkinen ääntelemään. Asvaltilla usein autot omivat kaikki äänet. Niin, rouhinnan täydentää hengityksen tasainen rytmi ja viehkeä ilmavirta. Juuri sellainen ilmavirta, joka laannuttaa orastavaa hikeä otsalta. Rouhintaa tosin kuulee vasta kun tossu syönnillään kunnolla, reippaassa vauhdissa. Olin viime viikonloppuna hautaamaassa yllättäen kuolleita kummivanhempiani ja siinä hautaussaattueessa kävelimme tovin hiekkatietä. Siinä äänessä oli jotain tuttua, jotain jota kaipaa yhä vain. Sellaista yksinkertaista ääntä, joka punoutuu hetkiin, jolloin turha tuntuu turhalta ja vaan on. Voi elämä kuinka mahtavaa oli latoa tv-reippaita kesällä 3:40/km-vauhdilla hiekkatietä rouhien ilman huolen häivää. Edessä  elämä ja suora tie. Vain tossut puhuivat ja ilmavirta säesti. Välillä niisti paitaansa ja katse harhaili maalaismaisemassa. Ranteessa ei ollut viisasta kelloa, ei edes pulssia näkyvillä. Oli vain juoksija, tie ja rouhinta. Pyhä ääni.

Surraus. Tämä on melko naiivi määritelmä äänelle, jonka olen kohdannut vasta aikuisena. Pidempään ketjua pyörittäneet eivät edes vaivaannu moista ajattelemaan, mutta tämä on minun blogini. Surraus soi kun ketju on kireällä ja myötätuuli puskee tiellä. Surrauksen edellytyksenä on hyvin hoidettu pyörä. Jos pyörä pitää muita ääniä kuin sur sur, kuten esimerkiksi skviik skviik, niin sillä on paha olla. Muistakaa se. Silloin se vaatii hoitoa. Mutta takaisin asiaan. Surrauksen lämpimän voiman kuulin ensimmäisen kerran yksinäisellä lenkillä ajaessani kohti Askaista Velkuan suunnalta todennäköisesti oikein pitkän pohdinnan jälkeen nimetyn Vesijärven jälkeisellä suoralla. Oli minulla maantiepyörä jo 80-luvullakin, sellainen sininen Tunturi tyttöjen harjoituspakalla, jonka sain pyöräilyjaostolta pikaluisteluani tukemaan, mutta ei se soinut koskaan niin kauniisti kuin tuona yhtenä kertana Felt teki. Siinä se aika-ajo-ohjus alkoi surrata, laulaa minulle, ja piti oikein katse nostaa tiestä ja ihailla mikä on moinen ääni, joka minua kannustaa. Siinä oli ääni, joka oli tiivis ja ytimekäs ja samalla täynnä iloa ja lohtua. 

Hiljaisuus. Tämä on uusin äänimaailmani tuttavuus. Se on näistä oudoin. Epäminämäisin. Olen huonossa maineessa jatkuvan melun lähteenä. Suuni ei ole ääneti juuri koskaan, sanotaan, vaikka asiaa ei ole tervehdystä kummempaa. Nuorempana en saanut unta ilman musiikkia, oli se sitten Public Enemy, Slayer tai Anthrax, en sietänyt hiljaisuutta. Nyt sitten aikuisena ulkomailta takaisin muutettuamme hiljaisuus olikin yht'äkkiä jotain mitä oli sisällään kaivannut tiedostamatta. No, en minä vieläkään erityisen hiljaa ole. Nytkin kuuntelen musiikkia kun tätä kirjoitan. Tuossa vieressä on kaksi kirjaakin auki lukemista varten ja jos katson oikealle ylös niin siellä on tv auki. Musiikki on vienyt minut tällaiseen paheeseen, en minä. Niin, hiljaisuus. Se oli minulle puhtaimmillaan kun uin Sarin perässä swimrun-kisassa. Uimalakki korvilla maisemaa värjäsi äänettömyys ja sellainen hyvin vaimea humina. Yhtenä maanantaina tänä syksynä kuulin sen saman äänen eli en kuullut mitään. Se herätti, koska maanantaisin meitä on vedessä monta. Mutta swimrun-hiljaisuudessa jalat kelluivat siellä jossain perässä ja lättärin kuplat kasvojen edessä eivät sanoneet mitään. Ansiostani emme oikein missään swimrun-kisassa varsinaisesti kisaa kun olen niin surkea uimaan, mutta hiljaisuutta kyllä piisaa. Mutta tämä hiljaisuus on pieninä annoksina oikein kädestäpitävän rauhoittavaa. Ehkä siksi olen niin hidas. Pitäisi kammoksua hiljaisuutta veden alla, vai?

Nuo olivat ne. Laitanpa tähän vielä hybridimusiikkia, jossa on hame. 

Mieltäni osoittaakseni ja muiden kunniaksi polvistun hetkeksi.

 

Mitä jos ei enää valittaisi

Psykologian professori Carol Dweck on pyhittänyt uransa motivaation tutkimukselle. Motivaatio on se, joka meitä vie eteenpäin. Stanfordin ikioma Dweck on ansioitunut erityisesti ihmisten toimintaa ohjaavan ja motivoivan ajattelun, mindsetin, tutkimuksessa. Ei häntä ole niinkään kiinnostanut, mitä kukin ajattelee, vaan miten kukin ajattelee. 

Vekkulisti opiskelijoita analysoimalla hän on päätynyt työssään sellaiseen ajatukseen, että jos kuvittelee, että tämä on nyt tässä, että nämä kyvyt, taidot ja älynlahjat ovat nyt tässä, enkä muuta voi, niin tällä tavalla sitten motivaatio ohjaa sellaisille tutuille uomille, joissa ei paljoa paranemista tapahdu. Ei sillä, että ajautumisessa on mitään väärää. Toinen ajattelutapa on tiedostaa nuo ja ymmärtää, että niitä voi kehittää sinnikkyydellä ja opettelemalla. Tietyllä aktiivisella ponnistelulla siis onnistuu.

Siitä kai on kyse, kun aina vaan jaksaa asettaa uusia tavoitteita. Sellaisia, että ensi kesänä harrastan triathlonia tuolla ja juoksen kilpaa täällä. Mitä sitten kun ote tavoitteeseen lipsuu lähes aina noin vajaa viikko tavoitteen asettamisesta? Minne sitten kyvyt, taidot ja älynlahjat taipuvat? Meneekö sitten vain sitä rataa, vaikka sisällä palaa pyrkimys olla parempi? 

Lähes 30 urheilu- ja vielä useamman harrastusvuoden saatossa olen kohdannut useita vastoinkäymisiä. Niistä jokainen on ollut omaa syytä, mutta en ole itseäni tai kehoani pahemmin kuunnellut. En osaa vieläkään tehdä niin. Vähän harmittaa tuo, koska käsittääkseni tyhmyyden ehto täyttyy, jos alkaa toistamaan virheitään. Sitä kun vain on niin innostunut olla itseään parempi. Kun on jo ollut parempi, niin tällä uralla alkaa olla kapeat saumat onnistua. Dweck on kuitenkin tällaisen hönön tukena, mutta vain näissä harrastusjutuissa: Itseään haastavat eivät erityisesti epäonnistumisia pelkää, koska sitten seuraavalla kerralla voi mennä paremmin. Kun tähän uskoo, voi hyvillä mielin hankkia uuden rasitusvamman. Ja onneksi jotkut keksivät uusia lajeja harrastaa kestävyyttään, niin voi sitten olla itseään parempi jossain sellaisessa, jossa ei ole koskaan vielä ollut mitään.

Nyt on onneksi syksy edessä. Se sellainen aika, että kestävyysjuoksijan harjoituspäiväkirja nollautuu, uudet kujeet kiehtovat sekä tiukka myötätuuli ja ajoittainen sade vain kannustavat eteenpäin. Niin, että hyviä tavoitteita ja askelia niitä kohti vaan kaikille! Kesä 2018 ihan kohta. 

Ali menee yli

Heleänä oireilee oikea polvi, hyvä ystäväni. Kun riittävästi askeltaa ylös ja alas ja pääasiassa asvalttia, niin väsyy lihas. Ainakin jos on sillä tavalla heikko kuin minä. Sitten kun lihaksen on väsy, se kiristää hampaitaan ja ainoat, jotka sitten enää jaksavat taipua, ovat jänne ja lihaskalvo. Nämä sitten soimaavat isäntää, että "katsos nyt mitä teit, laitamme vamman tähän, jos et lakkaa." Sitten kun ei lakkaa, niin tekee kipeää pidempään. Näin saa taivallettua kohti rasitusvamman. 

Ei sillä, että tässä nyt mikään rasitusvamma olisi käsillä, mutta kyllä se vähän pännii kun polvessa kipuilee. Onneksi se on sellaista pientä oiretta ja vaimenemaan päin: Polvi jo suoristuu jos kauniisti pyytää.

Monilajisuus voisi auttaa monotonisuuden tuhoamisessa, mutta laiskuus ei edistä sitä. Nykyisen kolmiottelutyhjiön sorvasi umpeen elämäni suurin epäonnistuminen ja Luodon maljan vastaanottaminen. Ensimmäinen löi maahan ja jälkimmäinen nosti ylös. Tosin niiden yhteisvaikutuksesta mikään kolmiottelussa ei ole tuntunut miltään. Mahtava triathlonurani on siis ollut vaakalaudalla koko kesän. Välineet ovat kuitenkin tallessa ja nyt jopa koottuinakin, joten kyllä se tästä. Sunnuntaina pääsee vähän lotraamaankin kun menemme taivaltamaan järvestä järveen. 

Ehkä juuri yllämainituista syistä johtuen innostuin uuden kurssin suunnittelussa. Se sopisi itselleni, koska siinä ei niin tarvitse hikoilla.

Triathlonvalmennus - Somekuuri

Näkyvyyttä hiilikuidullesi!

Auringonvalon taittumisen ja kuvauskulmien paremmalla ymmärtämisellä pystyt elävöittämään some-näkyvyyttäsi. Tällä kurssilla opit triathlonin osa-alueista tärkeimmän, mutta monipuolisimman elementin hahmottamista. Kurssi aktivoi ajattelemaan poseeramisen merkitystä ja opit, miten triathlonia voi suorittaa ilman harjoittelua.

Somekuuri -kurssilla:
• Saat ensikäden vinkkejä triathlonsomen vaikeimman elementin eli triathlonsuorituksen  hyödyntämisestä somettamisessa.
• Suoritat ajattelua aktivoivia, tietokoneella tehtäviä kuvamanipulaatioita, joiden avulla opit välttämään hikoiluun perustuvaa väsyttävää urheilua.
• Voit vertailla omia filtterivalintojasi muiden lajista somettavien somevirtaan.
• Perehdyt somen teoriaan kuvin ja videoin.
  o Katsot yhteensä kaksi tuntia videomateriaalia: some-analyyseja, blogivinkkejä
  o Teet yhteensä seitsemän tehtäväpakettia someharjoituksia, joissa yhteensä 666 avartavaa kuvapulmaa pohdittavaksi teemoina esimerkiksi neonvärit ja merivesi, hiukset, tuuli ja hiki, selfiet vauhdissa ja varjossa, välipalat ja kultainen leikkaus sekä pyöräkomponentit ja minä.

Pitäisikö ilmoittautua heti vai nyt?

Tsemppiä kaikille viikonloppuna Turussa kisaaville.

Kaksi kuukautta

Istun taivaalla matkaavassa metallissa. Pitäisi nukkua, mutta ei sitä nyt pysty, koska kotimatka. Tänä suvena on jäänyt väliin paljon sellaisia tuttuja asioita. Ei ole poimittu mansikoita, eikä iloittu uusista perunoista saatikka nautittu koleasta kesäkelistä. Sen sijaan on ollut kuumaa, kosteaa, autoja, asvalttia, valtavaa metsää, erämaata, vähän lunta ja silmiin pistävää köyhyyttä. Niin ja Jedin paluun mestat ja yksi ruma DeLorean.

Lomalla venytetty työmatkailu ei paljoa kolmiottelulle tarjonnut. Vähän oli oma valinta se. Sen sijaan, että olisin kuljettanut matkassa pyörälaukkua tai märkäpukua säästin tilaa uusille mustille t-paidoille. Tosin niitä ei nyt juurikaan ole hankittuna kun shoppailusta on särkynyt hohto.

Reissulla uin Oklahomassa 1500m ja Bostonin maratonin starttipitäjässä 500m. Siinä oli kesäkuu. Nyt heinäkuussa vähensin vähän määrää ettei menisi yli ja uin yhteensä lähes 300m, mutta niistä jokaisen vähähappisissa olosuhteissa ja kauniin kirkkaissa järvissä. Maantie- tai tt-pyörää en ole tänä vuonna vielä edes käyttänyt ulkona, joten siinä mielessä viimeiset kaksi kuukautta eivät ole olleet kummoinenkaan ihme. Työmatkapyöräilykin katkesi jo kesäkuun ensimmäisellä viikolla, joten vähän jännittää, että osaako sitä enää pyörällä ajaa.

Juossut olen. En tosin niin paljon, että paino olisi pysynyt kurissa. Polvetkin ovat uudella tavalla loppu. Ehkä se on tämä uusi paino. Välivaaka kertoi painon laskeneen pari kiloa, mutta enää ei peilissä siltä näytä. Mutta monenlaisissa paikoissa tuli tossuja syötettyä. Ja itseä myös.

Vaikka TuUl:n juhannustriathlonin kuvien ja lajitovereiden somevirran seuraaminen jonkinasteisen lajikaipuun aiheuttikin, tunnustan silti ilolla, että suven kolmiotteluharjoittelemattomuus ei paina pätkän vertaa. Pyörän päällä istumisen sijaan olen viettänyt aikaa tärkeimpien ihmisten kanssa ullakolla, kellarissa, teltassa, vankilasaarella, isoissa ja pienissä autoissa sekä yhden kerran eläintarhassa. On katsottu vuorta tuolla ja notkoa siellä, on juteltu niitä näitä ja ihasteltu maailmaa yhdessä ilman kiirettä.

Ja onhan kesää vielä jäljellä, onhan? En vain tiedä miten päin olisin kun tuttua arkea ei ole ollut. Ehkä olen vain oikein päin.

Jaan nyt vielä oppimani uudet taidot ja unhoon jääneet asiat, jotka parin kuukauden aikana koin:

• Countrymusiikki sen missään muodossa ei mahdu kanssani samaan autoon.
• Tulkinnalliset ja suorat lainaukset raamatusta ja Jeesuksesta eivät mahdu missään muodossa kanssani samaan autoon.
• Yllättävän nopeasti autossa sulavan (~3 minuuttia kesti) suklaalevyn voi pelastaa puristamalla sen suoraan suuhun.
• Vuosia jatkunut kestävyysurheilu ja venyttelemättömyys eivät tee ihmisestä vanhempana vetreää ja notkeaa kiipeilijää.
• Autoillessa kevyet ajohousut käyvät myös uimahousuista.
• Matalaan siltaan voi lyödä päänsä. 

Kolmion vaimea kutsu ja tuplapuujalat

Opin äskettäin, että metroon mentäessä on oltava reipas. Sen lisäksi että on reipas sillä tavoin kuin lapselle sanotaan, on metrokorttia vilautettuaan syytä askeltaa rivakasti läpi portin. Kun niin ei tee, saa tuplapuujalat ja reilun kolauksen itsetunnolle. Automatisaation antaman ojennuksen jälkeen olin kuin olisin kaatunut liukkaalla ja toivoin, ettei kukaan näe kun olin sillä tavoin hölmösti hidastellut portilla. Etenin kolauksen perästä varsin vaivalloisesti. Osuihan se molemmille puolille samaan aikaan. Ihan niin, että rakas jälkikasvuni veti minua perässään sanoen, että ole nyt isä vähän reippaampi, ettei myöhästytä junasta.

Opin maan alla myös, että hotellin avainkortti ei käy metrokortista vaikka kuinka yrittää. Jaan nämä molemmat opit nyt niille, jotka tämän päivittelyn lukevat.

Samalla matkalla, mutta maan päällä kävimme tapaamassa tuttuja, joiden kanssa elimme täällä suunnalla asuessamme. Lauantaina aamuseitsemältä juuri ennen pitkää lenkkiä herkistyin pariksi sekunniksi ihan sanattomaksi kun juoksuseuraksi saapui vanhoja kavereita tunninkin ajomatkan takaa vain siksi, että olimme tulleet paikalle. Elin koko viikonlopun aikakoneessa, ja siksi on niin herkkää. Minähän tapaan katsella vain taaksepäin, joten ihan sopiva mielentila oli tämä. Kaunis ja leppoisa.

Olen nyt ihmemaassa. Maassa, jossa aamiaismurojen valikoima on huumaava ja jossa makeiset ovat vaatimattomia, vaikka pähkinöiden seassa on suklaata. Jo aamulla asvaltti hohkaa armottomasti ja villit kalkkunat munivat oven pieleen. Aamulla aurinko paistaa niin kuin muuallakin, mutta ihmiset eivät pysähdy lomalle, koska sitä ei ole. Vasemmalla on paljon muita, oikealla myös, mutta ilman televisiota ei juurikaan ole ymmärrystä missä mennään. Ei havaitse, mitä ja miten uutta mannerta johdetaan, eikä omien havaintojen ja käsitysten ulkopuolelle ole juurikan tarvetta ulottaa ajatuksiaan tai ymmärrystään. 

Isojen talojen varjot tummentavat katuja, joita määräävät autot. Koko ajan. Autoja on valtavasti, välillä kaikki kahdeksan kaistaa ovat täynnä niitä. Niitä menee tuonne ja tulee tuolta seuraaviin valoihin odottamaan seuraavia valoja. Työmatka venyy niin, että aikaa elämälle jää vähäksi. Ihmiset vaativat ulkoilmaankin ilmastointia, koska ulkona on kuuma ja koska luonnon pitäisi olla vähemmän vaivaksi. Siksi autot ja siksi ei niin väliä, vaikka kertakäyttöisyyden roskavuori kasvaa korkeutta ja leveyttä. 

Asumme nyt vinolla alueella: Talo on mäen päällä ja naapuriksi pääsee muutamalla miljoonalla dollarilla. Joku asuu linnassa, jonka pihalla on upea musta Jaguar ja sen perässä on jonossa kolme mustaa maasturia. Pihalle on rautaportit. Siellä asuu Batman, koska linna on kivinen. Ulkona on hiljaista, maailman meno ei tänne ulotu. Kaukana kuuluu aika ajoin ambulanssinn heleä sointi, mutta poliisin helikopteri ei seuraa ketään tänne. 

Urhoollisesti jotkut ajavat pyörillään, monet juoksevat aamuisin. Vaimokultakin tekee niin. Keskellä kuumaa ja kosteaa aamua. Ulkona on kuin olisi kuumeisen lehmän suussa. Tai no en ole sellaisessa koskaan ollut, mutta sellaista se on. Lähellä ei ole puhdasta vettä, johon pulahtaa. Jos harjoittaisin nyt triathlonia, pitäisi olla taitojani suunnitelmallisempi ja ajankäytöltään tiukempi. Kävin minä Oklahomassa uimassa, mutta lasketaanko hotellin allasta uimapaikaksi. Vaikka emme asu ihan kaupungin keskustassa, treeneihin pitäisi lähteä jonnekin kauas. Pitäisi jättää ehkä työt tekemättä ja treenata jos haluaisi olla samalla isä. Siksi juokseminen on tämän kesän juttu. Sisällä onkin ollut sellainen olo, että on ihan ookooo olla yksitoikkoinen, vain tossut ja vaatteet riittävät. 

Mutta sitten näin kuvia Juhannustriathlonista. No sleep til Brookline laulan sen kunniaksi. 

Oheisessa kuvissa 2dl:n mukiin laitetut pienet ranskalaiset, muroja ja juoksijan maamerkki.

Yhtäkkiä oli tyhjempää

Vaikka en henkilökohtaisesti häntä tuntenutkaan, Chris Cornellin kuolema oli kova isku. Yllättävän kova. Monen fanittamani musiikkilajin ja bändin saralla hän, Soundgarden, Temple of the Dog ja vastavirtaan rämissyt grunge pääsivät joskus tunteisiin,ja nyt tapahtunut pääsi niihin myös. Tuntuu kuin yhteys vanhaan itseeni, siihen kierosilmäiseen hönttiin rillipäähän, hiipui taas yhden enemmän. Isomman äärellä tämä koettelee, koska pitkälle jatkunutta kevään odotusta olen ahkerasti pohtinut, että mihin sitä ihminen muistojaan tarvitsee. Ollaakseen itsensä, siihen niitä tarvitsee.

Julmaa on ajatella, kuinka moni ihminen taivaltaa päivästä toiseen täydellien synkkyyden keskellä, aivan kuin lahjakas laulaja, lyyrikko ja säveltäjä, joka nyt riisti itseltään hengen. Siinä ei ole mitään kaunista, se pursuaa pelkkää tummaa tyhjyyttä. Päivää ei erota yöltä, elo on yhtä yli valoisan jatkuvaa varjoa. Vapaasti tulkiten edesmennyt David F. Wallace, depression vanki myös, kirjoitti, että tuossa synkkyydessä elämä pelottaa kuoleman tavoin, jopa enemmän. Auttaako silloin edes, jos sanoo hei tai kysyy, miten menee? Toivottavasti.

No, jottei nyt ihan näin synkäksi jää tämä niin kerron ihan tyytyväisenä, että taas yksi tälle "kaudelle" asetettu urheilullinen tavoite on valumassa sormien läpi. Tammikuun Röret Runt 300km jäi väliin pikkumiehen sairastelun vuoksi, ja nämä muut, jo menneet tovit itsensähaastamiseen, tuli seurattua sivusta kun olin itse kipeänä. Ihan perusmaanantai siis koko kevät.

Nyt lauantaina Kuusamon pohjoispuolella olisi tarjolla 80km:n juoksu Karhunkierroksen reitillä. Kevät on sielläkin myöhässä ja siksi reitti on kuulemma viimeisen kymmenen kilometrin osalta pelkkää rämpimistä. Sitä ennenkin sijoittuvat kilometrit ovat osittain lumessa 10-30 cm verran, mutta se lumi nähtävästi sulaa märäksi mättääksi. Mutta lopussa vaarojen kylkeen ja päälle jäänyttä pehmeää, sohjoontuvaa lunta on vyötärölle asti. Juokse siinä sitten. Ehkäpä jää tämäkin kokemus väliin kun tuossa olen valmistautunut enemmän juoksuun kuin lumessä rämpimiseen. Jälkimmäisestä en edes niin piittaa.

Mihin urheilu loppuu ja mistä harrastus alkaa osa 2

Jatkoa osasta 1.

Niin. Yhtäkkiä sitten olikin nykyisyys. Hyvät ystäväni, jalat, olivat hajoilleet tasaiseen tahtiin läpi ensimmäisen vuosikymmenen, mutta kilsoihin nähden niihin ei oltu hirveästi tehty remppaa. Henkisesti alkoi aika luopua urheilusta ja alkaa valua kohti harrastamista. Prosessi ei ole ollut helppo. Sen sietämiseksi aloin trendikkäästi harrastamaan triathlonia. Siinä oli vastassa tabula rasa, ei menneiden vuosien vertailun kohteita taakkana. Pelkkää hyggeilyä vain, eikä enää tarvitse niin tosissaan urheilla.

Niinpä kadotin yhteyden hapotukseen, kadotin yhteyden verenmakuun suussa, irrotin otteeni urheilusta. Tässä lähimenneisyydessä olen ehkä yhden kerran tuntenut jotain tuttua. Se oli ensimmäinen Ilmaristen tempoajo, jonka jälkeen keuhkoissa tuntui siltä, miltä pitäisikin. Mutta kaikkinensa identiteetin rakennusosat ropisivat ja tilalle tulivat välineet, fiilistely ja mitäänsanomattomat tulokset. Ei tarvitsee enää yrittää niin hirveästi, kun vain pelkkä eteneminen riittää. Hyvällä fiiliksellä pääsee ja kisassa 90km voi olla 88 tai 93km riippuen siitä, miltä reitinmittaajan meno on maistunut. 

Yhtäkkiä olin ja olen yhä maailmassa, jossa ihannoidaan maratonin läpijuoksua. Entiselle minulle se ollut mikään saavutus. Ymmärrykseni yrittää hahmottaa, että mitä hurraamista neljän tunnin maratonliikkumisessa on. Aikaa on valunut samalla jo niinkin paljon, että pelkästään 10km:n läpijuoksusta on tullut jonkinlainen urheilusuoritus. Ennen ja vähän nykyäänkin 10km on minimipituus aamulenkille, eikä ylipäätään alle 10km lenkille tarvitse edes lähteä. No tietenkin voi, mutta noin niin kuin periaatteessa henkinen raja on tuo. Kympillä aikaa laskettiin siten, että vertailukohtana oli 32 minuuttia: Alle = ihan hyvä treeni ja yli = tossut naulattakoon seinään. Nykyään on ihan ookoo, kun läpäisee kympin. 

25-v minä ainakin tirskuu, mutta nykyminä muistaa myös, että monet tossuistani olisi pitänyt naulata seinään jos oikein puritaani olisi ollut. Yksi Tommi taitaa olla ainoa, joka niin teki.

Samassa paketissa tulivat kuvioihin mukaan välineet. Tuli pyörä ja sitten toinen. Jälkimmäinen yrittää olla edellistä aerodynaamisempi, mutta yritys vähän vesittyy kun itse en ole kovin aerodynaaminen. Noiden myötä tuli puheeseen uusia slangi ja sen mukana melkoinen osaamattomuus. Watit merkitsevät välillä enemmän kuin se mitä kello sanoo. Haksahdin harhoihin, että kevyemmillä kiekoilla voi treenata vähemmän. Ja siihen, että märkäpuku tekisi minusta jotenkin huonoa paremman uimarin (kelluttaahan se, mutta vauhti ei parane). Utopiat olivat ihan lutuista unta, kunnes päädyin pelkäämään kuolemaa Kööpenhaminan kaduilla. 

Pitkälti ennen Kööpenhaminan katujen tummaa syleilyä olin jo rikkonut muitakin periaatteitani huoletta. Ennen tossuja ei saanut uusia ennen kuin vähintään 1000km oli niillä mittarissa. Paitsi jos kyseessä olivat kisaluukkarit tai jos tossut olivat täysin sudet (sen tunsi noin 300km:n hujakoilla, että olivatko). Yhtäkkiä kaapissani jos toisessakin on tossupareja, jotka eivät ole vieläkään nähneet päivänvaloa. Mitä sellainen meno on? Tossuja tarvitsee kolme paria: Kahden sellaiset, jotka kulutetaan vuorotellen 1000km:n verran (eli yhteensä 2000+km) ja yhdet sellaiset, joilla lennetään asvaltilla. Jos ei enää radalla ravaa, ei piikkareitakaan tarvitse. Yhdet voi säilyttää muistona niin voi sitten ottaa ne syliinsä kun menee ja nillittää blogiinsa.

Onneksi kukin saa itsekseen päättää, että onko vähän huippua saavuttaa jotain. Se on hyvä niin. Mutta joku roti pitää olla siinä, että milloin joku on urheilua ja milloin se on massojen vaalimaa harrastamista. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään. Lähelläni on muutama urheilija ja se, mitä he tekevät pyrkiessään vahvemmiksi, paremmiksi ja nopeammiksi versioiksi itsestään, on raakaa työtä. Niinpä mielestäni meidän muiden touhuaminen on kivaa harrastelua, eikä se ikäsarjamenestyksestään huolimatta urheiluksi muutu.

Ai niin, vastaukseni on, että urheilu loppuu siihen kun kuva on aikaa tärkeämpi, fiilis menee suorituksen ohi ja tossut vaihtuvat ennen kuin niillä on ladottu vähintään 666km. Se on tätä päivää ja niin on ihan kiva, jos ihmisen on niin hyvä olla. Eihän siitä mitään tulisi jos vain taakseen katsoisi.

Mihin urheilu loppuu ja mistä harrastus alkaa osa 1

Kun aikaa kuluu, ajat muuttuvat. Asioiden sisältö päivittyy, ja määritelmät murtuvat. En pahalla seuraavia pohdi, enkä keneltäkään pyri mitään poistamaan, kummastelen vain.

Harrastin aikoinani hiihtoa. En harjoitellut sitä lainkaan, kilpailin vain. Olimme outoja lintuja TUL:n jäsentenvälisissä, koska meillä ei ollut Ladaa. Olin vielä pieni viaton poika, joka oli voittanut ala-asteen hiihdoissa alueen mestarin selvällä erolla, ja jonka jälkeen liikunnanopettaja opasti oitis hiihtämään. Hiihtourani loppui TUL:n kesäleirillä Sauvossa, jossa vanhempani siirsivät minut sivuun hieman vierailupäivän aamuavauksen jälkeen, kun olimme kuunnelleet asennossa vielä rantautumattoman veneen kannelta megafonilla julistettua Suomi-Neuvostoliitto -seuran tarinaa. Järvisiä ei sitten enää voideltu sen jälkeen. Laskin niillä kyllä vielä Rajakalliolla päin puuta ja jätin ne sinne kuusen juurelle. Sain kotiarestia sellaisesta pokkuroinnista.

Sitten innostuin uudesta lajista lähinnä, koska kylän pojista kaksi, Järvisen veljekset, lähtivät aina kesken hönstäfutiksen pikaluisteluharjoituksiin. Pikaluistelussa oli samaa huumaavaa tunnetta kuin tuplabasarin tunkeutumisessa Walkmaneihin. Pidin lajista ja vauhdin tunteesta oikein kovasti. Aloin jopa harjoitella talvisin ja kesäisin ja lopulta päädyin jopa Ruotsi-Suomi -maaotteluun, jossa olin melko varman muistikuvan mukaan viimeinen niistä, jotka eivät keskeyttäneet. Näin kuitenkin paikanpäällä silloisen MM- tai olympiamitalistin luistelemassa Seinäjoen areenalla ja sain häneltä nimmarin. Luistelut päättyivät ilmastonmuutoksen myötävaikutuksesta, koska minun viimeisiksi jääneissä SM-kisoissa Oulussa voitiin kilvoitella vain osa matkoista, koska jää suli. Oli se raskasta ennen sitäkin jo, koska kunnon harjoituksiinkin piti ajaa joko Seinäjoelle tai Helsinkiin riippuen siitä, missä oli vuoroja viikonloppuisin. Isä ajoi, minä kuuntelin Acceptia, Sagaa tai Venomia. 

Paluujunassa Oulusta vuonna 1989 päätin, että tämä oli tässä.

Maanantaina mainitsin asiasta uudelle luokkakaverilleni ja tiistaina olin elämäni ensimmäisissä juoksuharjoituksissa Kupittaan hallissa osana TuUL:n Big Boss -tallia. Minua jallitettiin heti ensimmäisellä kerralla puhumaan hassuja ja se oli oikein kivaa sisäänpäin kääntyneelle kierosilmälle, joka olin. Maineeni oli kuitenkin taattu, koska minulta sai äänitettyä Metallicaa ja Slayeria ja jopas Public Enemyä ja RUN-DMC:tä. Joka tapauksessa tuo hetki on yksi elämäni tärkeimpiä, koska silloin muutuin tällaiseksi. Siitä eteenpäin oli helpompi olla, tuli ystäviä ja yhteisiä kilometrejä. Niin kuin olen kertonut liian monta kertaa, kävin vuonna 1991 Vehmaan teräsmiekisoissa testaamassa triathlonia, mutta minulla ei oikein synkannut järvessä pulikoimisen kanssa. Jätin lajin 14 vuodeksi hautumaan. Samaan aikaa juoksu ja sen sosiaalisuus veivät. Big Bossin päävalmentaja oli muuten Jouko Elevaara. Sen myötä on jäänyt mieleen monta lupsakasta muistoa. Kesäisin treenasimme kovaa suolla ja sen ulkopuolella, kisailimme ahkerasti ja Merikarvian leireillä kuorimme perunoita. 

Vuonna 1996 olin Lapissa keskellä porotokkaa. Siis lenkillä jäin sinne jumiin. Se oli absurdi hetki. Vyön alla oli jo muutama SM-viestimitali, armeijassa ollessani sain kysymättä urheiluvapaata ja minut haettiin saunomaan kesken metsäleirien, ja lisäksi olin ehkä jopa valmistumassa kauppakorkeakoulusta aiottua aikaisemmin. Sinä hetkenä päätin, että alan urheilla. Kerroin sen muutamalle porolle, joiden nimiä en tiedä. Uhosin parille niistä anonyymisti, että lakkaan harrastamasta, ja alan syöttämään tossua oikein kunnolla. Heti seuraavalla viikolla juoksin 160km ja siitä se lähti. Menin itseäni kovemman juoksijan valmentajan luo ja kysyin päästä valmennukseen. Sitten aloin harjoitella enemmän ja paremmin. Nukuin vähän ja söin huonosti hieman kuin kompensoidakseni tätä muutosta kohti urheilua. 

Seuraavana parina vuonna juoksin ennätykseni, olin SM-kisoissa top-kympissä kauden päätteeksi muutamalla matkalla ja identiteettini haisi urheilijalle. Menemiset ja tulemiset ihan määrittyivät harjoittelun ympärille. Identiteettini muokkautui. Sitten tuli rasitusastma ja kolmena suvena kesäkuun ensimmäisellä viikolla koko vuoden treenikilsat vesittyivät kuukauden flunssaan ja hengitysongelmiin. 1998 olin niin kovassa kunnossa, että viiden viikon juoksemattomuuden jälkeen treenasin kolme viikkoa ja juoksin Kalevan kisoissa 10000m:n ennätykseni. Tulevista vammavuosista en vielä tiennyt mitään ja hyvä niin.

Samaan aikaan elin lähellä triathlonia. Yksin parhaista ystävistäni, Mika, oli noussut Suomen kärkimenijäksi kolmiottelussa, ja minun oli kunnia päästä huoltamaan häntä erinäisiin kisoihin. Silloin triathlon oli kilpailua, ja se oli urheilua, jossa triatleetit mittelivät samalla tavoin kuin mihin olin juoksussa tottunut. Ei se ollut niinkään hyggeilyä, vaan vääntämistä siitä, kuka on kuka. Välinevalikoima oli rajallista: Oli umpikiekko tai ei ollut umpikiekkoa. Muutoin menestyäkseen piti vain harjoitella, ei vain tulla paikalle vaan takoa. Turussa siihen oli oivalliset olosuhteet, koska harjoitusseuraa piisasi. Teimme testijuoksuja silloin tällöin yhdessä ja sai ihan pistellä parastaan triatleettien kanssa. Vammojen keskellä liityin joskus heidän seuraansa pyörälenkille ja silloin ei munkille pysähdytty.

Minä kuitenkin pidin juoksemisesta, koska se oli kasvanut minuun kiinni. Se vähän liittyy siihen, että minusta on tullut nykyään aiemman itseni vihamies.

Jatkuu joku toinen kerta...

Kun kurkussa on siili

Tapaa tuo pää hajanaisine sisältöineen mennä vinoon aina kun tulen kipeäksi. Aiemmin on käynyt pahemmin kun ihan mykäksi on mennyt koko olemus. Pahimpia ovat olleet lukuisat hetket, jolloin oli muuta haastetta kuin flunssa. Pitkään jatkuva rasitusvamma on ollut kaikille rasite. Nykyään sentään puhun, joskin välillä olisi parempi etten. 

Nyt kurkkuuni sijoittui siili. Se haastoi nielemisessä ja siksi en päivitä mitään urheilusta. Normaalisti sairastuessani menetän rasitusastman myötä muutamia prosentteja hengityskapasiteetistani pidemmäksi aikaa ja se kyllä pännii. Oikein hermoja raastaa. No se niistä jutuista. Siilin nieltyäni silitin sitä vastakarvaan monta päivää. Kyllä sekin otti päähän. Siksi olisi ollut hyvä olla välillä vähän hiljaa, koska hermot pinkeytyivät.

Kanavoin liikunnon harjoittamiseen käytössä olevan energian someraivoon, mutta sellaisen grogilasin kokoiseen myrskyämiseen vain. Joku geenihäiriö tämä kuitenkin on, kun näin käy ja siitä vain psykologit nyt asialle tutkimaan, että pääteekö flunssan, kurkkukivun tai ihan vain miesflunssan ja someraivon välillä positiivinen yhteys. Se olisikin ainoa positiivinen asia someraivosta. Ehkä monella someraivoajalla onkin vain kipeä kurkku, eivätkä oikeasti ole sitä miltä mitä ovat. Ilman kurkkukipua eivät yhtään kummeksuisi hermeneuttisen kuplansa ulkopuolella olevia ja olevien tekemisiä ja ajatuksia. Niin, mahtaako olla noin.

Koska poden nyt huonoa omatuntoa, on aika katsahtaa viikon päähän ja koota otteita someraivoamisestani, jolla olen yhtä keskustelua sättinyt. Niitä muiden kommentteja en tähän nosta, koska ei ole tämä niiden paikka ja koska tämä blogi on minä, minä, minä, minä. Ja valtaosaan kommentteja ei tullut mitään sanomista.

Kun muut keskusteltivat kesän kisoista, minun oli ängettävä mukaan kysymällä täysin asian ohi:
- Mitä jos olis taas kerran kipeä?

Siihen sain kaipaamani huomiota. Aika eteni päivällä ja kurkku oli kipeä 38C kuumeen kera. Olin kotona, muut töissä, ja tietenkin häiritsin heitä opastamalla, että:
- Sen verran kipulääkettä pitää syödä, että voi mättää karkkia. Siis kun on kurkkukipu.
Tähän vastattiin:
- Eli oletko menossa juoksemaan tänään?
Tämä tietenkin antoi mahdollisuuden revitellä:
- En. 2001 juoksin Kalevan Kisojen 10000m:ä kuumeessa. Menin 3km ja sitten kotiin. Se riitti.
Sitten jatkoin, että:
- Triathlonistien pitäisi ottaa mallia hiihtäjien laseista.

Viikon taivuttua sen lopuksi jatkoin nillittämistä:
- Kirjaan tähän nyt salaisuuden: Formulat ovat perseestä.

Tähän vastattiin kertomalla, että treenaaminen väsyttää. En tietenkään ymmärrä, vaan raivosin:
-  Sulla on vaan uudistettu down force ja ferrarinpunasi ei ole riittävän ferrarinpunainen. Siksi ei kulje.

Meni hetki ja tungin viestiini pizzanpala- ja hampurilais-emojit. Aivan syyttä. Sitten päätin käydä saunassa ja pihalla lunta hakemassa. Matkalla putosi pyyhe ja tapahtunutta piti tietenkin jakaa asiasta täysin kiinnostumattomille:
- Kävi tos silleen, että vähän vahingossa näytin pippeliä pihalla. Omistan sen hetken kaikille dopinghörhöille ja pöytäkirjaan merkittäköön, että viuhahdus oli pyyhkeen syy.

En sitten hallinnut muutakaan teknologiaa, koska keskusteluhistoriasta löytyi seuraava merkintä:
- Otin muuten äsken vahingossa ja ihan kokeilumielessä naapurin telkkarin haltuun Bluetoothilla. On vissiin laitonta se.

MM-hiihtojen miesten parikisan harmillisen kolarin kuittasin toteamalla epäurheilijamaisesti ja ilkeästi:
- Eponaukku olisi auttanut. (Just nyt kadun tätä ilmaisua)
- Twitterissä kävin. Ei olisi kannattanut. Muutoin f-lajeille, kuten formulat, fääkiekko ja fälibandy, elämäänsä jakavat ovat nyt juuri hiihdon asiantuntijoita. Pysyisivät vain skeneissään ennen kuin kukaan pahoittaa mieltään.

Mahtavaa lasten leuanvetokampanjaan en synkkänä kestänyt, ja siksi:
- Painuisivat lenkille siitä. Ei tuolla touhulla kestokuntoa kasva eikä maraton kulje.

Ja jotta olisin saanut lisää huomiota jatkoin:
- Olen ihan hilkulla näppäillä Niksi-Pirkkaan, että sinappi se on mitä parhain kurkkukivun lievittäjä (ei se oikeasti ole, mutta hitot siitä kun on Niksin massia tarjolla).

Sitten nillitin ääneen kotona, jonka sitten jaoin oitis:
- Jaa. Ajatukseni siitä, että lopetan tutkimushommat ja tähtään näyttelijäksi ja palkittavaksi 11 vuoden päässä häämöttävään sadanteen Oscar-gaalaan, sai täällä kotona aikaan ponnettoman tuhahduksen. Ehkä passaan siirtoa vuodella. Ehdin kypsyä.

Nyt tänään someraivoni laantui, mutta eipä siihen en vastinetta tule kun olen ollut rasitteeksi kaikki kahdeksan päivää:
- Sellainen ilmoitusluontoinen asia, että pystyn nyt nielemään kivuitta. Kahdeksan päivää kesti. Jokainen oli perseestä.

Sen sijaan jostain kumman syystä päätin kirjoitaa tällainen päivityksen. Kiitos ja anteeksi. Siilitkään eivät tästä pidä.

En peleile

Oli tuossa muinoin ollut palautekeskustelun paikka. Eräs illansuinen hupailui äityi älämölöksi, sellaiseksi, josta tamperelaiset muusikkohumoristitkin irroittelivat ihmeteltävää. Pieni poika oli riittävän väsynyt, että kaltaisensa kanssa alkoi sordiino vuotaa jumpan päätteeksi. Pienet menivät sellaisiksi, että nauratti kun tulee pieru ja sellaisiksi, jolloin jo oletus uudesta pierusta riitti nauruun. Vajosivat siis sellaiselle nykysuomalaisen tv-huumorin tasolle, joka on häiriöksi. Siksi oli palautteen paikka. Siinä reteä nauru oli kostunut kyyneliksi, mutta päätynyt molemminpuoliseen ymmärrykseen. Nyt jääkaapin ovessa on lupaus, että "en peleile". Ei se nyt niin paikkaansa pidä, mutta mitä sitä nyt lupauksia pitämään jos on hauskaa ja eläväistä. Tai niin, eihän täällä ole peleilty, mutta pelleilty on. Epäilen vahvasti harkittua kirjoituserhettä.

Siinä sivussa tossu on ollut syönnillään ja traineri on saanut kerätä kellarin pölyt. Ihan kiva suhde on tuo, koska se palvelee toukokuista NUTS Karhunkierroksen 80km:n siivua. Fyysisesti voinkin siihen valmistautua juoksemalla, mutta henkinen puoli on eri. Tämä jälkimmäinen ei vissiin ole vahvuuteni, mutta arvaako sitä nyt niin analysoida. Mittaan sen sitten toukokuussa. Henkistä puolta ei kuitenkaan ole murskannut se, että muutamana päivänä juoksu on tuntunut niin hyvältä, että hymyilyksi on mennyt. Vähän hölmöksi taitavat nuo naapurit (paitsi Risto) luulla, kun tuossa se taas juoksee ja hymyilee vaan. Eipä ole uusi tuo maine. Kyllä ne aiemmikin kylillä mutisivat, että vähän taitaa olla yksinkertainen, kun juoksee ja hymyilee. Kerran ajokoiraksi sanoivat kun oli ihan hampaat näkyvissä. Tiedä sitten, että olivatko kädenheilutukset ihan tervehdyksiä vai "mene nyt vain poispäin" -viittelöintejä. En minä sellaisesta niin piitannut kun nuoreen kuoreeni piilouduin. Sanon nyt kuitenkin näiden nimettömien kylien puolesta, että ei siellä yleensä montaa ihmistä vastaan tullut ja siksi älkää yleistäkö kun kylillä käytte hymyilemässä.

Pohdin tätä viimeistä tänään tovin pitkällä lenkillä. Sitä aiemmin pohdin menneitä tiistaina kiinalaisella lounaalla ja perjantaina tuttuni TP:n keikalla. Kummallakin kerralla ajatukset olivat tätä päivää haikeammat, mutta lämpimät. Mutta palaan nyt pitkän ääreen. Vain yksi tuli vastaan: Hän ulkoilutti koiraa, ja meni metsään ennen kuin ehdin kohdille, joten en tiedä, olisiko moikannut. Uskon, että ei, koska en hymyillyt. Olin synkkämielinen, koska Chelsea Grin. 

Olin kuitenkin pitkän lenkin juoksijaksi melko ovela. Melkein kuin kettu, johon ei voi luottaa sanoo se sitten mitä vain. Torstaina jaloillani oli näet tarjottavanaan vain väsynyt loikka, joten jätin väliin vakkariksi naulatun mäenjuoksentelun. Tänään iskin mäkiin melko ahneesti, ihan kuin ruskoja olisin vetänyt. Ehkä se on juuri tuo mäenjuoksentelu, joka ravitsee hymyä. Yhtenä sunnuntaina tuntui sellaiselta, että olisin mennyt seitinohuen seinän läpi (viikko sitten) ja yhtenä sunnuntaina lonnin 40km parin tunnin spinningin päälle FG-tuntumalla. Mutta älkää nyt kuvitelko, että mäenjuoksentelu yksin teitä pelastaa. Se on vain palanen kokonaisuudessa, jota liimaa Pepsi Max.

Tänään seuramme hyvin mieluisan leirin viimeisillä hetkillä uppouduin Tommi Martikaisen oivalliseen esitykseen. Siksi pitkää lenkkiä edelsi paljon tärkeämpien äkkäysten summa, joista olisi ollut itselleni paljon apua, jos käytössäni olisi aikakone. Olisin tavannut itseni 20 vuoden sitten opastaen, että lepää enemmän, mutta älä himmaile ennen pääkisoja (maraton olisi poikkeus). Silloin minäni olisi varmaan todennut, että "haista sinä kunnon tuhnu, vanha äijä" ja hukkaan olisi mennyt opastus. Martikaista kuunnellessa ajauduin hetkiin, joista muistan elävästi sen kun hyvä kunto ei kisassa pysäyttänytkään kelloa aiempaa aikaisemmin. Olisin voinut kokeilla tuollaista viimeisen viikon vauhdittamista sen sijaan, että vain olla möllötin (silloin möllötys oli noin 80-120km juoksua viikossa, nykyään se tarkoittaa sohvalla oleilua). Kolmannen äkkäyksen otan käyttöön nyt. Se on se, että laitan myllyn pyörimään. 

Laitan tähän loppuun tämän.