Kolmion vaimea kutsu ja tuplapuujalat

Opin äskettäin, että metroon mentäessä on oltava reipas. Sen lisäksi että on reipas sillä tavoin kuin lapselle sanotaan, on metrokorttia vilautettuaan syytä askeltaa rivakasti läpi portin. Kun niin ei tee, saa tuplapuujalat ja reilun kolauksen itsetunnolle. Automatisaation antaman ojennuksen jälkeen olin kuin olisin kaatunut liukkaalla ja toivoin, ettei kukaan näe kun olin sillä tavoin hölmösti hidastellut portilla. Etenin kolauksen perästä varsin vaivalloisesti. Osuihan se molemmille puolille samaan aikaan. Ihan niin, että rakas jälkikasvuni veti minua perässään sanoen, että ole nyt isä vähän reippaampi, ettei myöhästytä junasta.

Opin maan alla myös, että hotellin avainkortti ei käy metrokortista vaikka kuinka yrittää. Jaan nämä molemmat opit nyt niille, jotka tämän päivittelyn lukevat.

Samalla matkalla, mutta maan päällä kävimme tapaamassa tuttuja, joiden kanssa elimme täällä suunnalla asuessamme. Lauantaina aamuseitsemältä juuri ennen pitkää lenkkiä herkistyin pariksi sekunniksi ihan sanattomaksi kun juoksuseuraksi saapui vanhoja kavereita tunninkin ajomatkan takaa vain siksi, että olimme tulleet paikalle. Elin koko viikonlopun aikakoneessa, ja siksi on niin herkkää. Minähän tapaan katsella vain taaksepäin, joten ihan sopiva mielentila oli tämä. Kaunis ja leppoisa.

Olen nyt ihmemaassa. Maassa, jossa aamiaismurojen valikoima on huumaava ja jossa makeiset ovat vaatimattomia, vaikka pähkinöiden seassa on suklaata. Jo aamulla asvaltti hohkaa armottomasti ja villit kalkkunat munivat oven pieleen. Aamulla aurinko paistaa niin kuin muuallakin, mutta ihmiset eivät pysähdy lomalle, koska sitä ei ole. Vasemmalla on paljon muita, oikealla myös, mutta ilman televisiota ei juurikaan ole ymmärrystä missä mennään. Ei havaitse, mitä ja miten uutta mannerta johdetaan, eikä omien havaintojen ja käsitysten ulkopuolelle ole juurikan tarvetta ulottaa ajatuksiaan tai ymmärrystään. 

Isojen talojen varjot tummentavat katuja, joita määräävät autot. Koko ajan. Autoja on valtavasti, välillä kaikki kahdeksan kaistaa ovat täynnä niitä. Niitä menee tuonne ja tulee tuolta seuraaviin valoihin odottamaan seuraavia valoja. Työmatka venyy niin, että aikaa elämälle jää vähäksi. Ihmiset vaativat ulkoilmaankin ilmastointia, koska ulkona on kuuma ja koska luonnon pitäisi olla vähemmän vaivaksi. Siksi autot ja siksi ei niin väliä, vaikka kertakäyttöisyyden roskavuori kasvaa korkeutta ja leveyttä. 

Asumme nyt vinolla alueella: Talo on mäen päällä ja naapuriksi pääsee muutamalla miljoonalla dollarilla. Joku asuu linnassa, jonka pihalla on upea musta Jaguar ja sen perässä on jonossa kolme mustaa maasturia. Pihalle on rautaportit. Siellä asuu Batman, koska linna on kivinen. Ulkona on hiljaista, maailman meno ei tänne ulotu. Kaukana kuuluu aika ajoin ambulanssinn heleä sointi, mutta poliisin helikopteri ei seuraa ketään tänne. 

Urhoollisesti jotkut ajavat pyörillään, monet juoksevat aamuisin. Vaimokultakin tekee niin. Keskellä kuumaa ja kosteaa aamua. Ulkona on kuin olisi kuumeisen lehmän suussa. Tai no en ole sellaisessa koskaan ollut, mutta sellaista se on. Lähellä ei ole puhdasta vettä, johon pulahtaa. Jos harjoittaisin nyt triathlonia, pitäisi olla taitojani suunnitelmallisempi ja ajankäytöltään tiukempi. Kävin minä Oklahomassa uimassa, mutta lasketaanko hotellin allasta uimapaikaksi. Vaikka emme asu ihan kaupungin keskustassa, treeneihin pitäisi lähteä jonnekin kauas. Pitäisi jättää ehkä työt tekemättä ja treenata jos haluaisi olla samalla isä. Siksi juokseminen on tämän kesän juttu. Sisällä onkin ollut sellainen olo, että on ihan ookooo olla yksitoikkoinen, vain tossut ja vaatteet riittävät. 

Mutta sitten näin kuvia Juhannustriathlonista. No sleep til Brookline laulan sen kunniaksi. 

Oheisessa kuvissa 2dl:n mukiin laitetut pienet ranskalaiset, muroja ja juoksijan maamerkki.