Tavoitteenani on ensi vuonna ELÄMÄ

Blogissa hiljaista. Sen rikkoo vieraileva tähti, Raaka-Arska. Olkaa hyvä.

Miksi sinun Pekka piti kysyä viisi tuntia sitten triathlonjaoston kokouksen päätteeksi suu hivenen virneessä: mitkä ovat ensi vuoden tavoitteesi? Ja miksi minun piti vastata naama vakavana: tavoitteenani on elämä. Sekoitit kysymykselläsi Pekka pahoin minun mikromaailmani. Tiesin, että viittaat nimittäin urheilullisiin tavoitteisiin ja niitä ei ole ollut yli vuoteen. Se ahdistaa kulkijaa.

Koska asia jäi vaivaamaan minua, niin koitan nyt muotoilla sinulle ystäväni mitä tapahtuu, kun runopoika välttelee nistin touhuja. Haluan tehdä sen julkisesti, koska olen kyllästynyt vastaaman hyväntahtoisiin uteluihin. Sinun lisäksesi puolitutut ja urheilukaverit kyselevät edelleen säännöllisesti, että missä kisaat ensi kesänä ja miten treenit ovat menneet. On noloa kierrellen ja kaarrellen vastata, että en oikein itsekään tiedä. Siksi vastasin sinulle filosofisesti tavoittelevani elämää.

Tarinan alku. 14.8.2017 oli liikaa. Seisoin ja huusin tuolloin ensimmäistä kertaa triathlonkisassa vain katsojana. Vielä muutama päivä tuota ennen vannoin donaldmaisesti, etten koskaan seiso toppatakkiosastolla, kun muut harjoittavat ruumiinkulttuurin esoteerisinta muotoa nimeltä triathlon. Kaksi tuntia siinä kuitenkin lopulta kului reitin varrella. Havaitsin noin ohikiitävinä hetkinä satoja mahtavia irvistyksiä, hikeä, kisakumppanien ja itsensä pieksemistä. Valtaosa meni eteenpäin hengen voimalla, jotkut taas olivat antaneet saatanalle vallan. Olivat nimittäin luovuttaneet, PRKL. Minäkin tein niin 20.8.2016. Annoin urheilijan sieluni saatanalle kuin Pekka Siitoin konsanaan. Kaikki ihmiset eivät selvästikään ole varustettu profeetta Jouko Pihon ehdottomuudella.

Race Manager turvallisimmillaan.

Vielä elokuussa 13.8.2016 ajoimme Pekan kanssa viattomana läpi aamuöisen Turun päällämme Race Manager -paidat. Valmistelimme muille jonkinlaista hengen- ja ruumiintieteen messua sekä horisimme epämääräisiä elämästä. Viikko Turun kisan jälkeen olinkin jo neljättä kertaa Kööpenhaminan Ironmanin viivalla, mukana myös Pekka ja muutama muu kaveri. Jo ennen sitä olin päättänyt, että tämä oli tässä. Se näkyi myös valmistautumisessa. Nyyhkytin krokotiilinkyyneleitä lentokoneessa menomatkalla kuin goottiteini, pyörryin metrossa aamuviideltä matkalla uintistarttiin ja uin lopulta sumussa harhaan. Pääsin kuitenkin maaliin, en yhtä nopeasti kuin kahtena edellisenä kesänä, mutta kuitenkin. Maalissa olin tästäkin huolimatta helpottunut kuin kansanedustaja kesälomalla.

Jonkinlainen kilpaurheilun ja kilpakuntoilutriathlonin seitsemän vuoden sekasikiö abortoitiin kivuttomasti tuona elokuisena päivänä, ainakin pariksi vuodeksi. Valitsin elämän kuin Trainspottingin Mark Renton muutama vuosikymmen minua ennen. Olin nimittäin vähitellen tullut havainneeksi, että 15 tunnin keskimääräinen viikoittainen treenaaminen oli ajoittain varsin stressaavaa. Kukaan perheessä ei siitä minulle koskaan valittanut, mutta sisäinen runopoika kuiskutteli korvassani koko kevään 2016 jotain ihan muuta. Se oli itsekästä nistin elämää, tämä oli oma johtopäätökseni tästä kaikesta. Tämän pitkällisen
piikityksen huippuna oli 35-39 -vuotiaiden isäntämiesten SM-kulta Joroisilla. Alle sekunnin marginaalilla seuraavaan, loppukirissä tietenkin. Niin muuten sivuhuomiona, voiton jälkeen olen seurannut varsin innokkaasti Urheiluruutua ja erityisesti Hannu Mannisen paluuta yhdistetyn huipulle. Voitin nimittäin maailmanmestari Mannisen tuossa samaisessa kisassa. Yksi sana riittää tässä yhteydessä. Sitä sanotaan päänahaksi.

Takana on nyt yli vuosi elämää ilman ohjelmoitua harjoittelua. Elämä on ollut kuntoilua, sunnuntai-spinningien ajoittaista ohjaamista, tiistain yhteistreenien valvomista ja toppatakkiosastolla tärkeilemistä. Totisimpia urheiluharrastuksiani ovat olleet jalkapallovalmennus ja triathlonjaoston puheenjohtajuus. Vuoden mittavin urheilusaavutukseni on triathlonjaoston huhtikuisen Karhu-viestin karsinnan voitto. Osallistujia oli tosin vain neljä kappaletta. Varsinainen Karhu-viesti päättyi pohjekramppiin, mutta sain klenkaten vietyä vaihtokapulan seuraavalle Macho Fantasticolle. Tästä toivottuani tein kesällä yhden swimrun-harjoituksen. Sen tavoitteena oli päästä Rauvolanlahdella sijaitsevan autiolaivan uumeniin. Pisin pyörälenkkini taas oli Pekan kanssa toteutettu matka tempokoneilla Auran hylätyn nahkatehtaan sisuksiin.
Syyskuussa tarkoituksenani oli myös pyöräillä Halikkoon historialliselle uhrilähteelle. Jäi tekemättä. Suoritin uhrimenot mieluummin lämpimässä ja tuulettomassa sisätilassa. Talvella oli myös suunnitelmissa järjestää triathlonisteille ufonmetsästysreissu kera pyörien. Sekin jäi tekemättä ja luin ufohavainnoista mieluummin ATK-laitteiden välityksellä.

Hirveä vapauden tunne on sellainen kiva juttu. Kun elokuussa 2016 ylitin maaliviivan, niin se tunne oli päällimmäisin. Vapaus ei ole kuitenkaan vain hyvä asia, jos luonne on ajoittain levoton. Silloin urheilu auttaa. Ajatukset pysyvät kurissa kun väsyttää itsensä säännöllisesti. Nyt ne eivät aina pysy, pakko se on myöntää. Kun ennen v….ti, niin lähdit ulos ja urheilemaan. Sen jälkeen oli endorfiinipöllyssä helpottavaa kuunnella taiderokkia ja Black-metallia. Ei tarvinnut liikaa tunteilla. Mutta jos jätät lenkin väliin ja kuuntelet vain Black-metallia niin mylly alkaa helposti pyörimään ylikierroksilla. Tästä on seurannut vuoden 2017 hittituote eli ajoittainen itsetunnon lasku, pienemmät pohkeet, levottomat jalat ja stressisietokyvyn lasku. Näin on ollut erityisesti tänä syksynä, kun vapauden tunne ei ole enää samalla tavalla mielessä kuin silloin 2016 alkusyksystä. Sitä on muuttunut vähitellen Herman Hessen arosudeksi.

Kun on stubbimaisen positiivinen ihminen, niin kaikesta löytää lopulta enemmän plussia kuin miinuksia. En viitsi kuitenkaan mennä näissä posidiivailujutuissa hirveän syvälle, koska sosiaalisessa mediassa ja elämässä ylipäätään täytyy elämäntapakouluttajien ja muiden nykygurujen mukaan olla korrekti, uskottava ja asiallinen. Turha sitä on leveillä shortsit päällä. Parempi pysyä jankonbetonimaisesti asialinjalla ja jättää turhat selittelyt sirkuspelleille. Muuten voi mennä vaikka joku hieno työpaikka paremmin käyttäytyville.

Kuitenkin sen verran runopoikana tunteilen loppuun, että on tää ollut hirveän ihanaakin. Vuoden kohokohtana on mahtava kolmen viikon reppureissu koko perheen voimin Balkanilla ja Itä-Euroopassa. Tästäkään en ole hirveästi leveillyt, mutta käytiin esimerkiksi sellaisella syrjäisellä nakurannalla ja mä leikin ihan tosissani Aatamia. Jaksoin kävellä reissun ajan hyvin enkä turhia valitellut. Kun ei ole treenannut kunnolla vaan vain kuntoillut, niin ei koko ajan väsyttänyt jalkoja.

Sitten tää normiarki, se on ollut ihanan vaivatonta. Ja kyselyiden mukaan oma lähipiirikin on tykännyt. Toki tykkäsivät ennenkin, mutta ehkä nyt eri tavalla. Vaihtelu virkistää ja aina ei kannata syödä vain hampurilaisia vaan välillä myös donitseja, kuten Homer Simpson tiesi jo 1990-luvulla kertoa. Kaikkinensa on ollut hieno vuosi 2017, sanoisin jopa ikimuistoiseksi. Elikkäs Stubb-Nykäsen matikalla laskettuna, antaisin vuodesta arvosanaksi tasaluvun numero 11.

Jotta homma ei mene kuitenkaan liian siirappiseksi ja tämä saattaa olla elämäni viimeinen triathlonaiheinen blogikirjoitus, teen tunnustuksen. Olen triathlonmaailman Simo Silmu. Mieli tekisi vetää sydämen kyllyydestä. Koska en osaa ottaa juuri nyt itseäni kunnolla niskasta kiinni, niin annan luvan itselleni toistaiseksi tirvaista pikkusiivuja viikolla. Sitten jonain elokuisena viikonloppuna homma lähtee taas keulimaan ja olen Kööpenhaminan Amagerin sumuisessa aamussa harjoittamassa hengen- ja ruumiintiedettä. Valitettavaa tai ei, minusta ja kaltaisistani triathlonmaailman simosilmuista tuskin tulee koskaan ”täysraitista”. Kerran nisti, aina nisti. Tavoitteena kuitenkin ELÄMÄ. Ja jos oikein syvällisesti asiaa filosofoidaan niin KAIKILLA MAUSTEILLA.

Arttu ”ex-raaka” Saarinen