Kun aikaa kuluu, ajat muuttuvat. Asioiden sisältö päivittyy, ja määritelmät murtuvat. En pahalla seuraavia pohdi, enkä keneltäkään pyri mitään poistamaan, kummastelen vain.
Harrastin aikoinani hiihtoa. En harjoitellut sitä lainkaan, kilpailin vain. Olimme outoja lintuja TUL:n jäsentenvälisissä, koska meillä ei ollut Ladaa. Olin vielä pieni viaton poika, joka oli voittanut ala-asteen hiihdoissa alueen mestarin selvällä erolla, ja jonka jälkeen liikunnanopettaja opasti oitis hiihtämään. Hiihtourani loppui TUL:n kesäleirillä Sauvossa, jossa vanhempani siirsivät minut sivuun hieman vierailupäivän aamuavauksen jälkeen, kun olimme kuunnelleet asennossa vielä rantautumattoman veneen kannelta megafonilla julistettua Suomi-Neuvostoliitto -seuran tarinaa. Järvisiä ei sitten enää voideltu sen jälkeen. Laskin niillä kyllä vielä Rajakalliolla päin puuta ja jätin ne sinne kuusen juurelle. Sain kotiarestia sellaisesta pokkuroinnista.
Sitten innostuin uudesta lajista lähinnä, koska kylän pojista kaksi, Järvisen veljekset, lähtivät aina kesken hönstäfutiksen pikaluisteluharjoituksiin. Pikaluistelussa oli samaa huumaavaa tunnetta kuin tuplabasarin tunkeutumisessa Walkmaneihin. Pidin lajista ja vauhdin tunteesta oikein kovasti. Aloin jopa harjoitella talvisin ja kesäisin ja lopulta päädyin jopa Ruotsi-Suomi -maaotteluun, jossa olin melko varman muistikuvan mukaan viimeinen niistä, jotka eivät keskeyttäneet. Näin kuitenkin paikanpäällä silloisen MM- tai olympiamitalistin luistelemassa Seinäjoen areenalla ja sain häneltä nimmarin. Luistelut päättyivät ilmastonmuutoksen myötävaikutuksesta, koska minun viimeisiksi jääneissä SM-kisoissa Oulussa voitiin kilvoitella vain osa matkoista, koska jää suli. Oli se raskasta ennen sitäkin jo, koska kunnon harjoituksiinkin piti ajaa joko Seinäjoelle tai Helsinkiin riippuen siitä, missä oli vuoroja viikonloppuisin. Isä ajoi, minä kuuntelin Acceptia, Sagaa tai Venomia.
Paluujunassa Oulusta vuonna 1989 päätin, että tämä oli tässä.
Maanantaina mainitsin asiasta uudelle luokkakaverilleni ja tiistaina olin elämäni ensimmäisissä juoksuharjoituksissa Kupittaan hallissa osana TuUL:n Big Boss -tallia. Minua jallitettiin heti ensimmäisellä kerralla puhumaan hassuja ja se oli oikein kivaa sisäänpäin kääntyneelle kierosilmälle, joka olin. Maineeni oli kuitenkin taattu, koska minulta sai äänitettyä Metallicaa ja Slayeria ja jopas Public Enemyä ja RUN-DMC:tä. Joka tapauksessa tuo hetki on yksi elämäni tärkeimpiä, koska silloin muutuin tällaiseksi. Siitä eteenpäin oli helpompi olla, tuli ystäviä ja yhteisiä kilometrejä. Niin kuin olen kertonut liian monta kertaa, kävin vuonna 1991 Vehmaan teräsmiekisoissa testaamassa triathlonia, mutta minulla ei oikein synkannut järvessä pulikoimisen kanssa. Jätin lajin 14 vuodeksi hautumaan. Samaan aikaa juoksu ja sen sosiaalisuus veivät. Big Bossin päävalmentaja oli muuten Jouko Elevaara. Sen myötä on jäänyt mieleen monta lupsakasta muistoa. Kesäisin treenasimme kovaa suolla ja sen ulkopuolella, kisailimme ahkerasti ja Merikarvian leireillä kuorimme perunoita.
Vuonna 1996 olin Lapissa keskellä porotokkaa. Siis lenkillä jäin sinne jumiin. Se oli absurdi hetki. Vyön alla oli jo muutama SM-viestimitali, armeijassa ollessani sain kysymättä urheiluvapaata ja minut haettiin saunomaan kesken metsäleirien, ja lisäksi olin ehkä jopa valmistumassa kauppakorkeakoulusta aiottua aikaisemmin. Sinä hetkenä päätin, että alan urheilla. Kerroin sen muutamalle porolle, joiden nimiä en tiedä. Uhosin parille niistä anonyymisti, että lakkaan harrastamasta, ja alan syöttämään tossua oikein kunnolla. Heti seuraavalla viikolla juoksin 160km ja siitä se lähti. Menin itseäni kovemman juoksijan valmentajan luo ja kysyin päästä valmennukseen. Sitten aloin harjoitella enemmän ja paremmin. Nukuin vähän ja söin huonosti hieman kuin kompensoidakseni tätä muutosta kohti urheilua.
Seuraavana parina vuonna juoksin ennätykseni, olin SM-kisoissa top-kympissä kauden päätteeksi muutamalla matkalla ja identiteettini haisi urheilijalle. Menemiset ja tulemiset ihan määrittyivät harjoittelun ympärille. Identiteettini muokkautui. Sitten tuli rasitusastma ja kolmena suvena kesäkuun ensimmäisellä viikolla koko vuoden treenikilsat vesittyivät kuukauden flunssaan ja hengitysongelmiin. 1998 olin niin kovassa kunnossa, että viiden viikon juoksemattomuuden jälkeen treenasin kolme viikkoa ja juoksin Kalevan kisoissa 10000m:n ennätykseni. Tulevista vammavuosista en vielä tiennyt mitään ja hyvä niin.
Samaan aikaan elin lähellä triathlonia. Yksin parhaista ystävistäni, Mika, oli noussut Suomen kärkimenijäksi kolmiottelussa, ja minun oli kunnia päästä huoltamaan häntä erinäisiin kisoihin. Silloin triathlon oli kilpailua, ja se oli urheilua, jossa triatleetit mittelivät samalla tavoin kuin mihin olin juoksussa tottunut. Ei se ollut niinkään hyggeilyä, vaan vääntämistä siitä, kuka on kuka. Välinevalikoima oli rajallista: Oli umpikiekko tai ei ollut umpikiekkoa. Muutoin menestyäkseen piti vain harjoitella, ei vain tulla paikalle vaan takoa. Turussa siihen oli oivalliset olosuhteet, koska harjoitusseuraa piisasi. Teimme testijuoksuja silloin tällöin yhdessä ja sai ihan pistellä parastaan triatleettien kanssa. Vammojen keskellä liityin joskus heidän seuraansa pyörälenkille ja silloin ei munkille pysähdytty.
Minä kuitenkin pidin juoksemisesta, koska se oli kasvanut minuun kiinni. Se vähän liittyy siihen, että minusta on tullut nykyään aiemman itseni vihamies.
Jatkuu joku toinen kerta...
No comments:
Post a Comment