Mihin urheilu loppuu ja mistä harrastus alkaa osa 2

Jatkoa osasta 1.

Niin. Yhtäkkiä sitten olikin nykyisyys. Hyvät ystäväni, jalat, olivat hajoilleet tasaiseen tahtiin läpi ensimmäisen vuosikymmenen, mutta kilsoihin nähden niihin ei oltu hirveästi tehty remppaa. Henkisesti alkoi aika luopua urheilusta ja alkaa valua kohti harrastamista. Prosessi ei ole ollut helppo. Sen sietämiseksi aloin trendikkäästi harrastamaan triathlonia. Siinä oli vastassa tabula rasa, ei menneiden vuosien vertailun kohteita taakkana. Pelkkää hyggeilyä vain, eikä enää tarvitse niin tosissaan urheilla.

Niinpä kadotin yhteyden hapotukseen, kadotin yhteyden verenmakuun suussa, irrotin otteeni urheilusta. Tässä lähimenneisyydessä olen ehkä yhden kerran tuntenut jotain tuttua. Se oli ensimmäinen Ilmaristen tempoajo, jonka jälkeen keuhkoissa tuntui siltä, miltä pitäisikin. Mutta kaikkinensa identiteetin rakennusosat ropisivat ja tilalle tulivat välineet, fiilistely ja mitäänsanomattomat tulokset. Ei tarvitsee enää yrittää niin hirveästi, kun vain pelkkä eteneminen riittää. Hyvällä fiiliksellä pääsee ja kisassa 90km voi olla 88 tai 93km riippuen siitä, miltä reitinmittaajan meno on maistunut. 

Yhtäkkiä olin ja olen yhä maailmassa, jossa ihannoidaan maratonin läpijuoksua. Entiselle minulle se ollut mikään saavutus. Ymmärrykseni yrittää hahmottaa, että mitä hurraamista neljän tunnin maratonliikkumisessa on. Aikaa on valunut samalla jo niinkin paljon, että pelkästään 10km:n läpijuoksusta on tullut jonkinlainen urheilusuoritus. Ennen ja vähän nykyäänkin 10km on minimipituus aamulenkille, eikä ylipäätään alle 10km lenkille tarvitse edes lähteä. No tietenkin voi, mutta noin niin kuin periaatteessa henkinen raja on tuo. Kympillä aikaa laskettiin siten, että vertailukohtana oli 32 minuuttia: Alle = ihan hyvä treeni ja yli = tossut naulattakoon seinään. Nykyään on ihan ookoo, kun läpäisee kympin. 

25-v minä ainakin tirskuu, mutta nykyminä muistaa myös, että monet tossuistani olisi pitänyt naulata seinään jos oikein puritaani olisi ollut. Yksi Tommi taitaa olla ainoa, joka niin teki.

Samassa paketissa tulivat kuvioihin mukaan välineet. Tuli pyörä ja sitten toinen. Jälkimmäinen yrittää olla edellistä aerodynaamisempi, mutta yritys vähän vesittyy kun itse en ole kovin aerodynaaminen. Noiden myötä tuli puheeseen uusia slangi ja sen mukana melkoinen osaamattomuus. Watit merkitsevät välillä enemmän kuin se mitä kello sanoo. Haksahdin harhoihin, että kevyemmillä kiekoilla voi treenata vähemmän. Ja siihen, että märkäpuku tekisi minusta jotenkin huonoa paremman uimarin (kelluttaahan se, mutta vauhti ei parane). Utopiat olivat ihan lutuista unta, kunnes päädyin pelkäämään kuolemaa Kööpenhaminan kaduilla. 

Pitkälti ennen Kööpenhaminan katujen tummaa syleilyä olin jo rikkonut muitakin periaatteitani huoletta. Ennen tossuja ei saanut uusia ennen kuin vähintään 1000km oli niillä mittarissa. Paitsi jos kyseessä olivat kisaluukkarit tai jos tossut olivat täysin sudet (sen tunsi noin 300km:n hujakoilla, että olivatko). Yhtäkkiä kaapissani jos toisessakin on tossupareja, jotka eivät ole vieläkään nähneet päivänvaloa. Mitä sellainen meno on? Tossuja tarvitsee kolme paria: Kahden sellaiset, jotka kulutetaan vuorotellen 1000km:n verran (eli yhteensä 2000+km) ja yhdet sellaiset, joilla lennetään asvaltilla. Jos ei enää radalla ravaa, ei piikkareitakaan tarvitse. Yhdet voi säilyttää muistona niin voi sitten ottaa ne syliinsä kun menee ja nillittää blogiinsa.

Onneksi kukin saa itsekseen päättää, että onko vähän huippua saavuttaa jotain. Se on hyvä niin. Mutta joku roti pitää olla siinä, että milloin joku on urheilua ja milloin se on massojen vaalimaa harrastamista. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään. Lähelläni on muutama urheilija ja se, mitä he tekevät pyrkiessään vahvemmiksi, paremmiksi ja nopeammiksi versioiksi itsestään, on raakaa työtä. Niinpä mielestäni meidän muiden touhuaminen on kivaa harrastelua, eikä se ikäsarjamenestyksestään huolimatta urheiluksi muutu.

Ai niin, vastaukseni on, että urheilu loppuu siihen kun kuva on aikaa tärkeämpi, fiilis menee suorituksen ohi ja tossut vaihtuvat ennen kuin niillä on ladottu vähintään 666km. Se on tätä päivää ja niin on ihan kiva, jos ihmisen on niin hyvä olla. Eihän siitä mitään tulisi jos vain taakseen katsoisi.