Kauden ensimmäinen

Niin. On asioita, joista tietää, että jotain tuttua on käsillä. Lumisen kauden jälkeinen jääkerros siellä täällä ilmaisee talven lopusta, niin tekee myös haiseva nurmikko. Samoin aamuauringon kellertävä valo ja sen taakseen harmaannuttava autojen nostattama pöly sanovat myös, että.... kohta. Niinä 26 vuonna, joina olen syöttänyt tossua asvaltille, nämä merkit ovat saaneet vauhdin kiristymään ja hampaat irvelle. Ja samat merkit ovat taas ilmassa. En niitä kammoksu. Takareidet ja akillekset ehkä, mutta muu keho ei kevään merkkejä vieroksu. 

Tässä vuoden vaihduttua juoksun saralla on taas tapahtunut jotain, jota en enää odottanut kohtaavani: Juoksu maistuu juoksemiselta ja vauhti paranee tasaista tahtia. Vaikka nämä mukavuudet ovat tapahtuneet jo ennen kevään merkkejä, olen niistä kovin onnellinen. Ihan muikeana on suu. En tietenkään malta muistella, että kevään töyräällä olen usein iskenyt viimeisen naulan talvella alustettujen vammojen arkkuun. Ja jollei muuta ole keksinyt niin flunssan on laittanut. Sellaisen ihan oikean kuumehorkkaisen manflu:n, joka viikon mahtavuudessa muka tuhoaa koko kauden. Mutta hitot enää menneistä. 

Nykyään itselleni nasevin osoitus kauden avaukseen on rengasrikko. Kauteni siis alkoi tänään. En onneksi ollut kisamassa, mutta aikataulun äärellä kuitenkin. Ei tarvitse omata nikkeknatteronmaisia hoksottimia, että äkkää a) paljonko otti pattiin ja b) että pitikö aikataulu. Otti ja ei. Viime kaudella harjaannutin renkaanvaihtotaitoni äärimmilleen, ihan kaakkoon asti. Nopeus parani ja ärräpäät vähenivät. Ennen syksyn Ironmania oli mielestäni vähintään yhtä hyvässä renkaanvaihtokunnossa kuin juoksukunnossa viime suvena. Juoksuni oli tosin silkkaa sahaamista muutamaa poikkeavaa tilastomerkintää lukuunottamatta. Mutta siitä huolimatta kevätkauteni alkoi tänään. Nyt mennään.

Hiihtolomaa mukaillen

Hiihtoloma on lopuillaan. Siis tuo viimeisen viiden arkipäivän vähemmän päivätyöllistetty rupeama. Viime viikolla en vielä edes tiedostanut, että meillä on tuollainen hiihtoloma. Sen enempää erittelemättä miksi näin, totean, että sellainen "matka Lappiin suksille" -loma tämä ei ollut. En tosin tiedä sellaista kaipaavanikaan. Turussa kun alkaa olla asvaltti näkyvillä. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että tossu on saatava syönnille.

Mutta nyt on jo lauantai. Kello on 01:13 ja tarkistan tenttejä. Niitä on vielä iso pino, joku 40 vähintään 5-sivuista tarinaa. Tai no oikeastaan nuo tentit odottavat tuossa vieressäni. Nythän päivitän blogia. Tenttien syynäämisen ansiosta muistakin miten opiskeluaikana hiihtolomalla oli tenttejä ja niitä enemmän treenejä. Ladoin menemään tiellä kuin laama. Sylki suussa vaahdoten kohti kesää ja parempaa minää. Nyt odotan kesän juoksukisoja enemmän tulevia vuosia, jotta saan oikeasti hyvällä omatunnolla hiihtolomittaa. Ei siinä, että omatuntoani nyt niin kolkuttaisi, mutta olen takonut tarvittavat duunit öisin tällä viikolla. On vain niin, että olen nykyisin opiskeluaikoja kokeneempi ja valvomisen fyysinen taakka on rahtusta aiempaa suurempi. On siis noheva väsy ja en siten kammoksu normaalia työviikkoa, joka tuossa muutaman päivän päässä häämöttää.

Tällä viikolla on osa uintitreeneistä ja juoksuista jäänyt/jäävä väliin. Pyöräisään kellariin olen ehdinyt pari kertaa vasta iltakymmeneltä, jolloin parin tunnin setti on todella vastenmielinen suunnitelma. Olenkin tyytynyt vain tuntiin. On ollut hyvä valinta tuo, kun siitäkin ajasta viimeiset kymmenen minuuttia on mennyt kelloa tarkistellessa. Keskiviikkonakin läppärin akku loppui ennen aikojaan ja kuuntelin hetken ensimmäistä vastaantullutta radiokanavaa, Kura FM:ää. Niin no kuuntelin sitä vain hetken: radion suljettuani kuuntelin ketjujen rahinaa kun siihen nyt oli niin oivallinen mahdollisuus. Kyllä ne lauloivat, vaikka vauhti oli enää vain loppuverryttelyä. Tiistaina vedin oivallisen juoksutreenin (5x5min.'2min.) yhteistreeneissä. Ihan taitaa olla viikon paras veto siinä. Kuvittelin jo, etteivät jalkani enää koskaan tarvo asvalttia 3:30/km vauhtia, mutta olinpa erheellinen. En tosin vielä ole puhaltamassa kynttilöitä kakusta, mutta katsokaas: aiemmin olisin viskonut Niket jäälautalle moisen kävelyn jälkeen. Nyt on aika uusi. Kunhan juoksen, niin ei sillä vauhdilla niin hätä ole. Vauhdin seuraaminen ja juoksuinen menneisyys kun ovat minulle sellaisia demoneja, joista metallimiehet tummissaan laulavat. Demonit ovat muutaman tunnin päästä taas matkassa kun aiotun testijuoksun sijaan ehdin juuri ja juuri latoa kovan treenin uimahallin matolla. Ajattelin vetää 5km kovaa ja 5km reipasta. Ihan vain siksi kun en ole ennen moista tehnyt. Hidastuva kymppi siis. Testin juoksemisen sijaan pyrin paikalle kellottamaan muiden suorituksia, kun tähän hätään ei muitakaan toimitsijoita paikalle löytynyt. Onhan noita testejä vielä yksi jäljellä tämänkin jälkeen. Toivottavasti klo 11 ei sada. En siedä sateessa seisomista.

Jaaha, jos lukisi taas uuden tarinan AirBnB:stä, siihen kun moni opiskelija on innostunut. Siinä se aika kuluu ja kohta pääsen jo matolle latomaan.

Elämää leirin jälkeen

Viime maanantai oli kamala päivä olla töissä. Koko päivä oli sellainen tunnekouhun laantuma, vähän kuin pesukoneen linkouksen jälkeinen hiljaisuus. Mökötin ja jumitin. Olen monasti mokannut kesälomalta paluun aivan samalla tavalla. On sitten ollut kyse yleisurheilun MM- tai EM-kisat tai olympialaiset, mutta minkä tahansa arvokisan maratonin seuraaminen paikan päällä (tai televisiosta) on saanut fiilarit sfääreihin, joihin työpaikalla ei vain pääse. Sellaisissa sfääreissä olen kärvistellyt yleensä 2-3 viikkoa - fiilistellen, unelmoiden, aktiivisesti youtubettaen. Raasto.comin aikoihin nämä oireet olivat hyvin voimakkaat. 

Nyt kävi aivan samalla tavalla vähän pienemmässä mittakaavassa tosin. Ei töissä tai kollegoissa mitään vikaa ole - vika on ymmärrettävästi minussa. Siinä pienessä urheilijassa, joka sisälläni yhä hönkii. Sitä kaveria on kyllä koeteltu vuosien saatossa. On ollut vammaa vasemmassa sääressä, on ollut vammaa takareidessä - usein molemmissa ja on ollut vammaa jalkaa kannattelevissa jänteissä. Silti se vain jaksaa kiihkoilla omista ja muiden urheilusuorituksista. Ja sillä mennään. Itseni ja lähellä olevien on helppo ymmärtää adrenaliinipaukun jälkeinen innostus ja nyt jo 20 vuoden takaa pulpahtelevat päiväunelmat (pitkin päivää jatkuvasta urheilemisesta). Yleensä näin käy silloin kun elänyt urheilua koko sielullaan yhden viikon, ehkä jopa vain viikonlopun verran. Juuri näin kävi Turku Triathlon Weekendin leirillä. Sellaisia fiiliksiä eivät Word, Excel, kollegat eivätkä minkäänmoiset deadlinet ymmärrä.

Nooh, nyt kun olen aika monella mittarilla (pl. useat henkiset mittarit) mitattuna aikuinen, vastalääkettä ei tarvitse etsiä kaukaa. Elämä on ihan kivaa kaikkinensa ja parasta siinä on, että välillä innostuu jostain ihan kunnolla. Kokonaisuus ei vissiin ole niin harmaata jos välillä on vähän kirkkaampaa. Vastaavalaisia, mutta skaalaltaan isompia hyppyjä kuuluvat jotkut ottavan. He löytävät mission elämälleen tai päättävät hypätä töihin, joista pitävät koko sielullaan. En epäröi hetkeäkään, ettenkö olisi unelmahommissa juuri nyt, vaikka välillä joku pitkässä joukussa merkityksetön asia vähän pänniikin. Juuri pännimisen hetkellä kestävyyden parissa tapahtuva hikoilu ja itsensä mittaminen ovat mitä parasta lääkettä ja muina hetkinä ne ovaat pelkkää juhlaa. Siksi onkin mielenkiintoista, että saman äärellä tapahtuva intoilu kääntää suupielet horisonttiin. Ja erityisen mielenkiintoista on, että tämä osuu usein juuri maanantaille. Voi sitä parkaa, maanantaipoloa.

No tattoo yet and the something else

Yes. Couple of months has passed and I haven't still taken a tattoo as I promised if I will battle through an Ironman. As of now, I am not so sure about this.

What I am sure about is that I will change the language from English to Finnish. Ja sillä keinoin ehkä saan intoa kirjoittamiseen.

Into harjoitteluun paukahti uusiin sfääreihin viikonloppuna. Nillittämisen keskeltä pärähdimme keskellä Turkua järjestettyyn triathlonleirille, Turku Triathlon Weekendin Training Campille.

En ollut aluksi niin innossani ylimääräisestä viikonloppuohjelmasta rutiinien vanki kun olen, mutta kah, olinpahan väärässä jälleen kerran. Ennakkoluulojen romuttaminen on yleensä parasta, sillä silloinhan on jo haastanut itsensä johonkin. Noh, leirillä oli tarjolla jokaista lajia rennolla otteella ja vähän päälle. Kuudenkymmenen lajin parissa hääräävän tai hääräystä aloittelevan luo oli saapunut Euroopan kärkikastiin lukeutuva Timo Bracht, jonka meriittilista tekee häijyä vaikka sitä lukisi ilman laseja. Viime suvena muiden lipoessa bratwurstia ja rullatessa vaahtoja tuopeistaan, triatleetti Bracht taivalsi kohti alle kahdeksan tunnin suoritusta Rothin legendaarisessa täyden matkan kisassa. Hän kanssaan paikallaolijoita kokemuksillaan ja vinkeillään sivistivät Vermontin lahja suomalaiselle triathlonille Darby Thomas, lukkopolvietureisevä Belgian teitä ja veloja ammatikseen pyörittävä Mika Simola, monta vuotta puolimaratonin SE:tä hallinnut Pasi Mattila, muut tasosta huolimatta pinnallapitävä maajoukkuevalmentaja Antti Kauhanen ja tasapainoa huokuva Hanna Kiviharju. Tämä hersyvä kakku oli koristeltu Brachtia aiemmin useasti löylyttäneellä Mika Luodolla. Mikan suoritukset triatlonin saralla hakevat vertaistaan, mutta hän ei hirveästi asiasta ääntele. Nyt kuitenkin porukalle selvisi, että Luoto on kova. Hän se kestää meren loiskeetkin.

A I V A N mahtavaa.

Vaikka osan kanssa olen matkannut jo useammankin vuoden, tajusin vasta lauantaina kuinka upea tilaisuus meillä olikaan käsillä. Kukin valmentajista oli taivuttanut kokemuksena muutamaan kattavaan tarinaan ja ohjeeseen, jotka tukivat hienosti toisiaan. Olisipa kuullut osan vinkeistä vuonna 1999 kun aloitin tasaisen, nykytilaan johtaneen alamäkeni.

Leiri oli uinnin osalta itselleni vaativa (4300m, jossa osana oli 22x100m), mutta pyörän ja juoksun osalta tapahtuma oli helpohko. Lopputulos oli kokonaisuudessaan miellyttävä, vähän niin kuin mieto paprikamajoneesi makkaraperunoiden koristeena. Äijäidentiteetille, ihan pienellekin, rankalta ja osittain kivuliaaltakin kuulostanut lauantain Yin-jooga ja sunnuntain foam roller/pilates-sessio käänsivät vuosina 1992 ja 2008 luodut vahvat ennakko-oletukseni kaakkoon. Tai siis pois päältä. Ne tekivät kipeää kyllä, mutta sillä tavalla oikeasti. Ensimmäisen kerran meinasin nukahtaa kiristävän venytysliikkeen aikana. Kierolla tavalla nautin venyttelystä, mitä ei ole mahtunut kertaakaan 28 vuoteen, joiden parissa olen kestävyysurheillut. Leirin ohjelma ja tekeminen olivat rentoja ja saivat vähän jumissa olleet paikat ja paljon jumissa olleet ajatukset liikkeelle. Ihan ässä tulos. Taidanpa tästä nousta työpöydän ääreltä ja astella vähän. Laitan vähän hymyä siihen tykö.

Leiristä on muutamia kuvia täällä. 

Mutta mikä on parasta: uusia leirejä on tarjolla keväällä.