Optimaalinen lapio

Kävin tuossa kaupassa. Etsiskelin hanakasti lapiota. Ei löytynyt sopivaa, mutta ostin turhautumiseen salmiakkia. Sellaista superversiota. Tyhjensin askin ennen kun nousin autosta. Just because I can.

Sitten äkkäsin, että sellainen lapio, joka iskee pohjamutaan asti, löytyy jo kotoa. Ihan valurautaa on eli vahva varreltaan ja ilkeä päästään. Alkaa meinaan tulla kiire. Routa iskee kohta, kun on tuo talvi tuossa tulollaan. Kun iskee routa, ei auta valurautakaan, jos aikoo kaivaa esiin pohjamutaan vajonnutta kuntoaan. Ehkä se löytyisi kesän suulla, mutta olen tällainen kärsimätön sielu, että heti pitäisi saada se. Tämä on ilmeisesti sosiaalisen median syytä, koska se on opettanut minut vaatimaan välitöntä hyväksyntää. Minäminäminä ja peukku.

Olen tässä jo jaaritellutkin iät ja ajat, että "kah, olenpas huonossa kunnossa", mutta opin koko ajan uutta. Oppiminen on välillä enemmän luopumista. Ymmärtämistä ja hyväksymistä, että tämän haikailemani hyvän kunnon kuluneet jäänteet, joihin egoni ja identiteettini ovat tiivisti punoutuneet, voivat olla vain utopiaa, takaperin etenevää aikaa, asioita, joita muistaa enää vain minä, Tilastopaja ja mummon keräämät muutamat lehtijutut. Sellainen käsite kuin hyvä kunto on ajassa muovautunut optimaaliseksi kunnoksi, jossa on hyvälle kunnolle enemmän liikkumavaraa, keskiarvoa suojeleva vaihteluväli itsetuntoa tukemaan. 

Siinä, että optimaalisuuskin tuntuu välillä ohikiitävältä, lähes läpikuultavalta hetkeltä kestävyysurheilijanharrastajan elämässä, ei ole mitään synkkää, vaikka se haikeudeltaan sellaiseksi värjäytyy. Olisiko tämä ymmärrys enemmänkin kokemusta ja luottoa siihen, ettei enää hötkyile kuin läänintaiteilija apuraha-anomuksensa kanssa? Että lupaa maalata isoja kuvia vaikka tykkää oikeasti veistää pieniä patsaita. Että jättää kovan treenin väliin, jos on jo valmiiksi väsy. Ehkä laiskuutta ei ole olemassa, on vain rakenteellisia olosuhdetekijöitä ja viivyttelijän luova tila. Sellaisella harjoitusohjelmalla tosin ei tuuletella mestaruuksia, mutta harrastaa kyllä voi. 

Nämä urheiluhommat menevät, kun ei valita. Akilles muistuttaa olevansa joku jokaikinen päivä, mutta liikkeessä olemme molemmat jotain. Se on mieluisaa, vaikka se vähän koskee. Juoksen akilleksen mielialavaihtelujen sallitessa tuollaiset 60-80km viikossa, joista osa on suunnistusta, osa ainakin reipasta ja loput roskaa, jota ikäiseni pitäisi kuulemma välttää. Kesän kisojen jälkeen olen käynyt uimassa kahdesti, edellisen kerran juuri eilen. Ei sillä, että olisin niin peto, ettei tarvitsisi uida, vaan olen semmoinen epeli, että en vain ole saanut itseäni altaaseen. Uin viivyttelijän luovassa tilassa. Se vasta vaikeaa puuhaa onkin. Pyörään olen koskenut muutaman kerran, koska se on ollut muiden tavaroiden tiellä. Kerran kiinnitin sen jopa treineriin kun laiskotti vetinen ja kolea talvikeli. Ajoin vähän voimaa ja vähän sitä nopeampaa myös. Ei se niin pahalta tuntunut, kun aloitti vähän kevyemmin. Eniten pänni kun kaiuttimen akku hyytyi ennen minua. Kesken biisin lopetti, senkin ryökäle.

Ei mutta hyviä treenejä ja elämää kaikille. Älkää hötkyilkö, kun joulukin on tulossa. Ja käykää nyt hyvä tavaton välillä juoksemassa, että hyödytte siitä kaakeleiden laskemisesta ja wattien kelailusta maaliviivalle asti kun kesällä menette minkä jaksatte. 

Ensimmäinen lokakuuta

Päivämäärä 1.10 ohjasi tekemistäni ennen enemmän kuin nälkä ja vilu. Lokakuun ensimmäisenä päivänä alkoi uusi treenikausi. Joka vuosi. Se päivä oli aina varma, varmempi kuin kauden onnistumiset tai uudet finnit. Päivämäärä, jota odotti jo huonosti sujuneiden SM-maastojen jälkeen toukokuussa, kun takaraivossa kimpoillut uho kulminoitui sanoiksi, että "ensi vuonna kulkee." Silloin ei odottanut muuta kuin lokakuun ensimmäistä ja kesän loput pettymykset oli helpompi sietää. Se oli päivä, jolloin kaikki oli taas mahdollista ja ohjelmassa vain määrää ja sopivasti laatua.

Nyt vanhana sällinä aloitin kauden portaissa. En juosten, kuten trendikkäästi olisi tarve, jotta pylly pinkeytyisi ja jaloista tulisi spagettia. Niin kuulin eilen sanottavan. Portaat eivät ole muotia, portaat ovat voimaa ja ketteryyttä. No, nyt en siis portaissa juossut. En varmaan edes jaksaisi tehdä niin. Sen sijaan eksentrisoin akillesjännettä. Kahdesti päivässä. Ei siinä kunto nouse tai maisema vaihdu, mutta yritän kovasti, ettei tarvitsisi näyttää jalalle puukkoa. Kesällä asiantunteva fysioterapeutti, Kitula itte, opasti erinäisiä eksentrisiä harjoitteita, joita tutkimusten mukaan pitäisi kertyä 360 kpl per päivä. Teen niitä vain 200, ja siksi ehkä akilles yhä vaivaa. Laiska olen.

Mennä viikolla minulle tarjoutui käydä työmatkalla Singaporessa. Reissu oli rankka kuin mikä, mutta kävin siellä juoksemassa aamuna muutamana. Kuumassa ja kosteassa. Yhtään kertaa en jaksanut akillesta treenata ja ilmankos se vähän ärtyi. Ei niin pahaksi kuin kesän ratakokeilun jälkeen. Sen verran kuitenkin, että tiedostin juostessani, etten erityisesti ponnista kipeällä jalalla. Ei ole hyvä merkki se, sillä taitavat aivot ajatella liikaa.

Viikkoa sitä ennen kävin jostain kumman syystä (tai no käyttäytymistaloustiede kertoo sunk cost fallacystä ihmisen käytöksestä ja tämä on sitä) Berliinissä juoksemassa maratonin. Tai siis juoksin alussa ja kävelin välillä. "Kävelin välillä" piti muuten olla meidän bändin nimi, jos olisimme bändin laittaneet pystyyn. Se olisi ollut sellainen Slayerin ja Motley Cruen hybridi eli melko surkea. Berliinissä akilles kesti, mutta sielläkään en jalalla varsinaisesti ponnistanut. Vaimokultakin pyysi anteeksi kun ohitti minut. Onnekseni hän jaksoi odottaa sovitussa paikassa melko lailla pitkään venynyttä samoiluani eurooppalaisessa startup-mekassa. Treenaamattomuuden johdosta kunto ei ollut kummoinenkaan, joten suoritus on kunnon mukainen. Tuli sekin koettua, että miten kulkee kun ei treenaa. Semmoinen bucket list -juttu tämä.

Tiistain yhteistreeneissä kävin tiputtamassa loput jetlagin rippeet Kupittaan hiekkamadolle. Juoksu kulki yllättävän hyvin ja pääsin jopa pojat 9v-sarjalaisten km-vauhtia. Kiva kun yllättyy positiivisesti. Akilles ei ollut siitä moksiskaan, luulen. Toisaalta jos akilles ei nyt haittaisi menoa, takoisin asvalttia kuin eläin. Ehkä peura. Olisin kuin peura ajovaloissa, säntäilisin viisi kilometriä tuonne ja kympin tänne (silloin olisin 5km ohi kodin, mutta juoksisin senkin pätkän, koska voimaantuminen), ja jokainen askel olisi kepeän lennokas. Minulle käy lokakuussa aina näin. Halajan olevani joku pieneläin. Sama into palaa kun kalenteria lukee. Nyt vain tämä keho ei ole enää kaltaisensa. Voi elämä. Ehkä ensi vuonna haluan olla marsu. Jyrsisin polkua, asvalttia ja novotania (jos tartania vielä on jossain olemassa, mondoa en jyrsisi. Menisi talttahampaat tylsiksi).

Onneksi keskiviikkona tuli manflu. 

You know it's all a gamble when it's just a game

Eipä kyllä arvannut 15-vuotias vekara istuessaan Chevrolet Caprice Classicin keinonahkapenkillä kuuman detroitilaisen auringon paahtaessa puolipitkää, aaltomaiseksi pehmennettyä takatukkaa, että juuri se samainen kappale, joka sinä hetkenä soi radiosta ensimmäistä kertaa, synnyttää viluväreitä vielä 31 vuotta myöhemmin, kun astelee joutomaalla akillesta aktivoiden. 

Niin. Edellisellä kerralla kirjasin tänne hetken aivopierusta, joka tuhosi hyvän yhteiselon ailahtelevan akillesjänteen kanssa. Silloin oli edessä vihreämpää ruohoa aidan tuolla puolella: Challenge Turun sprintti, swimrun-kisa arvoisan puheenjohtajan kanssa, SM-supersprintiviesti (superlyhyt kisa, siitä tuo super) ja aikuinen-lapsi -meininkiä samana päivänä ison stadionin liepeillä. Menin ja nautin ne kaikki, koska akilles ei vielä narissut (eikä narise). Sprintti meni heikommin kuin aiemmat lyhyet kisat, swimrunissa voitimme Hanna-Maria Seppälän tiimin ja SM-superissa pokkasimme veteraanien SM-kultaa. 

Näiden valintojen vastapainona vain vähän enää muistan miltä tuntuu liikkua ilman jatkuvaa kipua, mutta tämä on ihan ookoo, koska itseaiheutettua ja toivoakseni väliaikaista. Haasteena on, että ei edes tuoreen akateemisen tittelin järjellä tätä ei kykene selittämään. Kyllä kipu pirteänä pitää, mutta en kannusta ketään vastaavaan hölmöilyyn. Olkaa te järkevämpiä, vaikka lajivalintanne tekee siitä haastavaa.

Jalka kestää yhden "kovan" juoksun viikossa. Sitä seuraavana päivänä sillä ei kykene kävelemään, mutta onneksi on tuo toinen jalka. Akilles kyllä palautuu seuraavaan kovaan, mutta en ole vielä löytänyt ainuttakaan kirjallista lähdettä, jossa opastetaan, että "teepä kuule juuri noin." Metsässä juoksu on ollut hyvä keino leppyyttää akillesta ja mieltä, mutta lauantaina sekin linimentti petti, kun yritin polkujuoksussa tiputtaa takana juossutta eteläsuomalaisen pitäjän perunoita viljelevää suntiota lataamaalla neljän vauhtia poluilla ja metsäteillä. Ei suntio siitä mihinkään livennyt, ja kuntokin oli ilmeisen vajaa moiseen. Suntio tiedosti varmaan, että edellisenä tiistaina olin käynyt Liedossa häviämässä viimeistä edelliselle suunnistajalle rapiat 20 minuuttia, koska mitä ilmeisimmin hän antoi minun olla ensimmäisenä perillä.

Seuraavaan ja ns. kilpakauden päättävään Berliinin maratoniin on pari viikkoa. Tavoite on laskenut tapahtuman läpijuoksuun alle Bostonin maratonin aikarajaa. Miellän sen ihan hyväksi tavoitteeksi.

Niin joo, se kappale, joka siellä Detroitissa soi vuonna 1987, oli Guns'n'Rosesin Paradise City. Se hetki on syöpynyt sisälle, ihon alle. Eri tavalla kuin Crazy Frog (Kysymys: miten vuoden 1987 kokemus ja Crazy Frog liittyvät yhteen?).

Koska kerran voin, niin lataan tähän kuvan politiikan asiantuntijan poliittisesti korrektista tervehdyksestä (kuva @ Teemu Oksanen).

Minne meni 2 kuukautta?

Jälleen kerran jalat sojottavat kohti kattoa. Yritän edistää pahan poistumista oikeasta jalasta, lähinnä sen akilleksesta. Pikaluisteluaikoina, lutuisella 1980-luvulla, teimme tätä samaa 500m:n starttien välillä, koska isotkin tekivät niin. Nyt se on the trend, jolla on oma hashtag (#legdrain), muttei Wikipedia-sivua. Taas kun olen askeleen päässä reiki- ja/tai korvakynttilähoidosta, hakeudun perusasioiden äärelle eli asetan jalat vahvassa uskossa kohti kattoa. Tällaisina aikoina myös suhde jäähän lämpenee.

Edellisestä kirjoituksestani on kulunut 2 kuukautta. Osa sille ajalle sijoittuvista päivistä on ollut lomaa. Totean tähän lyhyesti, että olen hyvin huono lomailemaan. Ei sillä, etten osaisi lorvailla, vaan jotenkin lomailu vain syö sielua. Siitä huolimatta edellisen postauksen jälkeen piipahdin lyhyesti Irlannissa (työmatka oli se), mutta kiehtovampaa on jakaa akilleksen sallineen minun juosta. Ja olen minä juossut. En ole määrällisesti latonut paljoakaan (50-70km viikossa), mutta useassa paikassa. Juoksin Irlannissa ja välillä saaristossa. Akilles on erityisen tykästynyt metsässä juoksemiseen ja siksi olen käynyt pari, parhaimmillaan jopa kolme kertaa viikossa suunnistamassa. Kyllä on ihmisen hyvä käydä metsässä. Olen vielä sen verran hyvä, että pitäydyn metsässä yleensä tovin ratamestarin suunnitelmia pidempään. Kerran olin metsässä oikein pitkään, koska satoi, ja huuruisin rillein ja vahvan ikänäön yhteispelillä näin vain vähän karttaa ja maastoa, mutta paljon kaikkea sumeaa. Kotoakin oli soitettu, että missä mies. Akilles piti siitä ihan niin kuin piti Jukolan debyytistäkin Hollolassa. Onpa hölmöä käsitellä akillestaan itsenäisesti ajattelevana ja tuntevana kuin se olisi ihminen. Sallin sen nyt ja aina, koska ei tässä järkeä muutenkaan ole jaettavaksi. 

Tein tässä välissä paluun kolmiharrastuksen äärelle. Toukokuinen kahden tunnin rogaining osoitti, että kuntoni oli ihan pätevä puoleksi tunniksi. Kesäkuussa uskoin jaksavani jo tunnin verran. Olin epämääräisesti mukana tekemässä Juhannustriathlonia ja jostain syystä pakkasin matkaan myös kisavermeet. Kun sain arvoisalta puheenjohtajalta luvan jälki-ilmoittautua tapahtumaan, päätin niin myös tehdä. Tarina sen myötä on varsin perinteinen: uinnissa olin hukkua, pyörässä nukkua ja juostessa kaatua. Juoksunlopussa tosin sain nuorisoon vähän liikettä ja siitä tuli sellainen "giving back to the community" -fiilinki, josta amerikkalaiset tykkäävät. Voitin jälki-ilmoittautuneiden 45-49 -sarjan ja arvonnassa sain energiaa. Go SIS.

Toista esiintymistä triathlonin areenoilla edelsi kulttuuriepisodi: Kesäkuisena perjantaina olin lähdössä elokuviin. Laiskuuttani olin aikeissa tehdä koko kahden kilometrin matkan ihan autolla. Lainvastaisesti liikennevaloissa äkkäsin somesta, että samaan aikaan Helsingissä oli Tuska-festivaali (jossa lavalla mm. Meshuggah ja Body Count). En sitten ehtinytkään elokuvateatterille, kun suuntasin Helsinkiin. Ihan ookoo valinta oli se. Yön tunteina ilmeni, että seuraavan aamun Kisko-triathlonin sprinttimatkalle olisi tarjolla yksi peruutuspaikka, jolle sanoin kyllä. Jahka olin päässyt kotiin 2.30, niin pääsin kevyesti nukahtamaan ennen kuin suuntasin uudelleen itään. Kiskollakin uinti oli sellaista sotkua, mutta loput lajit sujuivat ja pääsin maaliin saakka. Juoksureittinsä on kyllä hieman pirullinen, mutta laskin sen mukaan äskeiseen arviooni. Siinä ne sitten komeilevat, molemmat paluuni triathlonin pariin. Ensi viikonloppuna pääsen etelään toppatakkeilemaan ja seuraamaan kun melko moni seuramme jäsen taivaltaa Tallinnan bränikkää Ironman-kisaa. 

Ja tähän lopun tuntumaan seitinohutta nillitystä. Akilles ei pitänyt lainkaan yhdeksän vuoden jälkeisestä paluusta radalle. Ei ratakisaan, vaan ihan vain ratajuoksusta. Äidyin näin hurjaan tekoon viime torstaina lähinnä mahtipontisen aivopierun myötä. Harjoituskin jäi kesken, mikä on minulle nykyään osoitus henkisestä kasvusta, ei heikkouden mittari. Muistan kyllä erinäisiä kertoja, jolloin olisi ollut erityisen hyödyllistä keskeyttää harjoitus. Olisin ehkä välttynyt kuukausien tauoilta tai kisoissa olisi kulkenut. Yleensä "kisoissa ei kulkenut" tuli sanottua, vaikka kellossa kimalteli uusi ennätys. "Jos on tyytyväinen niin voiko sitten enää parantaa," ajattelin.

Edessä on vielä Challenge Turun sprintti, sitä seuraavana päivänä swimrun-kisa idässä ja niitä viikon takana lymyävä SM-supersprintin joukkuekisa yli 130v-sarjassa ja samana aamupäivänä tapahtuva vanhempi-lapsi -kolmilajisuoritus. 

Hei vain ja tsemppiä kaikille.

Melko lyhyt projekti

Tämä harrastaminen on vähän sellaista tunteikasta puuhaa, ettei aina tiedä, miten sitä järjellä selittäisi. Parempi on, ettei selitä ja antaa mennä vaan ja möllöttää siihen päälle. Siksi olen enemmän möllöttänyt kuin blogannut.

Yhtenä lauantaina menin ja uhosin. Ääneen ja someen kerroin, että käyn itseäni ulkoiluttamaan. Projekti tosin kesti sen yhden iltapäivän, joka ei nyt aikuiselle ole kyllä yhtään pitkä aika. Sinä lauantaina katselin Ilkan selän kaikkoavan horisontintapaiseen, Kupittaalla kun ei näe kovin pitkälle horisonttiin. Juoksimme kiihtyvää reipasta, koska olin jo päässyt noiden polvien kanssa sinuiksi. Ile jatkoi, kun minä tyydyin kunnonmukaiseen 8km:n rallatteluun, joka alkoi neljästä ja päättyi alle 3:40/km-vauhtiin sillä tavoin lupsakkaasti, että jaksoi kotiin omin voimin. Ehkä siksi rävähti idea, että treenaan kuukauden SM-duathloniin niin, että selviän Ruskolla kummallekin viivalle.

En tosin päässyt edes lähtöviivalle. Olin kyllä lähdön tuntumassa, mutta nyt totutusti toppatakkilipulla. Heti sunnuntaiaamuna oikea akilles oli projektista koko lailla eri mieltä. Ihan sellaista, että annat nyt vain olla ja alat aikuiseksi. Kyllä minä hyväksyisin, jos akilles tekisi näin pidemmän tavoitteellisen kiusaamisen päälle, mutta kun yhtäkkiä heittäytyy poikkiteloin, niin on se vaikea niellä. Silloin ei suorilta tiedä, mitä nyt tällä kertaa mokasi. Tietää vain, että mokasi. Se on tuttu tunne. Huolimatta siitä, että akilles oli turvonnut ja hyvin kosketusarka, kävin hoitamassa akuuttia vikaa 15km:n lenkillä. Ei se sillä parantunut, mutta ulkona oli ihan kivaa. 

Olen tässä nyt vähän laiska menemään leikeltäväksi (nyt kun tämän sanoo, niin jo vain käy kutsu veitsen), joten yritän näinkin konservatiivisesti palautua juoksevaksi. Kyllä ei myöskään parane akillesvika levolla, miellän. Aiemminkin juoksin vammat pois, paitsi ulkopuolisen aiheuttamant luunmurtumat. 

Vain vähän yllätyin kun tuli akilleskuntoutus duathlontreenien tilalle. Eksentriset, egoa koettelevat venytykset, vuorikaurismainen vaellus Norjassa ja suunnistus tulivat hoidoksi. Norjan reissu muuten tuntui toimivan oikein hyvin hoitomuotona, suosittelen. Suunnistus puolestaan on näillä taidoilla sillä tavoin rehellistä, että metsässä voi käydä hakemassa välitöntä palautetta päätöksilleen liittyvät ne sitten akillesvaivoihin tai reitinvalintoihin. 

Yhtäkkinen juoksemattomuus vastaanotettiin kotona pyöräilyyn kannustaen. Kävinpä siis pyöräilyn pariin melko lailla nollasta, koska kevään spinningtreenistä oli jo tovi. Seuraavan lauantain duathlontreeni tuli vähän nopeasti kuntoon nähden, mutta kyllä sitä muutaman kilsan ulkoilee vaikkei treenaa. Sen tein ja akillesta moinen ketutti riittoisasti. Sunnuntaina ajoin mäkivetoja, tiistaina lyhyitä 4-5 minuutin vetoja ja torstaina oli jaoston tempokisa Liedossa. Ei palautunut aiempi pyöräkunto alle viikossa, mutta olinpahan aktiivinen enkä sohvalla, mikä on kiva sijaintipaikka myös. Torstaina selvisi samalla, että Rusko kannattaa unohtaa.

Norjan reissulla pääsin kivuttoman juoksun pariin jahka olin tarponut 2.5h kivikossa. Se kannatti monessakin mielessä. Norjassa juoksin pienissä 5km:n pätkissä vain. Kerran nautin 8km, kun piti saada kuva Noseblood Recordsin akkunasta. Koko matkan sieti akilles. Ruskon sijaan pääsin Hepojoentielle ja seuran kisasarjan duathloniin. Olen kokenut joskus parempaakin kulkua, mutta kivaa ja tuskallista oli koko matka. Oikein positiivista oli, että kunnossa on paljon varaa parantaa. Vaan sittenpä tuli tiistai ja tonnin vedot. Luukutin ne alle 3:30/km ilman kipua, mutta treenin päätteeksi puhuessani lakkasin liikkumasta, niin akilles antoi välittömän palautteen. Kyllä kävi kipeästi kun kotiin juoksi.

Tällä meiningillä jäi väliin Karhunkierros, eikä tuo syksyn Berliinin reissu juuri nyt ihan valoisalta näytä, mutta onhan minulla märkäpuku ja kesä on vasta aluillaan.

Laitan tähän harvinaisen kuvan, jossa olen venytetty äärimmilleni. (Kuvan otti Juha Nappu Turku Rogaining Sprintin lähdössä).

Vinot ystävät

Muistan elävästi kun yhtenä sunnuntai-iltana armeijan tuvassa ymmärsin, kuinka vino otos ikätovereistani oma ystäväpiirini on. Erilaisista sosioekonomisista taustoista huolimatta jaoimme suunnattomia intohimoja Slayeriin, Anthraxiin, Public Enemyyn ja Run-DMC:hen, kestävyysjuoksuun, seinien maalaamiseen ja sellaisiin nuorisotouhuihin. Nauroimme makeasti jupeille, ja yhtä suurella ilolla koviksille, kunnes jälkimmäiset olivat iholla kiinni. Mutta tuolla tuvassa meitä oli rapiat kymmenen nuorta miestä. Joukossa oli yllättäen spinning-tunnilla ja vissiin aiemmin täällä blogissakin mainittu Tero, lapsuuden paras ystäväni, johon aika ja harrastukset olivat tehneet eroa. Sitten siellä oli Janne, joka asui ala-asteella koulurakennuksessamme, koska isänsä oli talonmies. He muuttivat kolmannella luokalla Australiaan ja nyt sitten yhtäkkiä vuosien jälkeen hän oli tullut suorittamaan armeijan ja nukkui alasängyssä. Se oli melko lupsakka uudelleentapaaminen. Kyseessä oli vuosi 1992. Olin kolme vuotta aikaisemmin sanonut hyvästit pikaluistelulle ja siirtynyt kestävyysjuoksuun ja siitä kumpuavaa identiteettiä ja finnejä rakensin armeijassa ahkerasti. 

Mutta jokaisena sunnuntaina iltatoimien yhteydessä huvitti kuulla, kuinka monta kossua Sakke oli taas viikonloppuna vetänyt. Yleensä väitti, että korillisen tai puolet, mutta jotenkin luulen, että Sakella meni kossut ja kalja sekaisin. En tiedä siitä enempää, koska en juo. Kyllä oli tärkeää myös kuulla, mitenkä Karppa oli saanut viritettyä traktoriaan niin, että menee jo nollasta sataan. Sakke yritti muuten alituiseen myös vakuuttaa meitä, että oli kova naisten mies, mutta epäilen sitä jos yhdenkin kossun oli vetänyt. Ei ollut Sakke puheinensa erityisen terävä nuori mies. Kaikkinensa ei ollut meillä paljon yhteistä kieltä, ja kovin koitin ymmärtää, miten erilaisia olimme, vaikka paljon samaa silloisessa Suomessa jaoimmekin, koska ei ollut Internetiä. 

Tuvassa oli myös yksi triathlonisti, sellainen harrastaja, Kari taisi olla nimeltään, lyhyenläntä ja oikein kova suunnittelemaan ja puhumaan. Kerran läksin hänen kanssaan pitkälle lenkille toiveikkaana, että sanoistaan olisi teoiksi. Juoksin 40km, sen mitä Kari oli uhonnut tekevänsä, mutta hän ei sitä tehnyt, koska tuli väsy kesken matkan. On normaalia se, että väsyy, kun juoksee. Hänen seurassaan usein kyllä mietin, miten vekkulia on kun kieli on kehoa vahvempi. Enkä kyllä vieläkään tiedä, miten se 40km olisi harrastajatriatleettia erityisemmin palvellut, koska nykyäänkin voi harjoittelun sijasta panostaa vempeleisiin (Pun intended). Karilta opin myös miten urheiluvapaalla voi mennä uimahallin yläkertaan jumppamattopinon taakse nukkumaan. Siellä kelpasi koisailla monasti, kunnes minä ja isompi lössi urheilijanalkuja jäimme siitä kiinni.

Kun siirryn ajassa eteenpäin viime viikonloppuun, tunsin saman fiiliksen kuin tuvassa lojuessani. Kävin pyörittämässä kuntopyörää #kuningashässäkässä kuntosalilla. En siellä paljon pyörän ohi mulkoillut, koska olivat suunnattu ulos ikkunasta ja kun vieressä oli urheilija ja toisen alku. Mutta siltikin tuli tunne, että olen kestävyyslajien intohimoineni vino. Altaaseen pulahtaminen oli ennen vanhaan kehoni kosto ylirasituksesta ja pyörälle nouseminen samaa kategoriaa. Nykyään näillä juoksua paikkaavilla lajeilla on eri tarkoitus. 

Olen tässä salilla heilumisessa niin huono ja heikko, että asenteeni vielä kostautuu. En odota sitä erityisellä innolla. Jos nyt voimailisin tai edes venyttelisin, olisin kauemmin toimintakykyinen, luulen. Mutta olen sen verran jäärä tässä. Muiden saliheilutteluja olen seurannut verroin runsaasti kun olen käynyt kuntouttamassa polvea. Salilla nuokkumisesta on piirtynyt itselleni tulevaisuuden visio, jossa olen sellainen nuorisoa neuvova vanha patu kuntosalin nurkassa. Lempinimeni on Pena ja tepastelen kuin kukko kauhtuneissa, läpikuultavissa polvitrikoissani, jotka eivät enää täyty lihasta vaan löysästä nahasta. Siksi vain, että tuntisi vielä olevani joku tai jotain. En minä nyt tässä sitä, että saliheiluttelussa on mitään väärää, mutta oireilen kun urheilussa pitää tulla hiki, pitää mennä eteenpäin ja tavoitteen mittaa kello. 

Sallin itseni jäädä jumiin tähän viimeiseen ja sitä myötä katsahtaa tulevaan kauteen. Toukokuussa listalla on NUTS Karhunkierroksen 80km, johon suhtaudun pelonsekaisin tuntein. Viime vuonna tähän aikaan olin jo käynyt tunkkaamassa ja juoksemassa polkuja, ja nyt olen syöttänyt Impparin mattoa ja juossut tasaista asvalttia. Jalat kestävät melko hyvin kaikkea muuta paitsi alamäkiä, ja sitä myötä 80km:n polkujuoksu tuntuu rahtusen epävarmalta juuri nyt. Operoitu ja toinen polvi vissiin ottivat nokkiinsa tästä:
Toinen juoksukoitos on syyskuussa Berliinissä. Ajattelin, että kävisin pitkästä aikaa maratonin pariin. Ei sillä, että se enää mitään lentoa olisi, mutta että juoksisin sen ilman 183.8km:n alkuverryttelyä. Jos nyt laittaisi tähän aikatavoitteen, niin siitä tulisi totta, eikö? 

Näiden väliin mahtuu monta viikkoa. Josko niihin mahtuisi muutama triathlonkisakin? Pääsisi sitten pyöräkin ulos tuolta pannuhuoneesta, ja voisi jopa tulla harjoitelleeksi monipuolisemmin kun mitä yksinkertainen ystäväni juoksu vaatii.

Talvipäivä

Eilen paistoi aurinko. Kirpeä pakkanen hiutaloi ikkunat aivan kuin olisi lastansa opettanut askartelemaan paperia saksilla. Ohut lumi painoi äänet pois ja jätti maiseman hyväilemään sielua ja silmää. Tuli hymy, kauneus ja sanat, jotka vaalivat sunnuntaita leppoisan vauhdikkaana niin vain kuin sunnuntaita sietää pitääkin. Pitkän lenkin kirkko, ravintoa ja lisää liikkumista. 

Mutta silti ensimmäisen mäen päällä maistui suussa veri. Pulssi iski yli ylemmän rajan, hammas oli irvessä. Menin yksin pakoon itseäni. Sillä tavoin mies aloittaa hiihtämisen joka talvi.

Olen parhaillaan palaamassa kokonaisuuden muonavahvuuteen palanen kerrallaan. On se hidasta, mutta oikein toiveikasta. Polvileikkauksesta on huomenna kuusi viikkoa ja joulun aikana hankituista ylimääräisistä kiloista on jäljellä enää pari. Vuosien aikana kertyneistä noin viidestä en varmaan enää raaski luopua, ettei tule talvisin vilu. 

Epämääräinen harjoitus- tai kuntoutus"ohjelmani" on altistanut kaiken maailman vemputtimiin. Olen heilutellut käsiäni cross-trainerilla ja kävellyt kotona pipo päässä portaita. Jälkimmäinen tunti tuntui ihan normaalilta. Menen nyt tunteella ja vain vähän järjellä. Terve, kohta 12 vuotta sitten operoitu polvi on nyt pahemmassa iskussa kuin tuo hiljaittain operoitu. Myönnän, että se painaa otsassa, mutta oikeasti kaikki on hyvin. Siltikin ajatukset harhailevat cross-trainerilla niin, että melkein kompastuu. On se sellainen laite, että keksijältään voisi kysyä kysymyksen. On ollut muutakin kuin cross-trainer: Ystäväni Garmin Fenix3 menetti varman otteensa GPS:ään ja siten elämäänsä, tutustuin soutuergometrin kalapeliin, aktivoin reisilihaksia samalla suklaata nauttien, olen ehkä hedonisti, ja jäin kävelylenkeillä koukkuun podcasteihin. Menin ja tapailin juoksua ilman lääkärin lupaa, olenhan aikuinen. Jopa kaksi 10km lenkkiä vedin, ihan rauhassa melkein 50 minuuttiin. Kyllä sanoi lääkäri aamulla, että ei vielä operoitu voi ihan oireeton ollakaan. Terveelle tai nyt oireilevalle polvelle antoi kaksi kuukautta aikaa. Seuraava tavoite paluumatkalle onkin vahvistaa perää, etteivät polvet notku. Saamarin istumatyö. 

Luulenpa, että olen kerrankin ottamassa erävoiton itsestäni, vaikka polvia vapisee.

Vain siksi tässä on Trent ja vähän knafti rotsi.