Eilen paistoi aurinko. Kirpeä pakkanen hiutaloi ikkunat aivan kuin olisi lastansa opettanut askartelemaan paperia saksilla. Ohut lumi painoi äänet pois ja jätti maiseman hyväilemään sielua ja silmää. Tuli hymy, kauneus ja sanat, jotka vaalivat sunnuntaita leppoisan vauhdikkaana niin vain kuin sunnuntaita sietää pitääkin. Pitkän lenkin kirkko, ravintoa ja lisää liikkumista.
Mutta silti ensimmäisen mäen päällä maistui suussa veri. Pulssi iski yli ylemmän rajan, hammas oli irvessä. Menin yksin pakoon itseäni. Sillä tavoin mies aloittaa hiihtämisen joka talvi.
Olen parhaillaan palaamassa kokonaisuuden muonavahvuuteen palanen kerrallaan. On se hidasta, mutta oikein toiveikasta. Polvileikkauksesta on huomenna kuusi viikkoa ja joulun aikana hankituista ylimääräisistä kiloista on jäljellä enää pari. Vuosien aikana kertyneistä noin viidestä en varmaan enää raaski luopua, ettei tule talvisin vilu.
Epämääräinen harjoitus- tai kuntoutus"ohjelmani" on altistanut kaiken maailman vemputtimiin. Olen heilutellut käsiäni cross-trainerilla ja kävellyt kotona pipo päässä portaita. Jälkimmäinen tunti tuntui ihan normaalilta. Menen nyt tunteella ja vain vähän järjellä. Terve, kohta 12 vuotta sitten operoitu polvi on nyt pahemmassa iskussa kuin tuo hiljaittain operoitu. Myönnän, että se painaa otsassa, mutta oikeasti kaikki on hyvin. Siltikin ajatukset harhailevat cross-trainerilla niin, että melkein kompastuu. On se sellainen laite, että keksijältään voisi kysyä kysymyksen. On ollut muutakin kuin cross-trainer: Ystäväni Garmin Fenix3 menetti varman otteensa GPS:ään ja siten elämäänsä, tutustuin soutuergometrin kalapeliin, aktivoin reisilihaksia samalla suklaata nauttien, olen ehkä hedonisti, ja jäin kävelylenkeillä koukkuun podcasteihin. Menin ja tapailin juoksua ilman lääkärin lupaa, olenhan aikuinen. Jopa kaksi 10km lenkkiä vedin, ihan rauhassa melkein 50 minuuttiin. Kyllä sanoi lääkäri aamulla, että ei vielä operoitu voi ihan oireeton ollakaan. Terveelle tai nyt oireilevalle polvelle antoi kaksi kuukautta aikaa. Seuraava tavoite paluumatkalle onkin vahvistaa perää, etteivät polvet notku. Saamarin istumatyö.
Luulenpa, että olen kerrankin ottamassa erävoiton itsestäni, vaikka polvia vapisee.
Vain siksi tässä on Trent ja vähän knafti rotsi.
No comments:
Post a Comment