Vinot ystävät

Muistan elävästi kun yhtenä sunnuntai-iltana armeijan tuvassa ymmärsin, kuinka vino otos ikätovereistani oma ystäväpiirini on. Erilaisista sosioekonomisista taustoista huolimatta jaoimme suunnattomia intohimoja Slayeriin, Anthraxiin, Public Enemyyn ja Run-DMC:hen, kestävyysjuoksuun, seinien maalaamiseen ja sellaisiin nuorisotouhuihin. Nauroimme makeasti jupeille, ja yhtä suurella ilolla koviksille, kunnes jälkimmäiset olivat iholla kiinni. Mutta tuolla tuvassa meitä oli rapiat kymmenen nuorta miestä. Joukossa oli yllättäen spinning-tunnilla ja vissiin aiemmin täällä blogissakin mainittu Tero, lapsuuden paras ystäväni, johon aika ja harrastukset olivat tehneet eroa. Sitten siellä oli Janne, joka asui ala-asteella koulurakennuksessamme, koska isänsä oli talonmies. He muuttivat kolmannella luokalla Australiaan ja nyt sitten yhtäkkiä vuosien jälkeen hän oli tullut suorittamaan armeijan ja nukkui alasängyssä. Se oli melko lupsakka uudelleentapaaminen. Kyseessä oli vuosi 1992. Olin kolme vuotta aikaisemmin sanonut hyvästit pikaluistelulle ja siirtynyt kestävyysjuoksuun ja siitä kumpuavaa identiteettiä ja finnejä rakensin armeijassa ahkerasti. 

Mutta jokaisena sunnuntaina iltatoimien yhteydessä huvitti kuulla, kuinka monta kossua Sakke oli taas viikonloppuna vetänyt. Yleensä väitti, että korillisen tai puolet, mutta jotenkin luulen, että Sakella meni kossut ja kalja sekaisin. En tiedä siitä enempää, koska en juo. Kyllä oli tärkeää myös kuulla, mitenkä Karppa oli saanut viritettyä traktoriaan niin, että menee jo nollasta sataan. Sakke yritti muuten alituiseen myös vakuuttaa meitä, että oli kova naisten mies, mutta epäilen sitä jos yhdenkin kossun oli vetänyt. Ei ollut Sakke puheinensa erityisen terävä nuori mies. Kaikkinensa ei ollut meillä paljon yhteistä kieltä, ja kovin koitin ymmärtää, miten erilaisia olimme, vaikka paljon samaa silloisessa Suomessa jaoimmekin, koska ei ollut Internetiä. 

Tuvassa oli myös yksi triathlonisti, sellainen harrastaja, Kari taisi olla nimeltään, lyhyenläntä ja oikein kova suunnittelemaan ja puhumaan. Kerran läksin hänen kanssaan pitkälle lenkille toiveikkaana, että sanoistaan olisi teoiksi. Juoksin 40km, sen mitä Kari oli uhonnut tekevänsä, mutta hän ei sitä tehnyt, koska tuli väsy kesken matkan. On normaalia se, että väsyy, kun juoksee. Hänen seurassaan usein kyllä mietin, miten vekkulia on kun kieli on kehoa vahvempi. Enkä kyllä vieläkään tiedä, miten se 40km olisi harrastajatriatleettia erityisemmin palvellut, koska nykyäänkin voi harjoittelun sijasta panostaa vempeleisiin (Pun intended). Karilta opin myös miten urheiluvapaalla voi mennä uimahallin yläkertaan jumppamattopinon taakse nukkumaan. Siellä kelpasi koisailla monasti, kunnes minä ja isompi lössi urheilijanalkuja jäimme siitä kiinni.

Kun siirryn ajassa eteenpäin viime viikonloppuun, tunsin saman fiiliksen kuin tuvassa lojuessani. Kävin pyörittämässä kuntopyörää #kuningashässäkässä kuntosalilla. En siellä paljon pyörän ohi mulkoillut, koska olivat suunnattu ulos ikkunasta ja kun vieressä oli urheilija ja toisen alku. Mutta siltikin tuli tunne, että olen kestävyyslajien intohimoineni vino. Altaaseen pulahtaminen oli ennen vanhaan kehoni kosto ylirasituksesta ja pyörälle nouseminen samaa kategoriaa. Nykyään näillä juoksua paikkaavilla lajeilla on eri tarkoitus. 

Olen tässä salilla heilumisessa niin huono ja heikko, että asenteeni vielä kostautuu. En odota sitä erityisellä innolla. Jos nyt voimailisin tai edes venyttelisin, olisin kauemmin toimintakykyinen, luulen. Mutta olen sen verran jäärä tässä. Muiden saliheilutteluja olen seurannut verroin runsaasti kun olen käynyt kuntouttamassa polvea. Salilla nuokkumisesta on piirtynyt itselleni tulevaisuuden visio, jossa olen sellainen nuorisoa neuvova vanha patu kuntosalin nurkassa. Lempinimeni on Pena ja tepastelen kuin kukko kauhtuneissa, läpikuultavissa polvitrikoissani, jotka eivät enää täyty lihasta vaan löysästä nahasta. Siksi vain, että tuntisi vielä olevani joku tai jotain. En minä nyt tässä sitä, että saliheiluttelussa on mitään väärää, mutta oireilen kun urheilussa pitää tulla hiki, pitää mennä eteenpäin ja tavoitteen mittaa kello. 

Sallin itseni jäädä jumiin tähän viimeiseen ja sitä myötä katsahtaa tulevaan kauteen. Toukokuussa listalla on NUTS Karhunkierroksen 80km, johon suhtaudun pelonsekaisin tuntein. Viime vuonna tähän aikaan olin jo käynyt tunkkaamassa ja juoksemassa polkuja, ja nyt olen syöttänyt Impparin mattoa ja juossut tasaista asvalttia. Jalat kestävät melko hyvin kaikkea muuta paitsi alamäkiä, ja sitä myötä 80km:n polkujuoksu tuntuu rahtusen epävarmalta juuri nyt. Operoitu ja toinen polvi vissiin ottivat nokkiinsa tästä:
Toinen juoksukoitos on syyskuussa Berliinissä. Ajattelin, että kävisin pitkästä aikaa maratonin pariin. Ei sillä, että se enää mitään lentoa olisi, mutta että juoksisin sen ilman 183.8km:n alkuverryttelyä. Jos nyt laittaisi tähän aikatavoitteen, niin siitä tulisi totta, eikö? 

Näiden väliin mahtuu monta viikkoa. Josko niihin mahtuisi muutama triathlonkisakin? Pääsisi sitten pyöräkin ulos tuolta pannuhuoneesta, ja voisi jopa tulla harjoitelleeksi monipuolisemmin kun mitä yksinkertainen ystäväni juoksu vaatii.