Päivämäärä 1.10 ohjasi tekemistäni ennen enemmän kuin nälkä ja vilu. Lokakuun ensimmäisenä päivänä alkoi uusi treenikausi. Joka vuosi. Se päivä oli aina varma, varmempi kuin kauden onnistumiset tai uudet finnit. Päivämäärä, jota odotti jo huonosti sujuneiden SM-maastojen jälkeen toukokuussa, kun takaraivossa kimpoillut uho kulminoitui sanoiksi, että "ensi vuonna kulkee." Silloin ei odottanut muuta kuin lokakuun ensimmäistä ja kesän loput pettymykset oli helpompi sietää. Se oli päivä, jolloin kaikki oli taas mahdollista ja ohjelmassa vain määrää ja sopivasti laatua.
Nyt vanhana sällinä aloitin kauden portaissa. En juosten, kuten trendikkäästi olisi tarve, jotta pylly pinkeytyisi ja jaloista tulisi spagettia. Niin kuulin eilen sanottavan. Portaat eivät ole muotia, portaat ovat voimaa ja ketteryyttä. No, nyt en siis portaissa juossut. En varmaan edes jaksaisi tehdä niin. Sen sijaan eksentrisoin akillesjännettä. Kahdesti päivässä. Ei siinä kunto nouse tai maisema vaihdu, mutta yritän kovasti, ettei tarvitsisi näyttää jalalle puukkoa. Kesällä asiantunteva fysioterapeutti, Kitula itte, opasti erinäisiä eksentrisiä harjoitteita, joita tutkimusten mukaan pitäisi kertyä 360 kpl per päivä. Teen niitä vain 200, ja siksi ehkä akilles yhä vaivaa. Laiska olen.
Mennä viikolla minulle tarjoutui käydä työmatkalla Singaporessa. Reissu oli rankka kuin mikä, mutta kävin siellä juoksemassa aamuna muutamana. Kuumassa ja kosteassa. Yhtään kertaa en jaksanut akillesta treenata ja ilmankos se vähän ärtyi. Ei niin pahaksi kuin kesän ratakokeilun jälkeen. Sen verran kuitenkin, että tiedostin juostessani, etten erityisesti ponnista kipeällä jalalla. Ei ole hyvä merkki se, sillä taitavat aivot ajatella liikaa.
Viikkoa sitä ennen kävin jostain kumman syystä (tai no käyttäytymistaloustiede kertoo sunk cost fallacystä ihmisen käytöksestä ja tämä on sitä) Berliinissä juoksemassa maratonin. Tai siis juoksin alussa ja kävelin välillä. "Kävelin välillä" piti muuten olla meidän bändin nimi, jos olisimme bändin laittaneet pystyyn. Se olisi ollut sellainen Slayerin ja Motley Cruen hybridi eli melko surkea. Berliinissä akilles kesti, mutta sielläkään en jalalla varsinaisesti ponnistanut. Vaimokultakin pyysi anteeksi kun ohitti minut. Onnekseni hän jaksoi odottaa sovitussa paikassa melko lailla pitkään venynyttä samoiluani eurooppalaisessa startup-mekassa. Treenaamattomuuden johdosta kunto ei ollut kummoinenkaan, joten suoritus on kunnon mukainen. Tuli sekin koettua, että miten kulkee kun ei treenaa. Semmoinen bucket list -juttu tämä.
Tiistain yhteistreeneissä kävin tiputtamassa loput jetlagin rippeet Kupittaan hiekkamadolle. Juoksu kulki yllättävän hyvin ja pääsin jopa pojat 9v-sarjalaisten km-vauhtia. Kiva kun yllättyy positiivisesti. Akilles ei ollut siitä moksiskaan, luulen. Toisaalta jos akilles ei nyt haittaisi menoa, takoisin asvalttia kuin eläin. Ehkä peura. Olisin kuin peura ajovaloissa, säntäilisin viisi kilometriä tuonne ja kympin tänne (silloin olisin 5km ohi kodin, mutta juoksisin senkin pätkän, koska voimaantuminen), ja jokainen askel olisi kepeän lennokas. Minulle käy lokakuussa aina näin. Halajan olevani joku pieneläin. Sama into palaa kun kalenteria lukee. Nyt vain tämä keho ei ole enää kaltaisensa. Voi elämä. Ehkä ensi vuonna haluan olla marsu. Jyrsisin polkua, asvalttia ja novotania (jos tartania vielä on jossain olemassa, mondoa en jyrsisi. Menisi talttahampaat tylsiksi).
Onneksi keskiviikkona tuli manflu.
No comments:
Post a Comment