Tapahtui sunnuntaina 24.5.2015 Nastolassa.
- Hei, mitä nyt?
- Täh?
- Niin, mitä tämä nyt taas on. Ehdin jo tottua tuohon sohvapöytäilyyn.
- Mitä sä nyt taas urputat?
- Älä nyt väitä, etkös sä ole hereillä? Kato taas mennään. Jätkä yrittää juosta kovaa.
- Heh, vieläkö se jaksaa. Jos annetaan sen kuvitella pari kilsaa, että se on kunnossa. Sit mä ainakin laitan hapot liikkeelle.
- Ai se perinteinen källi?
- Joo, just se. Vedetään siitä narusta taas.
- Heh, joo. Kerro sitten kun aloitetaan. Kuulin muuten, että tänään päästään pyöräilemäänkin.
- Ei helvetti, emmä jaksa sitä puuhaa yhtään. Menen ihan pyörälle, ylös alas ylös alas. Mitä tänään on tarjolla?
- Joku 40 km tai sinnepäin. Ja kuulemma vielä mäkisellä reitillä. Muistaks, että oltais vedetty jotain sellaista lähiaikoina kovaa?
- Eh.
- No emmäkään. Tai oltiinhan me siellä Teneriffalla, mut se nyt oli sellaista instagramittamista. Mutta tänään mä ainakin pidän huolen, että se kärsii. Tiistaina se rankaisi meitä niin isosti. Ja vielä sateessa.
- Joo, mul on ihan sama. Mut taas annetaan siihen alkuun taas pientä ylimääräistä uskoa, että kulkee. Sitten jossain mäessä näytetään kuka tätä kehoa oikeasti käskee.
- Heheheheheheh. Toi on ihan totta. Odotetaan vähän ja sit... Toivottavasti on kova tuuli niin saadaan taas nauraa kun se kiroilee ääneen vaikkei kukaan ole kuuntelemassa.
.
.
.
- No nyt. Suotta se yrittää, aloitetaan nyt.
- Joo. Mä pyysin takaressuiltakin jelppiä. Tästä tulee taas hupaisaa.
"EI HITTO. TÄÄ ON IHAN VARMANA MUN KAUDEN VIIMEINEN KISA!"
- Höhöhöhöhö. Taas se nillitys alkoi. Tää on niiiiin helppo ja sama juttu joka vuosi.
- Hähähähä. Laitetaan vielä lisää happoja. Takaressutkin sanoivat, että laittavat happoja kehiin ihan just tai sit ne lupas alkaa kiristelemään. Kohta tulee hauskaa.
- Hähähähähähähä. Tää on niin tätä. Kannatti himmailla pari päivää
- Juuh.
"EMMÄ OSAA AJAA EDES MÄKIÄ. MIKSI MÄ TULIN TÄNNE??? NYT ON PYÖRÄ KAUPAN HEMMETTI!!!"
"KENELLE MÄ EDES HUUDAN TÄÄLLÄ, HÄH????!?!??!!"
- Hhehehee... taas sen pää hajoo kesken kisan. Eikä tää ole kuin tunti ja rapiat. On se saha!
- Eikös se vieläkään ole oppinut? Mitä se nyt on näitä hommia touhunut, 27 vuotta tiellä ja sama nillitys sen kuin jatkuu.
.
.
.
- Hheheheheh... äijä on ihan hajalla. Revitellään vielä seuraavassa mäessä. Sitten on kuulemma loivaa alamäkeä, mut mä luulen, että vastatuuli hoitaa loput.
- Hahahha. Toi on aina paha.
"KOLMEE KAHTA???!?!?! MITÄ HITTOA? TÄÄ TUNTUU NELKYT SETILTÄ!!!!"
- Ei saakeli. Vielä joudutaan lenkille. Mä en ainakaan jaksa hirveesti.
- Tiäks mitä on tarjolla?
- Joo vitonen vaan, mut siinä on iso mäki.
- Hähhäähähähähäh
- Miten niin?
- No kuvitteleks, et toi jaksaa mitään mäkiä juosta? Mehän on ollaan ulkoiltu vain tasaisella koko kevät. Että toi on daiju.
- Aijoo, emmä muistanu. Mahtavaa. Vielä voidaan iskeä. Odotellaanko taas hetki ja sitten...?
- Eiii. Mä aloitan heti kun jalka koskee maata.
- No sit. Laitetaan toi kärsimään. Tietää sitten, että missä mennään.
- Joo. Ja kuinka hitaasti.
- Hahahahaha. Tää on niin hauskaa. Kannatti tulla.
Tuesday, May 26, 2015
Thursday, May 21, 2015
Väsyneet jalat ja SM-duathlon
Ei minulla pitänyt olla mitään asiaan duathlonkisaan. Alkuperäisen aikataulun mukaan SM-duathlon olisi ollut Helsingissä melkein kuukausi sitten. Vaan erinäisten vastoinkäymisten jälkeen kisa onkin nyt tulevana viikonloppuna ja Nastolassa. Ja sinne olen ilmoittautunut, vaikka se meneekin päällekkäin TTW:n training campin kanssa.
Muutama fakta viikonlopusta.
1. Nastolan reitti on mäkinen.
2. Minä en pidä mäistä.
Innostavaa, mutta vähät siitä. Teneriffalla mäet ovat kivoja, kun ei siellä muutakaan ole. Ennen muinoin oli ihan ässä mäissä myös juosten. Nyt en ole. Olen sitä mieltä, että Suomessa mäet ovat sellaista nillitystä. Ja niissä olen suhteellisen saha. Pyörällä tai tossuilla.
Mutta siltikin odotan innolla tuota duathlonia. En siksi, että kuvittelisin pärjääväni edes ikäryhmäni kestokoneiden keskuudessa, vaan siksi, että heikoimmillaankin tuo duathlon on hyvä ja kova harjoitus. Toivon vain, ettei tarvitse viime vuoden tapaan harjoitella renkaanvaihtoa kesken kisan. Jos niin käy, niin ei siinä mitään. Juoksun suhteen kuvittelin olevani sellaisessa kunnossa, että 35 olisivat kaksi ensimmäistä numeroa kympin ajassa. En sitä kuitenkaan ollut. Pikku hiljaa edes USA:n aikojen tavoittaminen (33-alkuisia kymppejä) alkaa olla sumuinen utopia. En siltikään luovu toivosta, että pääsen joku päivä vielä nykyistä kovempaa, en ennätyksiä puhkoen, mutta edes hitusen kovempaa.
Tiistai-iltana vääntäydyin tempoamaan (20km @ 37.6kmh) siten, että olin kotona 22 jälkeen ja siitä sitten juoksin sateisen 3km kiihtyvää vauhtia. Piti juosta just ja just 4:00/km, mutta menikin 3:40/km. Ei se ketuttanut yhtään. Keskiviikkona en ehtinyt kuin juosta autohuoltoon ja takaisin. Yhden opiskelijaporukan pulmalliseksi kirvoittunut tilanne pänni niin, että nuo juoksuosuudet kulkivat reipasta vauhtia. Tänään jalat olivat aivan entiset. Vanhan miehen kiviset reidet ja kaikkea.
Nooh, ettei nyt ihan nupinaksi mene niin eilen tuntui, että uinti tuntui pitkästä aikaa ihan hyvältä. Ehkä siksi kun pitkän pätkän vedin pullarilla. Nyt lunkia muutama päivä.
Muutama fakta viikonlopusta.
1. Nastolan reitti on mäkinen.
2. Minä en pidä mäistä.
Innostavaa, mutta vähät siitä. Teneriffalla mäet ovat kivoja, kun ei siellä muutakaan ole. Ennen muinoin oli ihan ässä mäissä myös juosten. Nyt en ole. Olen sitä mieltä, että Suomessa mäet ovat sellaista nillitystä. Ja niissä olen suhteellisen saha. Pyörällä tai tossuilla.
Mutta siltikin odotan innolla tuota duathlonia. En siksi, että kuvittelisin pärjääväni edes ikäryhmäni kestokoneiden keskuudessa, vaan siksi, että heikoimmillaankin tuo duathlon on hyvä ja kova harjoitus. Toivon vain, ettei tarvitse viime vuoden tapaan harjoitella renkaanvaihtoa kesken kisan. Jos niin käy, niin ei siinä mitään. Juoksun suhteen kuvittelin olevani sellaisessa kunnossa, että 35 olisivat kaksi ensimmäistä numeroa kympin ajassa. En sitä kuitenkaan ollut. Pikku hiljaa edes USA:n aikojen tavoittaminen (33-alkuisia kymppejä) alkaa olla sumuinen utopia. En siltikään luovu toivosta, että pääsen joku päivä vielä nykyistä kovempaa, en ennätyksiä puhkoen, mutta edes hitusen kovempaa.
Tiistai-iltana vääntäydyin tempoamaan (20km @ 37.6kmh) siten, että olin kotona 22 jälkeen ja siitä sitten juoksin sateisen 3km kiihtyvää vauhtia. Piti juosta just ja just 4:00/km, mutta menikin 3:40/km. Ei se ketuttanut yhtään. Keskiviikkona en ehtinyt kuin juosta autohuoltoon ja takaisin. Yhden opiskelijaporukan pulmalliseksi kirvoittunut tilanne pänni niin, että nuo juoksuosuudet kulkivat reipasta vauhtia. Tänään jalat olivat aivan entiset. Vanhan miehen kiviset reidet ja kaikkea.
Nooh, ettei nyt ihan nupinaksi mene niin eilen tuntui, että uinti tuntui pitkästä aikaa ihan hyvältä. Ehkä siksi kun pitkän pätkän vedin pullarilla. Nyt lunkia muutama päivä.
Monday, May 11, 2015
Duathlon-, tempo- ja porrastreeniä ja kynnystesti
Ja taas on kuukausi palanut, on siis melkein kesä. Ihan rehellinen jos olen, niin eipä tällä päivitystahdilla paljon sponsoreita lämmittelisi.
Karhu-viestin jälkeen juoksu tuntui taas muikealta ja keli antoi myöden Feltin ulkoiluttamiselle. Uinti oli sellaista samanlaista puuromaista selviytymistaistelua kuin muutaman kerran tauko antoi olettaa. Kah, sitten vietin pari päivää tekemättä mitään urheilua. Ei vain hotsittanut. Isä oli nyt poissa ja oma veto nolla. Olin onnellinen, että kaudella ei ole mitään ultrajuoksua tai Ironman-kisaa polttelemassa. On vain harrastamista ja vähän kilvoittelua siinä sivussa.
Parin päivän tauko herätti Baltimoressa vuonna 2009 hankitun takareisivamman. Tuolloin olin viimeistelemässä Boston maratonille ja astuin "tyhjän" päälle siten, että takaressu veti kanveesiin suoraan jabista. Oli se kuulkaa iloinen seitsemän kilometrin kävely takaisin autolle. Onneksi olin silloin lentokentän tuntumassa niin ilmassa liitävää rautaa ihaltavana. Jos sitä nyt niin ihailuksi voi sanoa. Juoksin sitten sen Bostoninkin läpi, mutta ei siitä tämän enempää. Nyt juuri vuoden 2015 Bostonin maratonin tuntumassa vanha vamma oli eloisa, ja sillä oli merkitystä. Kaikki tämä ihan vain siksi, että oli kaksi päivää tekemättä mitään. Tämän ansiosta Aurajoen yöjuoksu jäi väliin. Kisaamisen sijaan tuijotin sohvalla Blacklistiä ja olin tukehtua useisiin makeisiin kuin näin telefoonista yöjuoksun aikoja. Kimmokin sorvasi 14 minuuttia pois yhdessä vuodessa... Repikää siitä.
Seuraavana päivänä osallistuin hyvin levottomalle pitkälle lenkille, ja jouduin ajamaan osan matkasta yhdellä jalalla kun takareisi oli viettämässä vapaata. Alkoi kyllä ketuttamaan, mutta onneksi sain munkkia. Sokeri tasoittaa tai villitsee.
Ehkä juuri tuo munkki auttoi jalkani yli vaikeuksien ja saattoi minut tiistaina Juoksuliikkeen yhteistreeneihin syöttämään Fresh Foameille tonneja ja viissatasia. Vauhtikin yllätti kun olin siinä harhaluulossa, että en enää kykene juoksemaan alle 3.20-vauhtia. Onpa tiistai kummallinen päivä. Sitten tuli vappu. Pääsin Paimion hyppyrimäelle portaisiin ja sunnuntaina Ilmarisiin vetämään 2x10km tempoa ja 5km kovaa siihen tykö. Ajossa ei ollut tuntumaa, ei kummassakaan vedossa. Vastatuulessa vain pumppasin pyörää, enkä pyörittänyt. Myötätuulessa ei tullut edes hengitykselle ahdasta. On siis alkukausi, päättelen. Jälkimmäisessä temmossa kääntöpaikalle saapui aikatauluani myötäillen harmaa auto ja jouduin hieman himmailemaan ja jopa nousemaan asennosta. Jahka käännyin takaisin ja taivuin alas, tuli pieni laatoitus siihen käsille. Asiallista. Ajoin ekan 15:29 ja toinen liikahti 15:35,melko kovassa tuulessa kumpikin. Pyörää hain lailla seurannut vitonen meni alle 18, joten ihan hyvä päivä oli tuo.
Keskiviikkona olinkin sitten juoksemassa kynnystestiä, vaikka maantaina en tätä vielä aavistanut. Tiistain kevyt lenkki oli vaikein aikoihin ja uhkuin luottamusta testin suhteen. Keskiviikkona ajoin vielä aamuseiskalta Hesaan ja kahdeksi kokoukseen takaisin Turkuun niin oli silläkin saralla varmistettu, että testi kulkee. Jätin yöunetkin varmuudeksi vain neljään tuntiin. Ja kyllä kannatti: tulokset olivat paremmat kuin joulukuussa Barcelonan IM:n jälkeen. Ei ketuta se.
Lauantaina saavutin rajani vastatuulen sietämisessä ja ymmärsin, että jos maha on sekaisin ja kuudesti juokseva, ei energiaa ole liialti jaettavissa. Ajoimme duathlontreeniin armottomassa myötätuulessa. Sen siedin kyllä. Ajoin merkitsemään 3km:n kääntöpaikan lyhyemmän matkan juoksijoille ja takaisin valuessani ymmärsin kyllä, että tyhjiä jalkojani ja eloisaa vatsaani voimakkaampi vastus on luonnon turvallinen ja vastaisa tuiverrus. Ennen starttia ehdin vielä metsähallituksen puolelle, mutta en alkuverryttelyyn. Juoksu oli siihen käsijarruinen ja putosin Ilen ja Mikken kyydistä kun pysähdyin korjaamaan 3km:n kääntöpaikan tuulen tuhoamaa taideteosta (kiviä muovipussissa). Ensimmäinen vaihto meni naurun puolelle, mutta pääsin matkaan. Myötätuuleen ei kuitenkaan rohjennut runtata, ja se ehkä palkittiin paluumatkalla kun tuuli oli pysäyttää itseni kesken runttaamisen. Ajoin Mikken kiinni ja sillä mallilla etenin loppuun asti. Harjoituksen jälkeen oli paha ja tyhjä olo. Vatsani ei näemmä listannut treeniä fanituksensa kohteeksi vaan rankaisi ja salli minun syödä vasta illalla. Sorkkaraudoitin väenvoimalla metabolisen ikkunan auki ja tungin sinne märehdittävää. Kaikkinensa Piikkiön takana tehty duathlontreeni oli arvokas realismin nykäisy hihasta, mutta sitä enemmän ketutuin tuuleen. Nyt ei edes harmita (omasta puolesta), että SM-duathlon peruttiin...
Nyt mennään!
Karhu-viestin jälkeen juoksu tuntui taas muikealta ja keli antoi myöden Feltin ulkoiluttamiselle. Uinti oli sellaista samanlaista puuromaista selviytymistaistelua kuin muutaman kerran tauko antoi olettaa. Kah, sitten vietin pari päivää tekemättä mitään urheilua. Ei vain hotsittanut. Isä oli nyt poissa ja oma veto nolla. Olin onnellinen, että kaudella ei ole mitään ultrajuoksua tai Ironman-kisaa polttelemassa. On vain harrastamista ja vähän kilvoittelua siinä sivussa.
Parin päivän tauko herätti Baltimoressa vuonna 2009 hankitun takareisivamman. Tuolloin olin viimeistelemässä Boston maratonille ja astuin "tyhjän" päälle siten, että takaressu veti kanveesiin suoraan jabista. Oli se kuulkaa iloinen seitsemän kilometrin kävely takaisin autolle. Onneksi olin silloin lentokentän tuntumassa niin ilmassa liitävää rautaa ihaltavana. Jos sitä nyt niin ihailuksi voi sanoa. Juoksin sitten sen Bostoninkin läpi, mutta ei siitä tämän enempää. Nyt juuri vuoden 2015 Bostonin maratonin tuntumassa vanha vamma oli eloisa, ja sillä oli merkitystä. Kaikki tämä ihan vain siksi, että oli kaksi päivää tekemättä mitään. Tämän ansiosta Aurajoen yöjuoksu jäi väliin. Kisaamisen sijaan tuijotin sohvalla Blacklistiä ja olin tukehtua useisiin makeisiin kuin näin telefoonista yöjuoksun aikoja. Kimmokin sorvasi 14 minuuttia pois yhdessä vuodessa... Repikää siitä.
Seuraavana päivänä osallistuin hyvin levottomalle pitkälle lenkille, ja jouduin ajamaan osan matkasta yhdellä jalalla kun takareisi oli viettämässä vapaata. Alkoi kyllä ketuttamaan, mutta onneksi sain munkkia. Sokeri tasoittaa tai villitsee.
Ehkä juuri tuo munkki auttoi jalkani yli vaikeuksien ja saattoi minut tiistaina Juoksuliikkeen yhteistreeneihin syöttämään Fresh Foameille tonneja ja viissatasia. Vauhtikin yllätti kun olin siinä harhaluulossa, että en enää kykene juoksemaan alle 3.20-vauhtia. Onpa tiistai kummallinen päivä. Sitten tuli vappu. Pääsin Paimion hyppyrimäelle portaisiin ja sunnuntaina Ilmarisiin vetämään 2x10km tempoa ja 5km kovaa siihen tykö. Ajossa ei ollut tuntumaa, ei kummassakaan vedossa. Vastatuulessa vain pumppasin pyörää, enkä pyörittänyt. Myötätuulessa ei tullut edes hengitykselle ahdasta. On siis alkukausi, päättelen. Jälkimmäisessä temmossa kääntöpaikalle saapui aikatauluani myötäillen harmaa auto ja jouduin hieman himmailemaan ja jopa nousemaan asennosta. Jahka käännyin takaisin ja taivuin alas, tuli pieni laatoitus siihen käsille. Asiallista. Ajoin ekan 15:29 ja toinen liikahti 15:35,melko kovassa tuulessa kumpikin. Pyörää hain lailla seurannut vitonen meni alle 18, joten ihan hyvä päivä oli tuo.
Keskiviikkona olinkin sitten juoksemassa kynnystestiä, vaikka maantaina en tätä vielä aavistanut. Tiistain kevyt lenkki oli vaikein aikoihin ja uhkuin luottamusta testin suhteen. Keskiviikkona ajoin vielä aamuseiskalta Hesaan ja kahdeksi kokoukseen takaisin Turkuun niin oli silläkin saralla varmistettu, että testi kulkee. Jätin yöunetkin varmuudeksi vain neljään tuntiin. Ja kyllä kannatti: tulokset olivat paremmat kuin joulukuussa Barcelonan IM:n jälkeen. Ei ketuta se.
Lauantaina saavutin rajani vastatuulen sietämisessä ja ymmärsin, että jos maha on sekaisin ja kuudesti juokseva, ei energiaa ole liialti jaettavissa. Ajoimme duathlontreeniin armottomassa myötätuulessa. Sen siedin kyllä. Ajoin merkitsemään 3km:n kääntöpaikan lyhyemmän matkan juoksijoille ja takaisin valuessani ymmärsin kyllä, että tyhjiä jalkojani ja eloisaa vatsaani voimakkaampi vastus on luonnon turvallinen ja vastaisa tuiverrus. Ennen starttia ehdin vielä metsähallituksen puolelle, mutta en alkuverryttelyyn. Juoksu oli siihen käsijarruinen ja putosin Ilen ja Mikken kyydistä kun pysähdyin korjaamaan 3km:n kääntöpaikan tuulen tuhoamaa taideteosta (kiviä muovipussissa). Ensimmäinen vaihto meni naurun puolelle, mutta pääsin matkaan. Myötätuuleen ei kuitenkaan rohjennut runtata, ja se ehkä palkittiin paluumatkalla kun tuuli oli pysäyttää itseni kesken runttaamisen. Ajoin Mikken kiinni ja sillä mallilla etenin loppuun asti. Harjoituksen jälkeen oli paha ja tyhjä olo. Vatsani ei näemmä listannut treeniä fanituksensa kohteeksi vaan rankaisi ja salli minun syödä vasta illalla. Sorkkaraudoitin väenvoimalla metabolisen ikkunan auki ja tungin sinne märehdittävää. Kaikkinensa Piikkiön takana tehty duathlontreeni oli arvokas realismin nykäisy hihasta, mutta sitä enemmän ketutuin tuuleen. Nyt ei edes harmita (omasta puolesta), että SM-duathlon peruttiin...
Nyt mennään!
Subscribe to:
Posts (Atom)