- Hei. Psssst....
.
- Hei, just sä uus, kuuletsä?
- Täh, ai mää vai?
- Niin just sä. Ootsä sellainen cyclocross?
- Joo, tukeva rungostani, mut kevyt. Jarrutkin toimii.
- Ai. No kiva. Et kyllä näytä mitenkään nopealta. Mutta älä siitä välitä se on vain mun mielipide. Mul olis yks kysymys, ku sää oot ollut liikkeellä melko monta kertaa.
- No?
- Niin, tää nyt on tällainen vähän hölmö juttu...
- Ei se mitään, tässähän me niinku noi muutkin ollaan vaan täällä pimeässä ja möllötetään, niin on ihan kiva vähän jutella.
- Ok. Mä sitä vaan täs pohdin, et millaista tuolla ulkona on?
- Täh?
- Niin, et millaista siellä on? Onks noilla vielä siinä se piha ja postilaatikko ja sit sitä lämmintä asvalttia. Ootko nähnyt aurinkoa? Entä tuntenut tuulen hivelevän runkoa tai kuullut ketjujen tasaista vääntöä?
- Hmmmm.... on siinä se postilaatikko. Asvaltti ei ole hirveän lämmintä kyl nyt. Märkää ja kylmää vaan. Emmäkään nyt ihan äskeittäin ole ulkona ollut.
- Aaaaa... ok.
- Miks kysyit?
- No ku toi Pekka ei ole vienyt mua yhtään kertaa ulos tänä vuonna.
- Täh? Ihan totta?
- Joo, tänne se on mut hylännyt.
- Ai saakeli. Mä tos katoinkin, että sun kumitkin on ihan lättänät.
- Joo, ton aika-ajovempeleen se vei ulos kerran huhtikuussa ja toisen kerran heinäkuussa. Ihan itte laskin.
- Epistä.
- No vähän. Mut ei se kait enää jaksa. Juoksee vaan.
- Köh köh.
- No nyt toikin heräs...
- Joo, mä kuulin tos ku juttelitte. Mä tosiaan pääsin ulos kaksi kertaa, mut ei se herkkua ollut.
- Jaa miksei?
- No se on nykyään läski ja vähän laiska. Puhuu ja valittaa, mutta ei sillä vauhti parane. Ja mä sentään olen hiilikuitua. Ei mun tarttis mitään alle 30kmh vauhteja kattella. Mut tää on tätä.
- No niin on. Kuulin just tänä aamuna, että sen tossut sano ihan samaa. Laiska askel on ja aiempaa enemmän maan vetovoimaa löytyy.
Tässä edelliset viisi kuukautta muiden kertomana. Kannattaisikohan asettaa ensi vuodelle joku tavoite?
Hyviä treenejä kaikille!
Saturday, November 9, 2019
Saturday, June 29, 2019
Olikohan se tässä?
Melko hiljaista on ollut niin blogissa, kolmiottelussa ja kuntoilussa ylipäätään. Näköjään viiden kuukauden luova tauko. Nyt pitäisi olla sitten oikein hyvä kirjoitus, mutta vähän epäilen. Viiden kuukauden aikana on käynyt ainakin niin, että en enää tiedä mihin suklaa loppuu ja mistä minä alan.
Olen kyllä tossua syöttänyt, mutta tuo triathlonkausi on jo nyt paketoitu. Luovutin maanantain uintivuoroni kullalle ja muina päivinä ei sitten uimaan ehdikään, koska muu elämä. Pyörää kävin ajamassa kerran, jaoston tempoajon, mutta siellä olin jo turhan old school, koska yhä vain mittaan suoritusta kellolla, enkä watteina. Pun intended.
Juoksun saralla kevääseen mahtuu kaksi ilon hetkeä. Tai oikeastaan kolme. Parhain niistä on jonkin verran pieleen mennyt polkureipastelu pikkumiehen kanssa Norjassa. Siinä oli sellainen elämys, että olen onnellinen kun sen sain muistoksi. Oli synkähköä pilvisäätä ja vuoren rinnettä, kevyttä askelta ja puhetta pelihahmoista. Lähinnä se, että juoksimme märässä erämaassa, on se muisto. Sellainen lyhyt hetki, josta otin kuvankin. Voin sitten sitä katsomalla rauhoittua (viittaan tässä Foo Fightersin Run videoon) vanhainkodissa, jos enää kuvia muistaa silloin edes katsoa.
Toinen elämyksellinen välähdys iski veteraanien SM-maastoissa, jonne saimme historian ensimmäisen Turun Urheiluliiton veteraani-, eipäs kun aikuisurheiluporukan viivalle. Olin vissiin viides, mutta voitimme Ramin ja Jussin kanssa SM-joukkuehopeaa. Seuraavana päivänä oli sitten oikeat maastojuoksun suomenmestaruuskisat, mutta en ollut edes niiden katsomossa. Sillä tavalla olen vähän huono ihminen, koska liian vähän fani. Kolmas, ei niinkään elämys, on, että akilles jatkuvasta oireilustaan huolimatta on sallinut juoksemisen tiellä ja metsässä. Jukolan jälkilöylyhin asti tosin riitti sitä iloa, kunnes peroneusjänne, tuo säären sivun jänne tulehtui narisevaksi asti. Se on yleensä merkki ihan riittävästä tulehduksesta. Vähän yllätti tuo, mutta ehkä tässä iässä on ihan kiva välillä yllättyä. Luulenpa kyllä, että tämä oire on väliaikaisempi kuin tuo akillesvaiva. Se sentään on vaivannut jo 13.5kk. Onneksi osuivat molemmat viat samaan jalkaan, niin on helpompi lenkata menemään.
Tänään oli Kiskon perinteinen ja on yhden brändin triathlonkisa Lahdessa. Itse en ole viivalla kummassakaan, että sellainen triathlonblogi. Normaalin itseluottamuksen puutetta ovat vahvistaneet seuraavat asiat: olen uinut edellisen kerran helmikuussa, ajanut pyörää tuon yhden kerran keväällä ja en ollut kummallakaan mainitulla paikkakunnalla kisan aikana. Viimeinen oire haittaakin kovasti triathlonkisoihin osallistumista, koska esim. Challengen viikonloppuna olen työmatkalla. Alkukausi meni vähän samoissa merkeissä. Siksi en ole oikein jaksanut edes watteja seurata, eikä paikallaolemattomana oikein pysty edes feikkaamaan. Nythän on asiat edenneet niin, että tuo aika-ajoasento voi olla melko haastava tavoite tälle kaudelle. No, ensi kaudelle voi lähteä pienin askelin. Niistä jokainen on tsäänssi.
Mutta hyvä kun muut jaksavat. Hyviä kisoja ja kesää kaikille!
Tuossa vielä kuva Martti Vainiosta.
Olen kyllä tossua syöttänyt, mutta tuo triathlonkausi on jo nyt paketoitu. Luovutin maanantain uintivuoroni kullalle ja muina päivinä ei sitten uimaan ehdikään, koska muu elämä. Pyörää kävin ajamassa kerran, jaoston tempoajon, mutta siellä olin jo turhan old school, koska yhä vain mittaan suoritusta kellolla, enkä watteina. Pun intended.
Juoksun saralla kevääseen mahtuu kaksi ilon hetkeä. Tai oikeastaan kolme. Parhain niistä on jonkin verran pieleen mennyt polkureipastelu pikkumiehen kanssa Norjassa. Siinä oli sellainen elämys, että olen onnellinen kun sen sain muistoksi. Oli synkähköä pilvisäätä ja vuoren rinnettä, kevyttä askelta ja puhetta pelihahmoista. Lähinnä se, että juoksimme märässä erämaassa, on se muisto. Sellainen lyhyt hetki, josta otin kuvankin. Voin sitten sitä katsomalla rauhoittua (viittaan tässä Foo Fightersin Run videoon) vanhainkodissa, jos enää kuvia muistaa silloin edes katsoa.
Toinen elämyksellinen välähdys iski veteraanien SM-maastoissa, jonne saimme historian ensimmäisen Turun Urheiluliiton veteraani-, eipäs kun aikuisurheiluporukan viivalle. Olin vissiin viides, mutta voitimme Ramin ja Jussin kanssa SM-joukkuehopeaa. Seuraavana päivänä oli sitten oikeat maastojuoksun suomenmestaruuskisat, mutta en ollut edes niiden katsomossa. Sillä tavalla olen vähän huono ihminen, koska liian vähän fani. Kolmas, ei niinkään elämys, on, että akilles jatkuvasta oireilustaan huolimatta on sallinut juoksemisen tiellä ja metsässä. Jukolan jälkilöylyhin asti tosin riitti sitä iloa, kunnes peroneusjänne, tuo säären sivun jänne tulehtui narisevaksi asti. Se on yleensä merkki ihan riittävästä tulehduksesta. Vähän yllätti tuo, mutta ehkä tässä iässä on ihan kiva välillä yllättyä. Luulenpa kyllä, että tämä oire on väliaikaisempi kuin tuo akillesvaiva. Se sentään on vaivannut jo 13.5kk. Onneksi osuivat molemmat viat samaan jalkaan, niin on helpompi lenkata menemään.
Tänään oli Kiskon perinteinen ja on yhden brändin triathlonkisa Lahdessa. Itse en ole viivalla kummassakaan, että sellainen triathlonblogi. Normaalin itseluottamuksen puutetta ovat vahvistaneet seuraavat asiat: olen uinut edellisen kerran helmikuussa, ajanut pyörää tuon yhden kerran keväällä ja en ollut kummallakaan mainitulla paikkakunnalla kisan aikana. Viimeinen oire haittaakin kovasti triathlonkisoihin osallistumista, koska esim. Challengen viikonloppuna olen työmatkalla. Alkukausi meni vähän samoissa merkeissä. Siksi en ole oikein jaksanut edes watteja seurata, eikä paikallaolemattomana oikein pysty edes feikkaamaan. Nythän on asiat edenneet niin, että tuo aika-ajoasento voi olla melko haastava tavoite tälle kaudelle. No, ensi kaudelle voi lähteä pienin askelin. Niistä jokainen on tsäänssi.
Mutta hyvä kun muut jaksavat. Hyviä kisoja ja kesää kaikille!
Tuossa vielä kuva Martti Vainiosta.
Monday, June 3, 2019
Monday, January 28, 2019
2019 ja kaikki 12 kuukautta
Hhhmmmmmm....
Kohta tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä päivästä kun päätin lopettaa pikaluistelut ja siirtyä helpommin harrastettaviin lajeihin. Siitä enemmän myöhemmin.
Sitä ennen iloitsen, että hieman yli 46 vuotta kestänyt tipattoman tammikuun jatkaminen ei tee tiukkaa. Sen sijaan jalkojen sietokykyä koetellaan. Tai tuo passiivi on melko lailla turha, ihan on oma valinta. Entä jos paheiden tai maailmalle haittaa aiheuttavien tekojen suitsimisen sijaan olisi tarjolla tällaisia triathlonin varjoisia puolia haastavia haastekuukausia?
Triathloniton tammikuu
Sellainen on helppo toteuttaa. Varoo vain sosiaalista mediaa, erinäisiä foorumeja, yhdistelmätreenejä, kisasarjojen mainoksia, triathlonhenkistä seuraa ja muistaa tehdä kolmea lajia erikseen ajattelematta niitä minkäänlaisena kokonaisuutena. Harrastusvälineitä tulisi myös säilyttää erillään, ettei haksahda. Vaikea tehtävä, koska vaatii henkistä ja fyysistä uhrautumista.
Hiihtämätön helmikuu
Melko helppo pala, koska on niin paljon tekijöitä sallimassa hiihdon. Jos ei omista suksia, voi jatkaa entisellään. Jos omistaa sukset, mutta ei ole lunta, niin ei syytä huoleen. Välttää vain lumitettuja putkia ja Lapin matkoja. Jos omistaa sukset ja on lunta, on syytä huoleen. Taas tämäkin kuukausi menee sosiaalista mediaa, erinäisiä foorumeja ja samanhenkistä seuraa vältellessä. Melko yksinäinen ratkaisu, jos sattuu asumaan Norjassa, jossa lähes kaikki hiihtävät.
Määrätön maaliskuu
En ymmärrä käsitettä.
Hietön huhtikuu
Kelin puolesta oivallinen tapa korkata shortsit tai kisa-asu ulkona. Treenien pääpaino on pidettävä rauhallisina ja lyhyinä. Erityisen paljon voisi puhua harjoittelusta, urheilusta ja välineistä. Jos keskustelu alkaa eskaloitua, on siirryttävä toisaalla. Heti, mutta rauhassa, ettei tule hiki. Lisäksi on ahkerasti vältettävä saunomista ja etelän leirejä. Auringon esiintyessä on noudatettava erityistä varovaisuutta, mutta kuten vihjasin, tämä lienee epätodennäköistä. Määrättömän maaliskuun tavoin oikein vaikea ymmärtää tätä. Tällaisenä elettävän kuukauden kannalta petollisin on jälkihiki.
Triathloniton toukokuu
Tämä on tammikuun varmistus ja samalla henkinen testi: Osaako olla yhdistelemättä kolmea lajia? Entä sujuuko samanhenkisen seuran välttely nyt? Kelpaako duathlon?
Kisaamaton kesäkuu
Nykyään vähän niin kuin vakio jos itsestäni puhun. Muutoin oikein vaikea ja aivan järjetöntä toteuttaa, jos on syksyllä aloittanut uinti-, treineri-, ja juoksutreenit tulevaa suvea varten. Vältettävä kisapaikalle ohjaavia opasteita, sosiaalista mediaa, hyvää oloa hehkuvia lajitovereita ja kisanumeroja. Kisa-asukin on hyvä palauttaa kaappiin. Eihän se ole edes hiessä, jos huhtikuu onnistui. Tällainen kesäkuu on arvatenkin henkinen koetus, epäilen.
Happivelaton heinäkuu
Tämä on huhtikuun kaltainen himmailupäivien sikermä. Vähän voi höntsäillä, saa tulla hiki, mutta anakynnyksen ylittäminen on jätettävä muille. Tämä kuukausi onnistuu hyvin jatkamalla siitä, mihin kesäkuussa jäi. Lisäksi kannattaa välttää mattotestejä, ylipitkiä sukelluksia ja korkean paikan leirejä. Toisaalta ei kannata pidättää hengitystä kovin pitkään tällaisenakaan kuukautena.
Energitön elokuu
Tämä voi tulla tarpeeseen jos väsyttää ja väärinkäsittää kuukauden olemuksen. Oikeasti tällaisenä elokuuna ei läträtä energian kanssa. Ei sitten niin yhtään. Sokerit, pitkät ja lyhyet, jäävät kauppaan tai kaappiin, ja muutkin hiilihydraatit katoavat muiden suihin. Tätä kuukautta ei suositella toteutettavaksi sellaisenaan, mutta sovelluksin ehkä: Lisäenergitön elokuu, jos ja kun on hinku olla olematta paikallaan. Pitäähän konetta ylläpitää kuitenkin. Melko varmasti hyvin tyhjentävä kuukausi.
Someton syyskuu
Nykytriatleetille ihan helvetillinen 30 päivää. On sitten yksilö- tai seuratason tekijä. Periaatteessa kaikenlainen #triathlon-syöte on kielletty. Muuten ei onnistu. Saa kyllä suorittaa, mutta kertomatta siitä kenellekään. Onko silloin edes tehnyt mitään, jos ei jää some-tahraa? Olisi kyllä vaikea pätkä. Joillekin jopa taloudellinen turmio.
Laaduton lokakuu
Tämä on rankka pätkä kokemattomalle keholle (ja mielelle). Kaikki mikä eteen hikoilee, pitää olla väärällä vauhdilla, liian pitkään tai lyhyesti, suunnitelematta ja kehoaan kuuntelematta. Nyt kun nuo tuohon kirjasin, niin lista näyttää täyttävän muutkin kuukauteni kuin lokakuun. Vanha kansa tietääkin tämän jo: "Missä lokakuu, siellä rasitusvamma."
Määrätön marraskuu
Vieläkin käsite, jota en ymmärrä.
Juoksematon joulukuu
Itselleni kaikkein haastavin kuukausi. Ei riitä tieto, että joulupukki on huuhaata, mutta että pitäisi vielä lukita tossut kaappiin. Sen lisäksi pitää välttää ulkona liikkumista, ikkunasta ulos katsomista, sosiaalista mediaa, testijuoksua, pitkää lenkkiä, kaikkia lenkkejä ja mukavaa seuraa on se sitten sinä itse tai joku muu. Hirvittävä ajatus. Toimii, jos on vamma työn alla, mutta kuvittelisin tällaisen kuukauden olevan siltikin melkoista kärvistelyä. Ehkä tässä olisi tilaa kasvaa ihmisenä.
En aio toteuttaa näistä ainuttakaan.
Kohta tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä päivästä kun päätin lopettaa pikaluistelut ja siirtyä helpommin harrastettaviin lajeihin. Siitä enemmän myöhemmin.
Sitä ennen iloitsen, että hieman yli 46 vuotta kestänyt tipattoman tammikuun jatkaminen ei tee tiukkaa. Sen sijaan jalkojen sietokykyä koetellaan. Tai tuo passiivi on melko lailla turha, ihan on oma valinta. Entä jos paheiden tai maailmalle haittaa aiheuttavien tekojen suitsimisen sijaan olisi tarjolla tällaisia triathlonin varjoisia puolia haastavia haastekuukausia?
Triathloniton tammikuu
Sellainen on helppo toteuttaa. Varoo vain sosiaalista mediaa, erinäisiä foorumeja, yhdistelmätreenejä, kisasarjojen mainoksia, triathlonhenkistä seuraa ja muistaa tehdä kolmea lajia erikseen ajattelematta niitä minkäänlaisena kokonaisuutena. Harrastusvälineitä tulisi myös säilyttää erillään, ettei haksahda. Vaikea tehtävä, koska vaatii henkistä ja fyysistä uhrautumista.
Hiihtämätön helmikuu
Melko helppo pala, koska on niin paljon tekijöitä sallimassa hiihdon. Jos ei omista suksia, voi jatkaa entisellään. Jos omistaa sukset, mutta ei ole lunta, niin ei syytä huoleen. Välttää vain lumitettuja putkia ja Lapin matkoja. Jos omistaa sukset ja on lunta, on syytä huoleen. Taas tämäkin kuukausi menee sosiaalista mediaa, erinäisiä foorumeja ja samanhenkistä seuraa vältellessä. Melko yksinäinen ratkaisu, jos sattuu asumaan Norjassa, jossa lähes kaikki hiihtävät.
Määrätön maaliskuu
En ymmärrä käsitettä.
Hietön huhtikuu
Kelin puolesta oivallinen tapa korkata shortsit tai kisa-asu ulkona. Treenien pääpaino on pidettävä rauhallisina ja lyhyinä. Erityisen paljon voisi puhua harjoittelusta, urheilusta ja välineistä. Jos keskustelu alkaa eskaloitua, on siirryttävä toisaalla. Heti, mutta rauhassa, ettei tule hiki. Lisäksi on ahkerasti vältettävä saunomista ja etelän leirejä. Auringon esiintyessä on noudatettava erityistä varovaisuutta, mutta kuten vihjasin, tämä lienee epätodennäköistä. Määrättömän maaliskuun tavoin oikein vaikea ymmärtää tätä. Tällaisenä elettävän kuukauden kannalta petollisin on jälkihiki.
Triathloniton toukokuu
Tämä on tammikuun varmistus ja samalla henkinen testi: Osaako olla yhdistelemättä kolmea lajia? Entä sujuuko samanhenkisen seuran välttely nyt? Kelpaako duathlon?
Kisaamaton kesäkuu
Nykyään vähän niin kuin vakio jos itsestäni puhun. Muutoin oikein vaikea ja aivan järjetöntä toteuttaa, jos on syksyllä aloittanut uinti-, treineri-, ja juoksutreenit tulevaa suvea varten. Vältettävä kisapaikalle ohjaavia opasteita, sosiaalista mediaa, hyvää oloa hehkuvia lajitovereita ja kisanumeroja. Kisa-asukin on hyvä palauttaa kaappiin. Eihän se ole edes hiessä, jos huhtikuu onnistui. Tällainen kesäkuu on arvatenkin henkinen koetus, epäilen.
Happivelaton heinäkuu
Tämä on huhtikuun kaltainen himmailupäivien sikermä. Vähän voi höntsäillä, saa tulla hiki, mutta anakynnyksen ylittäminen on jätettävä muille. Tämä kuukausi onnistuu hyvin jatkamalla siitä, mihin kesäkuussa jäi. Lisäksi kannattaa välttää mattotestejä, ylipitkiä sukelluksia ja korkean paikan leirejä. Toisaalta ei kannata pidättää hengitystä kovin pitkään tällaisenakaan kuukautena.
Energitön elokuu
Tämä voi tulla tarpeeseen jos väsyttää ja väärinkäsittää kuukauden olemuksen. Oikeasti tällaisenä elokuuna ei läträtä energian kanssa. Ei sitten niin yhtään. Sokerit, pitkät ja lyhyet, jäävät kauppaan tai kaappiin, ja muutkin hiilihydraatit katoavat muiden suihin. Tätä kuukautta ei suositella toteutettavaksi sellaisenaan, mutta sovelluksin ehkä: Lisäenergitön elokuu, jos ja kun on hinku olla olematta paikallaan. Pitäähän konetta ylläpitää kuitenkin. Melko varmasti hyvin tyhjentävä kuukausi.
Someton syyskuu
Nykytriatleetille ihan helvetillinen 30 päivää. On sitten yksilö- tai seuratason tekijä. Periaatteessa kaikenlainen #triathlon-syöte on kielletty. Muuten ei onnistu. Saa kyllä suorittaa, mutta kertomatta siitä kenellekään. Onko silloin edes tehnyt mitään, jos ei jää some-tahraa? Olisi kyllä vaikea pätkä. Joillekin jopa taloudellinen turmio.
Laaduton lokakuu
Tämä on rankka pätkä kokemattomalle keholle (ja mielelle). Kaikki mikä eteen hikoilee, pitää olla väärällä vauhdilla, liian pitkään tai lyhyesti, suunnitelematta ja kehoaan kuuntelematta. Nyt kun nuo tuohon kirjasin, niin lista näyttää täyttävän muutkin kuukauteni kuin lokakuun. Vanha kansa tietääkin tämän jo: "Missä lokakuu, siellä rasitusvamma."
Määrätön marraskuu
Vieläkin käsite, jota en ymmärrä.
Juoksematon joulukuu
Itselleni kaikkein haastavin kuukausi. Ei riitä tieto, että joulupukki on huuhaata, mutta että pitäisi vielä lukita tossut kaappiin. Sen lisäksi pitää välttää ulkona liikkumista, ikkunasta ulos katsomista, sosiaalista mediaa, testijuoksua, pitkää lenkkiä, kaikkia lenkkejä ja mukavaa seuraa on se sitten sinä itse tai joku muu. Hirvittävä ajatus. Toimii, jos on vamma työn alla, mutta kuvittelisin tällaisen kuukauden olevan siltikin melkoista kärvistelyä. Ehkä tässä olisi tilaa kasvaa ihmisenä.
En aio toteuttaa näistä ainuttakaan.
Sunday, December 2, 2018
Optimaalinen lapio
Kävin tuossa kaupassa. Etsiskelin hanakasti lapiota. Ei löytynyt sopivaa, mutta ostin turhautumiseen salmiakkia. Sellaista superversiota. Tyhjensin askin ennen kun nousin autosta. Just because I can.
Sitten äkkäsin, että sellainen lapio, joka iskee pohjamutaan asti, löytyy jo kotoa. Ihan valurautaa on eli vahva varreltaan ja ilkeä päästään. Alkaa meinaan tulla kiire. Routa iskee kohta, kun on tuo talvi tuossa tulollaan. Kun iskee routa, ei auta valurautakaan, jos aikoo kaivaa esiin pohjamutaan vajonnutta kuntoaan. Ehkä se löytyisi kesän suulla, mutta olen tällainen kärsimätön sielu, että heti pitäisi saada se. Tämä on ilmeisesti sosiaalisen median syytä, koska se on opettanut minut vaatimaan välitöntä hyväksyntää. Minäminäminä ja peukku.
Olen tässä jo jaaritellutkin iät ja ajat, että "kah, olenpas huonossa kunnossa", mutta opin koko ajan uutta. Oppiminen on välillä enemmän luopumista. Ymmärtämistä ja hyväksymistä, että tämän haikailemani hyvän kunnon kuluneet jäänteet, joihin egoni ja identiteettini ovat tiivisti punoutuneet, voivat olla vain utopiaa, takaperin etenevää aikaa, asioita, joita muistaa enää vain minä, Tilastopaja ja mummon keräämät muutamat lehtijutut. Sellainen käsite kuin hyvä kunto on ajassa muovautunut optimaaliseksi kunnoksi, jossa on hyvälle kunnolle enemmän liikkumavaraa, keskiarvoa suojeleva vaihteluväli itsetuntoa tukemaan.
Siinä, että optimaalisuuskin tuntuu välillä ohikiitävältä, lähes läpikuultavalta hetkeltä kestävyysurheilijanharrastajan elämässä, ei ole mitään synkkää, vaikka se haikeudeltaan sellaiseksi värjäytyy. Olisiko tämä ymmärrys enemmänkin kokemusta ja luottoa siihen, ettei enää hötkyile kuin läänintaiteilija apuraha-anomuksensa kanssa? Että lupaa maalata isoja kuvia vaikka tykkää oikeasti veistää pieniä patsaita. Että jättää kovan treenin väliin, jos on jo valmiiksi väsy. Ehkä laiskuutta ei ole olemassa, on vain rakenteellisia olosuhdetekijöitä ja viivyttelijän luova tila. Sellaisella harjoitusohjelmalla tosin ei tuuletella mestaruuksia, mutta harrastaa kyllä voi.
Nämä urheiluhommat menevät, kun ei valita. Akilles muistuttaa olevansa joku jokaikinen päivä, mutta liikkeessä olemme molemmat jotain. Se on mieluisaa, vaikka se vähän koskee. Juoksen akilleksen mielialavaihtelujen sallitessa tuollaiset 60-80km viikossa, joista osa on suunnistusta, osa ainakin reipasta ja loput roskaa, jota ikäiseni pitäisi kuulemma välttää. Kesän kisojen jälkeen olen käynyt uimassa kahdesti, edellisen kerran juuri eilen. Ei sillä, että olisin niin peto, ettei tarvitsisi uida, vaan olen semmoinen epeli, että en vain ole saanut itseäni altaaseen. Uin viivyttelijän luovassa tilassa. Se vasta vaikeaa puuhaa onkin. Pyörään olen koskenut muutaman kerran, koska se on ollut muiden tavaroiden tiellä. Kerran kiinnitin sen jopa treineriin kun laiskotti vetinen ja kolea talvikeli. Ajoin vähän voimaa ja vähän sitä nopeampaa myös. Ei se niin pahalta tuntunut, kun aloitti vähän kevyemmin. Eniten pänni kun kaiuttimen akku hyytyi ennen minua. Kesken biisin lopetti, senkin ryökäle.
Ei mutta hyviä treenejä ja elämää kaikille. Älkää hötkyilkö, kun joulukin on tulossa. Ja käykää nyt hyvä tavaton välillä juoksemassa, että hyödytte siitä kaakeleiden laskemisesta ja wattien kelailusta maaliviivalle asti kun kesällä menette minkä jaksatte.
Sitten äkkäsin, että sellainen lapio, joka iskee pohjamutaan asti, löytyy jo kotoa. Ihan valurautaa on eli vahva varreltaan ja ilkeä päästään. Alkaa meinaan tulla kiire. Routa iskee kohta, kun on tuo talvi tuossa tulollaan. Kun iskee routa, ei auta valurautakaan, jos aikoo kaivaa esiin pohjamutaan vajonnutta kuntoaan. Ehkä se löytyisi kesän suulla, mutta olen tällainen kärsimätön sielu, että heti pitäisi saada se. Tämä on ilmeisesti sosiaalisen median syytä, koska se on opettanut minut vaatimaan välitöntä hyväksyntää. Minäminäminä ja peukku.
Olen tässä jo jaaritellutkin iät ja ajat, että "kah, olenpas huonossa kunnossa", mutta opin koko ajan uutta. Oppiminen on välillä enemmän luopumista. Ymmärtämistä ja hyväksymistä, että tämän haikailemani hyvän kunnon kuluneet jäänteet, joihin egoni ja identiteettini ovat tiivisti punoutuneet, voivat olla vain utopiaa, takaperin etenevää aikaa, asioita, joita muistaa enää vain minä, Tilastopaja ja mummon keräämät muutamat lehtijutut. Sellainen käsite kuin hyvä kunto on ajassa muovautunut optimaaliseksi kunnoksi, jossa on hyvälle kunnolle enemmän liikkumavaraa, keskiarvoa suojeleva vaihteluväli itsetuntoa tukemaan.
Siinä, että optimaalisuuskin tuntuu välillä ohikiitävältä, lähes läpikuultavalta hetkeltä kestävyys
Nämä urheiluhommat menevät, kun ei valita. Akilles muistuttaa olevansa joku jokaikinen päivä, mutta liikkeessä olemme molemmat jotain. Se on mieluisaa, vaikka se vähän koskee. Juoksen akilleksen mielialavaihtelujen sallitessa tuollaiset 60-80km viikossa, joista osa on suunnistusta, osa ainakin reipasta ja loput roskaa, jota ikäiseni pitäisi kuulemma välttää. Kesän kisojen jälkeen olen käynyt uimassa kahdesti, edellisen kerran juuri eilen. Ei sillä, että olisin niin peto, ettei tarvitsisi uida, vaan olen semmoinen epeli, että en vain ole saanut itseäni altaaseen. Uin viivyttelijän luovassa tilassa. Se vasta vaikeaa puuhaa onkin. Pyörään olen koskenut muutaman kerran, koska se on ollut muiden tavaroiden tiellä. Kerran kiinnitin sen jopa treineriin kun laiskotti vetinen ja kolea talvikeli. Ajoin vähän voimaa ja vähän sitä nopeampaa myös. Ei se niin pahalta tuntunut, kun aloitti vähän kevyemmin. Eniten pänni kun kaiuttimen akku hyytyi ennen minua. Kesken biisin lopetti, senkin ryökäle.
Ei mutta hyviä treenejä ja elämää kaikille. Älkää hötkyilkö, kun joulukin on tulossa. Ja käykää nyt hyvä tavaton välillä juoksemassa, että hyödytte siitä kaakeleiden laskemisesta ja wattien kelailusta maaliviivalle asti kun kesällä menette minkä jaksatte.
Saturday, October 6, 2018
Ensimmäinen lokakuuta
Päivämäärä 1.10 ohjasi tekemistäni ennen enemmän kuin nälkä ja vilu. Lokakuun ensimmäisenä päivänä alkoi uusi treenikausi. Joka vuosi. Se päivä oli aina varma, varmempi kuin kauden onnistumiset tai uudet finnit. Päivämäärä, jota odotti jo huonosti sujuneiden SM-maastojen jälkeen toukokuussa, kun takaraivossa kimpoillut uho kulminoitui sanoiksi, että "ensi vuonna kulkee." Silloin ei odottanut muuta kuin lokakuun ensimmäistä ja kesän loput pettymykset oli helpompi sietää. Se oli päivä, jolloin kaikki oli taas mahdollista ja ohjelmassa vain määrää ja sopivasti laatua.
Nyt vanhana sällinä aloitin kauden portaissa. En juosten, kuten trendikkäästi olisi tarve, jotta pylly pinkeytyisi ja jaloista tulisi spagettia. Niin kuulin eilen sanottavan. Portaat eivät ole muotia, portaat ovat voimaa ja ketteryyttä. No, nyt en siis portaissa juossut. En varmaan edes jaksaisi tehdä niin. Sen sijaan eksentrisoin akillesjännettä. Kahdesti päivässä. Ei siinä kunto nouse tai maisema vaihdu, mutta yritän kovasti, ettei tarvitsisi näyttää jalalle puukkoa. Kesällä asiantunteva fysioterapeutti, Kitula itte, opasti erinäisiä eksentrisiä harjoitteita, joita tutkimusten mukaan pitäisi kertyä 360 kpl per päivä. Teen niitä vain 200, ja siksi ehkä akilles yhä vaivaa. Laiska olen.
Mennä viikolla minulle tarjoutui käydä työmatkalla Singaporessa. Reissu oli rankka kuin mikä, mutta kävin siellä juoksemassa aamuna muutamana. Kuumassa ja kosteassa. Yhtään kertaa en jaksanut akillesta treenata ja ilmankos se vähän ärtyi. Ei niin pahaksi kuin kesän ratakokeilun jälkeen. Sen verran kuitenkin, että tiedostin juostessani, etten erityisesti ponnista kipeällä jalalla. Ei ole hyvä merkki se, sillä taitavat aivot ajatella liikaa.
Viikkoa sitä ennen kävin jostain kumman syystä (tai no käyttäytymistaloustiede kertoo sunk cost fallacystä ihmisen käytöksestä ja tämä on sitä) Berliinissä juoksemassa maratonin. Tai siis juoksin alussa ja kävelin välillä. "Kävelin välillä" piti muuten olla meidän bändin nimi, jos olisimme bändin laittaneet pystyyn. Se olisi ollut sellainen Slayerin ja Motley Cruen hybridi eli melko surkea. Berliinissä akilles kesti, mutta sielläkään en jalalla varsinaisesti ponnistanut. Vaimokultakin pyysi anteeksi kun ohitti minut. Onnekseni hän jaksoi odottaa sovitussa paikassa melko lailla pitkään venynyttä samoiluani eurooppalaisessa startup-mekassa. Treenaamattomuuden johdosta kunto ei ollut kummoinenkaan, joten suoritus on kunnon mukainen. Tuli sekin koettua, että miten kulkee kun ei treenaa. Semmoinen bucket list -juttu tämä.
Tiistain yhteistreeneissä kävin tiputtamassa loput jetlagin rippeet Kupittaan hiekkamadolle. Juoksu kulki yllättävän hyvin ja pääsin jopa pojat 9v-sarjalaisten km-vauhtia. Kiva kun yllättyy positiivisesti. Akilles ei ollut siitä moksiskaan, luulen. Toisaalta jos akilles ei nyt haittaisi menoa, takoisin asvalttia kuin eläin. Ehkä peura. Olisin kuin peura ajovaloissa, säntäilisin viisi kilometriä tuonne ja kympin tänne (silloin olisin 5km ohi kodin, mutta juoksisin senkin pätkän, koska voimaantuminen), ja jokainen askel olisi kepeän lennokas. Minulle käy lokakuussa aina näin. Halajan olevani joku pieneläin. Sama into palaa kun kalenteria lukee. Nyt vain tämä keho ei ole enää kaltaisensa. Voi elämä. Ehkä ensi vuonna haluan olla marsu. Jyrsisin polkua, asvalttia ja novotania (jos tartania vielä on jossain olemassa, mondoa en jyrsisi. Menisi talttahampaat tylsiksi).
Onneksi keskiviikkona tuli manflu.
Nyt vanhana sällinä aloitin kauden portaissa. En juosten, kuten trendikkäästi olisi tarve, jotta pylly pinkeytyisi ja jaloista tulisi spagettia. Niin kuulin eilen sanottavan. Portaat eivät ole muotia, portaat ovat voimaa ja ketteryyttä. No, nyt en siis portaissa juossut. En varmaan edes jaksaisi tehdä niin. Sen sijaan eksentrisoin akillesjännettä. Kahdesti päivässä. Ei siinä kunto nouse tai maisema vaihdu, mutta yritän kovasti, ettei tarvitsisi näyttää jalalle puukkoa. Kesällä asiantunteva fysioterapeutti, Kitula itte, opasti erinäisiä eksentrisiä harjoitteita, joita tutkimusten mukaan pitäisi kertyä 360 kpl per päivä. Teen niitä vain 200, ja siksi ehkä akilles yhä vaivaa. Laiska olen.
Mennä viikolla minulle tarjoutui käydä työmatkalla Singaporessa. Reissu oli rankka kuin mikä, mutta kävin siellä juoksemassa aamuna muutamana. Kuumassa ja kosteassa. Yhtään kertaa en jaksanut akillesta treenata ja ilmankos se vähän ärtyi. Ei niin pahaksi kuin kesän ratakokeilun jälkeen. Sen verran kuitenkin, että tiedostin juostessani, etten erityisesti ponnista kipeällä jalalla. Ei ole hyvä merkki se, sillä taitavat aivot ajatella liikaa.
Viikkoa sitä ennen kävin jostain kumman syystä (tai no käyttäytymistaloustiede kertoo sunk cost fallacystä ihmisen käytöksestä ja tämä on sitä) Berliinissä juoksemassa maratonin. Tai siis juoksin alussa ja kävelin välillä. "Kävelin välillä" piti muuten olla meidän bändin nimi, jos olisimme bändin laittaneet pystyyn. Se olisi ollut sellainen Slayerin ja Motley Cruen hybridi eli melko surkea. Berliinissä akilles kesti, mutta sielläkään en jalalla varsinaisesti ponnistanut. Vaimokultakin pyysi anteeksi kun ohitti minut. Onnekseni hän jaksoi odottaa sovitussa paikassa melko lailla pitkään venynyttä samoiluani eurooppalaisessa startup-mekassa. Treenaamattomuuden johdosta kunto ei ollut kummoinenkaan, joten suoritus on kunnon mukainen. Tuli sekin koettua, että miten kulkee kun ei treenaa. Semmoinen bucket list -juttu tämä.
Tiistain yhteistreeneissä kävin tiputtamassa loput jetlagin rippeet Kupittaan hiekkamadolle. Juoksu kulki yllättävän hyvin ja pääsin jopa pojat 9v-sarjalaisten km-vauhtia. Kiva kun yllättyy positiivisesti. Akilles ei ollut siitä moksiskaan, luulen. Toisaalta jos akilles ei nyt haittaisi menoa, takoisin asvalttia kuin eläin. Ehkä peura. Olisin kuin peura ajovaloissa, säntäilisin viisi kilometriä tuonne ja kympin tänne (silloin olisin 5km ohi kodin, mutta juoksisin senkin pätkän, koska voimaantuminen), ja jokainen askel olisi kepeän lennokas. Minulle käy lokakuussa aina näin. Halajan olevani joku pieneläin. Sama into palaa kun kalenteria lukee. Nyt vain tämä keho ei ole enää kaltaisensa. Voi elämä. Ehkä ensi vuonna haluan olla marsu. Jyrsisin polkua, asvalttia ja novotania (jos tartania vielä on jossain olemassa, mondoa en jyrsisi. Menisi talttahampaat tylsiksi).
Onneksi keskiviikkona tuli manflu.
Monday, August 27, 2018
You know it's all a gamble when it's just a game
Eipä kyllä arvannut 15-vuotias vekara istuessaan Chevrolet Caprice Classicin keinonahkapenkillä kuuman detroitilaisen auringon paahtaessa puolipitkää, aaltomaiseksi pehmennettyä takatukkaa, että juuri se samainen kappale, joka sinä hetkenä soi radiosta ensimmäistä kertaa, synnyttää viluväreitä vielä 31 vuotta myöhemmin, kun astelee joutomaalla akillesta aktivoiden.
Niin. Edellisellä kerralla kirjasin tänne hetken aivopierusta, joka tuhosi hyvän yhteiselon ailahtelevan akillesjänteen kanssa. Silloin oli edessä vihreämpää ruohoa aidan tuolla puolella: Challenge Turun sprintti, swimrun-kisa arvoisan puheenjohtajan kanssa, SM-supersprintiviesti (superlyhyt kisa, siitä tuo super) ja aikuinen-lapsi -meininkiä samana päivänä ison stadionin liepeillä. Menin ja nautin ne kaikki, koska akilles ei vielä narissut (eikä narise). Sprintti meni heikommin kuin aiemmat lyhyet kisat, swimrunissa voitimme Hanna-Maria Seppälän tiimin ja SM-superissa pokkasimme veteraanien SM-kultaa.
Näiden valintojen vastapainona vain vähän enää muistan miltä tuntuu liikkua ilman jatkuvaa kipua, mutta tämä on ihan ookoo, koska itseaiheutettua ja toivoakseni väliaikaista. Haasteena on, että ei edes tuoreen akateemisen tittelin järjellä tätä ei kykene selittämään. Kyllä kipu pirteänä pitää, mutta en kannusta ketään vastaavaan hölmöilyyn. Olkaa te järkevämpiä, vaikka lajivalintanne tekee siitä haastavaa.
Jalka kestää yhden "kovan" juoksun viikossa. Sitä seuraavana päivänä sillä ei kykene kävelemään, mutta onneksi on tuo toinen jalka. Akilles kyllä palautuu seuraavaan kovaan, mutta en ole vielä löytänyt ainuttakaan kirjallista lähdettä, jossa opastetaan, että "teepä kuule juuri noin." Metsässä juoksu on ollut hyvä keino leppyyttää akillesta ja mieltä, mutta lauantaina sekin linimentti petti, kun yritin polkujuoksussa tiputtaa takana juossutta eteläsuomalaisen pitäjän perunoita viljelevää suntiota lataamaalla neljän vauhtia poluilla ja metsäteillä. Ei suntio siitä mihinkään livennyt, ja kuntokin oli ilmeisen vajaa moiseen. Suntio tiedosti varmaan, että edellisenä tiistaina olin käynyt Liedossa häviämässä viimeistä edelliselle suunnistajalle rapiat 20 minuuttia, koska mitä ilmeisimmin hän antoi minun olla ensimmäisenä perillä.
Niin. Edellisellä kerralla kirjasin tänne hetken aivopierusta, joka tuhosi hyvän yhteiselon ailahtelevan akillesjänteen kanssa. Silloin oli edessä vihreämpää ruohoa aidan tuolla puolella: Challenge Turun sprintti, swimrun-kisa arvoisan puheenjohtajan kanssa, SM-supersprintiviesti (superlyhyt kisa, siitä tuo super) ja aikuinen-lapsi -meininkiä samana päivänä ison stadionin liepeillä. Menin ja nautin ne kaikki, koska akilles ei vielä narissut (eikä narise). Sprintti meni heikommin kuin aiemmat lyhyet kisat, swimrunissa voitimme Hanna-Maria Seppälän tiimin ja SM-superissa pokkasimme veteraanien SM-kultaa.
Näiden valintojen vastapainona vain vähän enää muistan miltä tuntuu liikkua ilman jatkuvaa kipua, mutta tämä on ihan ookoo, koska itseaiheutettua ja toivoakseni väliaikaista. Haasteena on, että ei edes tuoreen akateemisen tittelin järjellä tätä ei kykene selittämään. Kyllä kipu pirteänä pitää, mutta en kannusta ketään vastaavaan hölmöilyyn. Olkaa te järkevämpiä, vaikka lajivalintanne tekee siitä haastavaa.
Jalka kestää yhden "kovan" juoksun viikossa. Sitä seuraavana päivänä sillä ei kykene kävelemään, mutta onneksi on tuo toinen jalka. Akilles kyllä palautuu seuraavaan kovaan, mutta en ole vielä löytänyt ainuttakaan kirjallista lähdettä, jossa opastetaan, että "teepä kuule juuri noin." Metsässä juoksu on ollut hyvä keino leppyyttää akillesta ja mieltä, mutta lauantaina sekin linimentti petti, kun yritin polkujuoksussa tiputtaa takana juossutta eteläsuomalaisen pitäjän perunoita viljelevää suntiota lataamaalla neljän vauhtia poluilla ja metsäteillä. Ei suntio siitä mihinkään livennyt, ja kuntokin oli ilmeisen vajaa moiseen. Suntio tiedosti varmaan, että edellisenä tiistaina olin käynyt Liedossa häviämässä viimeistä edelliselle suunnistajalle rapiat 20 minuuttia, koska mitä ilmeisimmin hän antoi minun olla ensimmäisenä perillä.
Seuraavaan ja ns. kilpakauden päättävään Berliinin maratoniin on pari viikkoa. Tavoite on laskenut tapahtuman läpijuoksuun alle Bostonin maratonin aikarajaa. Miellän sen ihan hyväksi tavoitteeksi.
Niin joo, se kappale, joka siellä Detroitissa soi vuonna 1987, oli Guns'n'Rosesin Paradise City. Se hetki on syöpynyt sisälle, ihon alle. Eri tavalla kuin Crazy Frog (Kysymys: miten vuoden 1987 kokemus ja Crazy Frog liittyvät yhteen?).
Koska kerran voin, niin lataan tähän kuvan politiikan asiantuntijan poliittisesti korrektista tervehdyksestä (kuva @ Teemu Oksanen).
Niin joo, se kappale, joka siellä Detroitissa soi vuonna 1987, oli Guns'n'Rosesin Paradise City. Se hetki on syöpynyt sisälle, ihon alle. Eri tavalla kuin Crazy Frog (Kysymys: miten vuoden 1987 kokemus ja Crazy Frog liittyvät yhteen?).
Koska kerran voin, niin lataan tähän kuvan politiikan asiantuntijan poliittisesti korrektista tervehdyksestä (kuva @ Teemu Oksanen).
Subscribe to:
Posts (Atom)