Instagramissa joku sivisti parhaista hetkistä postata asioita sosiaaliseen mediaan. Kaikesta disinformaatiosta juuri se jäi mieleen, vaikka jäin epäuskoon, että onko se sittenkään niin kellon päälle, milloin viesti uppoaa. Jos ei vaikka ole mitään sanottavaa ja silti menee ja postaa. Olisin kyllä kaivannut tarkempaa tietoa millä aikavyöhykkeellä kellon pitää lyödä 9:00, 11:00 tai 14:00, että minä olisin jotain jollekin. Onkohan 11 aamupäivällä merkitykseltään täällä sama kuin jossain toisaalla? Noh, saattaa tosin olla, ettei viestintuojan viesti ollut laisin tieteellinen fakta, vaan kokemusasiantuntijan vinouma.
Kellonajasta riippumatta vähän hidas olen blogin kanssa. Ei ole enää entinen pärske päällä. Sellainen oli kauan sitten vuonna 2004, kun nautiskelin lukuisista rasitusvammoistani pitkäkestoisinta. Julkinen vuodatus jotenkin helpotti, vaikkei kukaan vastannut. Julkinen päiväkirja on tosin hieman paradoksaalista, koska en saata älytä, onko äänessä minä vai joku muu. Tai, että kertooko totta vai satuileeko vain. Aiemmin puhuivat vammat enemmän kuin minä. Nyt puhun enemmän minä, mutta sitten taas ei ole niin kamalan paljon sanottavaa.
Ehkä nykyään on niin hyvä meininki, että ei tarvitse vuodattaa. Peruutuspeiliin katson kyllä tuon tuosta. Nyt katson ihan lähelle, ihan sillä tavalla kuin pysäköisin itseni tähän hetkeen.
Alkukesän seikkailukisan perästä suvi oli melko sporttinen. Juoksuradalla en käynyt kuin Tilastopajacupin toimitsijana. Välillä nojailin kentän kaiteisiin, koska se riittää ajanoton tueksi. Radalla kun touhuaa jo niin mones uusi sukupolvi, niin ei siellä tarvitse käydä mittaamassa hidastumistaan. Kyllä ikäihmisille kisoja piisaa, mutta kello on julma kaveri, tiedän.
Pysyin entistä etäämmällä triathlonista ja saatan varmentua sen jääneen virallisesti taakseni. Suunnistus minut siltä pelasti. Ehkä juuri mahdollista altistusta välttääkseni tuplasin Jukolassa avaajana ja ankkurina, eri joukkueissa tietysti. Tunnin päästä aamun uusintalähdöstä kyllä vannoin, etten enää ikinä tuplaa. Muistan kyllä, että "ei ikinä" ei ikinä päde.
Kesäkuun taipuessa heinälle, piipahdimme Tampereella FIN5:lla majoittuen toksisen maskuliisen itsepuolustajalihansyöjävartijan AirBnB-kämpässä, jossa pyyhkeetkin tuoksuivat äijältä. Muistan, että Tampereella satoi ja sitten yhtenä aamuna juoksimme Danielin kanssa leppoisan aamulenkin järven rannalla. Hampurilaisen söin.
Pian sen jälkeen läksimme Åreen O-Ringenille Fröjdöjen kanssa. Eipä suotta elämys ollut se. Seuran lisäksi paikallis- ja Ringen-tuntemuksensa loivat oivat olosuhteet debyytille. Noh, sielläkin satoi ja tuuli. Ja eksyttti. Suoritin jossain pohjoisruotsalaisen tiheikön innostamana elämäni pummin kun vietin arviolta vajaan 200m matkalla päälle puoli tuntia. Se oli kuulkaa pitkä tovi. Tulitin rastiympyrää lukuisista suunnista lukuisin taktiikoin, kompassilla ja ilman, ärräpäin ja inahtamatta. Vahingossa sen löysin, sen typerän rastin. Daniel puolestaan kampesi itsensä podiumille muutaman kerran, lopputuloksena sarjansa kokonaiskisan kakkosija. Etappivoittojen myötä hän leipoi meille kakkua, koska tapa. Palauttuamme Ruotsista läksimme Ruotsiin Ungdomens Tiomilanille, jossa Daniel juoksi kahdessa viestissä. Niistä nuorempien viestissä hän ankkuroi TuS:n joukkueen hienosti kolmanneksi. Älyttömän kivaa on hänen suorituksia seurata, kun ei ole omaa suunnistusmenneisyyttä kauttansa puskettavana.
Loppukesästä piipahdin SM-sprintissä, jonka A-finaalissa pää tilttasi ennen jalkoja. Se on vaarallinen yhdistelmä, ja päädyin sijalta 6-7 lopulta 18:nneksi, mutta eipä tullut hylkyä. Seuraavana päivänä pääsin SM-viestiin TuS-patujen joukkueen avaajaksi ja taisin tehdä elämäni parhaan suunnistussuorituksen. Suppamaastossa maailma on upside down, näin Stranger Things -päivän kunniaksi. Pari päivää ennen Lahden raveja, suunnistusvammauduin koskemalla oikean käden nimettömän ja pikkurillin ojan pohjassa lymyilleeseen kiveen. Ojaan päädyin kalliolta. Ojasta rimpuiltuani äkkäsin sormien sojottavan 45 astetta vinoon. Väänsin ne paikalleen, joskin nimetön meni vähän pieleen. Garminin sentään tajusin stopata, ennen kuin kävin hakemassa vauhtia Akuutista asti. Ei ne vieläkään kunnossa ole, mutta samassa kädessä on joku hermopinne niin en noita sormia niin paljoa edes tunne.
Vielä lähempänä kauden päätöstä pääsimme vielä Danielin kanssa kokemaan mm. 25mannan, jossa päädyin puolilentsun hidastamana avaamaan kakkosjoukkueen viestiä. Daniel karasi ykkösjoukkueessa isolla vaihteella. Kauden kiehtovin keikka Danielin kanssa koettiin mennä viikonlopulta, kun juoksimme Urbaanin Neniksen 15km radan poikittaisessa sateessa ja tuulessa. Oli kyllä mahtava 2,5-tuntinen yhdessä ja liikkeellä etenkin kun suunnistaessa sai mennä kartta rullalla. Kuvassa Neniksen eksoottisin ja viluisin rastipiste, joka kutsui saunomaan tapahtuman perästä.
Huomenna on tiistain yhteistreenien riittävän virallinen 10v-päivä. Vekkulia, miten sekin jäi päälle, vaikka heikot hetkensä silläkin on ollut. Silleen opportunismiahan se on, kun se tarjoaa mahdollisuuden treenata edes kerran viikossa.
No comments:
Post a Comment