Muistan Matin

Matti. 

Ystäväni Matti, oikealta nimeltään Matti, päätti maallisen taipaleensa aivan liian aikaisin pari vuotta sitten. Motti-Mattiin tutustuin kun olin lopettanut pikaluisteluhommat ja siirtynyt Turun Urheiluliitossa toiseen jaostoon ja uuden lajin pariin. Tiensä oli omanlainen, mutta ihmisenä hän oli läheinen sillä tavalla jännästi. Vuosia raastaneen sairauden epävarmuuden hän ei antanut varjostaa tietään, vaikka se välillä varsin synkkä olikin. Moni valittaa pienemmästä riittoisasti, kuten minä. Sairaudestaan huolimatta hän eli enemmän kuin ehkä itse osaan. Muistan muistotilaisuudessa luetut lukuisat runot ja terveiset runsaalta ystäväkatraalta. 

Mattia ei pahemmin härnännyt kiire, ja vähän minua kismitti kun rauhallisinakin hetkinä hän koki minun murskautuvan kiireen painosta, vaikka en edes kiirettä kokenut. Sillä tavalla oli lempeä, että oma terveytensä oli mitä oli ja silti kantoi huolta muista. Matilla oli ehkä aisteja korvaamaan terveytensä epätasapaino. En tiedä, tutkintoni ei riitä pähkimään pidemmälle. Lääketiedekään ei koskaan valitettavasti päässyt oikein kärylle hänen sairaudestaan. Voinhan sellaisen asianhaaran varjolla sallia itselleni epärationaalisen ajatuksen: Lämmittää ajatus sellaisesta aistista. 

Matti muisteli usein vanhoja juoksuaikoja, kuten minäkin tapaan tehdä rasittavuuteen asti, koska minulla se katse viipyy peruutuspeilissä. Peruutuspeilin tarkennus vain hämärtyy elvistelevän harrastamisen kuvista enemmän kuin mistään muusta. Menneen korvaa sellainen jalustan hakeminen mitättömyyden meressä. 

Tänä vuonna ote peruutuspeiliin on vahvistumassa, luulen. Kevään myötä juoksukuntoni nousi melko tavalla. Olin siitä oikein tyytyväinen, mutta vanhojen peikkojen puhkumana en ulosmitannut sitä laisin. Radalle en uskalla enää astua, enkä oikein enää kelloakaan vastaan uskalla juosta. Sen sijaan juoksin itseni Lapissa (Suomen ja Norjan) läkähdyksiin kauniissa kesyttämättömässä korvessa, sellaisessa, jossa tuntee pienuutensa kunhan vain pysähtyy edes hetkeksi. 

Osallistuin sentään duathlonin SM-kisoihin Tikkakoskella, mutta se oli ahkeran nuhailun ja kevyen sairastelun saattelemana melko heikko suoritus. Juoksun osalta siis se oli tahmeaa kuin pinkki sokerikuorrute. Pyöräosuudesta en kummoisia odottanutkaan, sillä tein kisaa varten ehkä viisi tehoharjoitusta ja kaksi ja puoli muuta pyörälenkkiä koko kesänä. Olin tosin niistä ihan tyytyväinen ja vähän ylpeäkin, kun edes sen verran panostin. Silti puhtaan harjoittelemattomuuden lisäksi ajoasentoni imi ilmavirtaa, reiteni olivat heikot ja keraamiset osat ovat yhä hankkimatta. Ketjurasvakin oli sellaista vanhaa hidasta, joka antaa amatööritatskoja pohkeeseen silloin kun niitä vähiten tarvitsee. Mutta kyllä olin aikuisten oikeasti ihan tyytyväinen, kun ajoin tuon kaiken kokeakseni 700km.  

Eniten kolmiotteluun liittyviä ajatuksia värittää se, että lajisto näyttäytyy edessäni aina vain enemmän välineiden harrastamiselta. Se on itselleni kamppailua, joka taida muita liiemmin piinata. Nestekään ei enää investoi korvaamalla uudella vanhaa, joten kannattaako minunkaan? Vanhan koulukunnan nillittäjälle välineet ovat aina alisteisia tunteille, joita urheillessa hamuaa--onnea ja pettymystä sekä niistä oppimista. Ehkä tämä tunneväylä on minun tieni, joka ei enää ennätyksiin vie, mutta palkitsee silti. Lähinnä nillityksellä ja nipotuksella, kun "iloa ei irtoa niin kun mistään." (tuo on lainattu Egotripiltä).  

Selittelyistä huolimatta duathlonmieli on oikein tyytyväinen Tikkakosken keikasta. Oli se kyllä kiva vähän kilvoitella, ihan parasta. Jos olisi ollut triathlon, niin äänensävy olisi kyllä eri. Olen onnistunut keräämään uintitreenejä vielä vähemmän kuin jättänyt pyörää ulkoiluttamatta: Laskin, että kolme kertaa olen tänä vuonna uinut. Kahdesti Singaporessa hotellin uima-altaassa tammikuussa ja kerran kesällä jaoston yhteistreeneissä Littoisissa. Ei siis ihme, että valitan välineistä, koska oma konetta en suklaan sisäänottamiselta ehdi kiusaamaan. Ensi vuonna voisi sitten jo vähän treenata, pohdin, mutta miksi sitä enempää rykimään kun vammaan sekin yritys kuitenkin kapsahtaa, sanoo takaraivo. Tai no ei se mitään sano. Se on vain ajatus, jota menen ja vääräuskoisena uskon.

Ehkä voisin taas jutella hetken Matin kanssa. Menisi tuokin hassu ajatus levolle. Mutta en voi, koska Mattia ei enää ole. Tämä tässä onkin Matille sinne jonnekin.