Wednesday, July 15, 2020

Aikamoista

Aika on sillä tavalla petollinen, että silloin kun sitä eniten kaipaa, sitä ei ole ja sitten taas kun sitä on, se ei kulu. Kellosta huolimatta aikaa tavallaan vain tuntee. Käsityksemme ajasta on melko teennäinen sopimus siitä, että tuossa nyt on tuollainen sekunti, tällainen minuutti ja sitten vielä tuo tuntikin on siinä. Niitä on läjitetty auringonnousun ja -laskun välille tietty määrä, joka voisi olla jotain muutakin kuin nyt on. Esimerkiksi 25 tuntia sen sijaan, että on vain 24. Tai niin, että kello on viisi siihen asti kunnes se on kuusi.  

Urheilussa, lähinnä niissä lajeissa, joihin olen itse jumiutunut, aika määrää kaiken. Se osoittaa, kuka on ykkönen ja kuka ei. Se sanoo myös oliko itseään parempi vai ihan hyvä vaan. Watit tai pulssi eivät niin tee, koska vain aika rulettaa. Palkintopallilla ajalla ei ole niin väliä, mutta muistan kyllä elävästi kuinka palkintokorokkeen ulkopuolella ajan tunsi. Sellaisena 98 sadasosana ylimääräistä aikaa Kalevan kisojen rajasta tai liian vähän parantuneena ennätyksenä. Tuollaisina hetkinä oli ollut aikaa parempi, mutta sitä ei tuntenut, koska mielen valtasi pettymys, tunne siitä, ettei ollut riittävästi itseään parempi. Niin....aika toi joko ilon tai pettymyksen, eikä siihen välille ei jäänyt oikein mitään. 

Vienosti huvittavaa on, että vuodesta sujahti monta viikkoa niiden muutaman kellolla mitatun hetken vuoksi, joiden annoin määritellä itseni ja tunteeni. Koska olen vähän kehno luopumaan, niillä hetkillä on välillä vieläkin pirunmoinen vaikutus jonkun treenin fiilikseen. Vaikka aika 25 vuotta sitten oli eri kuin nyt, siltikin ajat entiset palaavat kummittelemaan. Siis urheiltaessa. Urheilua tai no ehkä nykyistä harrastamista laajemmin pähkittynä aika ja kokemus ovat tehneet elämästä melko lailla miellyttävämpää kuin mitä se ennen vanhaan oli. Nyt kun 98 sadasosassa ei oikein ehdi edes suklaapalaa napsaista niin ei sellaisesta ajan pätkästä enää jaksa oikein välittää. Voi sen 98 sadasosan tietenkin mainita kolmesti näin lyhyessä kirjoittelemassa ja uskotella, että sekin pettymys on vain enää harmaa muisto.

Ehkä nykyään onkin parempi antaa muun kuin ajan määrittää tunteensa. Entä jos tuntisi miltä tuntuu sisällä kun reisi tai pää tyhjenee eikä antaisi ranteen määrittää miltä tuntuu? Sellaiset tunteet ovat mukana silloinkin kun vaihteista, polkimista, älykkäästä ranteesta tai milloin mistäkin akku loppuu.

ps. Menin ja ilmoittauduin SM-duathloniin. En ole keväällä tai kesällä oikein käsittänyt, miksi käyn ulkoilemassa, niin ehkä nimi osallistujalistassa auttaa sitä käsittämään. Aiemmin duathloniin ilmoittauduttuani olen joko sairastunut tai rasitusvammautunut. Katsotaan, miten tällä kertaa käy. 

Tähän liitän laulu- ja soitinyhtye Ursus Factoryn kappaleen Aikansa kutakin, koska voin.

  

No comments:

Post a Comment