Olen aikakoneessa. Kaksi vuotta sitten en päässyt edes Kööpenhaminan Ironmanin lähtöviivalle, että siinä mielessä viime sunnuntai oli valtava suksee. Sen hinta vain oli melkein turhan korkea. Lisäksi kaksi viikkoa sitten olin flunssa ja sitä olen nytkin.
Jaan nyt teille, että tämänaamuinen EKG näytti elämän voittavan. Henki kulkee taas pihisten ja on nuha. Ääni on toisen, mutta sydän on oma. Sunnuntai-iltana oli oikein lämmin olo ja lepopulssi oli pilvissä, maanantaina pakkasin pyörän ja tiistaista asti en ole muuta kuin ollut kipeä ja pelännyt pahinta.
Sunnuntain näet harrastin Ironman Copenhagenin latentista tilasta auringonpaisteeseen puhjeneessa flunssassa. Noin 2,5 viikkoa ennen kisaa sen sain, mutta kisaviikolla se ei paljoa meteliä pitänyt, kun en juuri mitään tehnyt. Raakan kanssa tiistaina teimme viimeistelyä ja pyörä kulki yskimällä ja juoksu painoi kuin kivi, vaikka tankkaus ei ollut alkanut. Tajuamattani olin jo oman pienen helvettini eteisessä.
Tuo arvaamattoman pitkäksi taipunut päivä alkoi lutuisesti. Ironmanilla debytoineen ja ennakkosuunnitelmansa romuttaneen Silvolan kanssa jonotimme rolling startissa. Soi AC/DC ja sitten taas ei. Oli sumua. Siinä sumussa uin ennätykseni (3800m, 1900m, 1500m), koska reitti oli niin tasainen. Viimeisteltä poijulta vaihtoon ei ollut mitään varmuutta minne uida kun mitään ei nähnyt (sumussa). Uin vain muiden perässä toivoen, että he tietävät suunnan olevan oikea. Vaihdossa jumitin normaalisti märkäpuvun kanssa kun se jäi jo vetoketjustaan kiinni ja vasta sitten rullautui donitsille oikeaan pohkeeni pauloihin. Vasta pyöräosuuden taittuessa pois keskustasta ymmärsin, että pulssi on aivan liian korkea, mutta en saanut sitä alas, vaikka myötätuuli ja tasainen tie. Pulssi takoi 15 pykälää liiaksi, vaikka vauhti oli munkkilenkkimäinen. Samalla pulssilla, pyörityksellä, tasaisella ja vienossa myötätuulessa nopeus on ollut rapiat 40, nyt ehkä 33 tai 34. Yritin keventää entisestään ja pyöritys oli sellaista haavanlehtimäistä havinaa, mutta sydän vain takoi ja yksiminen aktivoitui. Sen jälkeen en enää pystynyt hengittämään syvään ilman yskäpuuskia (oih, kuinka paha, aikuisella miehellä on yskä), ja kuvittelin sen olevan vain ajoasennosta johtuvaa. Oli siinä 180km:n aikana kivojakin hetkiä, kun 20 minuutin välein sai syödä, mutta pääosin se oli vain takaraivoon kiinnittyneen epäluulon kasvattamista. Astmapiippukin odotti vasta maalissa, kun piipun aamulla väärään pussiin lykkäsin.
Epäluulon lunastin juoksuosuudella. Se kävi nopeasti. Noin 5 km jälkeen aivoni antoivat luvan ja lopetin juoksemasta. Se on aivan helvetin väärä hetki romahtaa, mutta se vain tapahtui. Siitä eteenpäin olin pimeässä. Oikein syvällä, enkä ole siellä ennen tuolla tavalla käynytkään. Hymyilkää vaan, mutta olin niin pirstaileina, että pelkäsin kuolevani. Ei silloin voi itseään tsempata, jos henki ei kulje, jaloissa ei ole mitään mikä saisi juoksemaan ja ajatukset pyörivät vain sen ympärillä, että tuntuuko se joltain jos tähän nyt mätkähtää. Minä en ainakaan siinä kyennyt kummoiseenkaan tsemppiin, kun en tosiaan ole ennen tuossa mielentilassa ollut. Joka kerta kun näin Sarin ja pikkumiehen jäin siihen keskeyttääkseni, mutta sitten taas jatkoin. Olin oikein pohjalla, ja toivottavasti ymmärrätte, miten rankka keikka oli raahtautua ilman mitään mieltä maraton tai ainakin sen viimeiset 37 km kohti maalia. Oli se. Onneksi olen nyt kipeä, ja se auttaa minua kierolla tavalla ymmärtämään, etten oikeasti ole noin huono ja etten oikeasti viettänyt itsekkäästi aikaa viiden viikon aikana vain siksi, että romahdan upealla ja nopealla reitillä. Olisin päässyt samaan juoksusuoritukseen juoksematta ainuttakaan metriä viimeisen vuoden aikana. Mutta ei siinä tuollaisia ajatellut. Itkin vähän kun sain viimeisen kierrosnauhan ja itkin enemmän kuin näin rakkaani maalissa.
Sitten itkin vielä vähän kun näin, että finisher-paita oli ennakkolupauksista huolimatta valkoinen, eikä musta. Isot ovat ongelmat ja minä se olen sellainen aikuinen yksivä mies, joka itkee. Oikein herkkä, kyllä vaan.
Raaka-Arska päivitti hienosti, miten tästä jatkaa lajin parissa. Kesällä olemme useasti jutelleet asiasta ja päätyneet usein samaan johtopäätökseen tahoillamme, joten en lähde ajatuksiaan/-ani tässä toistamaan. Vaikka nyt flunssa tuhosi minut, en ole siltikään ihan varma, että pääni olisi kasattavissa pitkälle matkalle enää koskaan. On niitä muitakin matkoja ja lajeja. Pitkälle ei tee mieli tähdätä, koska se on oitis pois yhteisestä ajasta. Tämä ajatus oli myös yksi syy, miksi maaliin Kööpenhaminassa raahauduin. Valutin viemäristä vain viiden viikon aikaiset satulan hinkkaamiset, enkä menettänyt sitä enempää. Ja onneksi nyt sittenkin taidan selvitä sunnuntaista ilman pahempia jälkitauteja ja saan kantaa mukanani vain täysin romahtaneen itseluottamuksen rippeitä ja entisen minäni ivallista naurua.
Mutta kumpi nyt sitten voitti: minä vai minä?
Niin jos epäilette, että kannattaako startata Ironmaniin (tai kilpailevien brändien täysmatkoille), jos on vain vähän kipeä, niin ei kannata.
No comments:
Post a Comment