Viime vuosi se vasta vinkeä olikin

Kaikenlaisia eka kerta -juttuja pääsin kokemaan viime vuonna. Täytin ensimmäistä kertaa elämässäni 50 vuotta. Juhlistin sitä 50km:n lenkillä. Tylsyyden maksimointia Kupittaan 2250m kierroksella tuli kanssani viettämään erinäinen joukko juoksijoita, suunnistajia ja triatleetteja niin nykypäivältä kuin aiemmilta aktiivivuosilta. Olipa se lutuista ja lämpöisää. Juhlahumun ohella pääsin yli ihmiskammosta ja kuplasta, jonne olin runsaan parin etätyövuoden aikana oudosti kääriytynyt. Että iso kiitos kaikille.

Ikääntymisen ja maantieteellisen saavutettavuuden ansiosta sallin itseni ensimmäistä kertaa osallistua aikuisten MM-kisoihin Tampereella. Ne eivät sillä lailla parhaimmistoa kokoa, koska rahalla sinne itsensä maksaa ilman mitään karsintaa. Osallistuin maastojuoksuun (8km) ja maantiejuoksuun (10km), joista kumpikin suoritettiin Pirkkahallin välittömässä tuntumassa. Maastojuoksu oli koko lailla tasainen, mutta keli oli tukala. Maantiekymppi oli mielestäni mäkisempi. En ollut kummassakaan lajissa ikäryhmäni maailman paskin, joten ihan hyvillä mielin istuin Hellstenin kyydissä kotio. Hän ja Keron veljekset keräsivätkin mitaleja niin kelpasihan siinä hännystellä. 

En ollut noissa kemuissa laisinkaan sellaisessa kunnossa, jollaiseen kuvittelin päämäärätietoisella treenillä yltäväni ilmoittautumishetkellä helmikuussa. Hankin ensimmäiset supertossutkin innoistuksissani. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni myös sairastin korren, joka vei tovin ja kunnon. Karhuviestiin sain kinuttua paikan kun Otto Loukkalahti sellaista kasasi. Tein totutusti aikatauluarvionkin, mutta ensimmäisen kerran se meni totaalisen pieleen kun aliarvioin Loukkalahden Vilhon kunnon ja terän. Se taisi muuten olla sitten ensimmäistä kertaa viimeinen Karhuviesti, sillä VT8 ei ole enää entisensä. 

Karhuviestiin valmistauduin vanhoilla kaasuilla, jotka ovat jo huvenneet ajat sitten. Niillä samoilla läksin juoksemaan Nakkilaan aikuisten SM-maastojoukkueen maaliin. Ensimmäisät kertaa realismi iski siellä väärällä hetkellä kun puolessa matkassa 6km:n hidastuvaa ravia äkkäsin juoksevani pronssisijalla. Vaitsa, tuo sprinttereiden aateli, koulutti minua loppukirissä. Sekin taisi olla ensimmäinen kerta kun hävisin hänelle siinä hommassa, mutta hyvä mieli jäi kun hymynsä näki. Joukkueemme nappasi kuitenkin SM-kultaa, jos oikein muistan. Jaki ja Rambo hoitivat muut osat siinä spektaakkelissa.

Niin, maastojen perästä ja vähän sitä ennen innostuin suunnistamaan kuin suohon uponnut hirvi. Minulla uupuu vielä monta tuntia siitä 10000 tunnista, jotta osaisin suunnistaa niin kuin kirjoissa, asiantuntijoiden suulla tai youtubessa osoitetaan. Innostus vei voimat ja vapaa-ajan juoksuharjoitteilta, joita olisin tarvinnut Tampereella, mutta tarjosi nöyryyttä kerättäväksi. Kunpa muistaisin lukea karttaa ja kompassia enkä olla sillä tavalla luova taitelija. Innostuin metsään jopa kahdesti päivässä. Jäin ensimmäistä kertaa suunnistuksen koukkuun. Lukkari-Jukolassakin juoksin kaksi osuutta, avauksen työpaikalle ja ankkurin TuS:n 4 tiimille. Tuo avaus oli myös yksi niistä vuoden ensimmäisistä jutuista. Jännäsin kovin, että sataako, mutta uskoin lempeintä sääennustetta tarjonnutta yr.no:ta, ettei sataisi. Onneksi sade yllätti vasta osuuden lopussa. Haaste on, että näen periaatteessa vain toisella silmällä ja kummassakin on jo ikänäkö, niin olen metsässä silmälasieni varassa. Sateella niiden tarjoama tarpeellinen tuki on sumussa.

Ensimmäistä kertaa järjestin (tai järjestimme Raaka-Arskan kaa) testijuoksun (nyt jo neljä on järkätty) Kupittaan asvaltilla. Harjasuolaus on nykyään aiempaa epätasaisempi, mutta pannukakkumainen reitti tarjoaa nuoremmillekin suhteellisen toimivan väylän kestävyysjuoksun pauloihin. Kehtaan mieltää tämän kokeilun jonkinasteikseksi sukseeksi. Hyvä Raaka!

Siinä niitä. Juoksun saralla onnistuin yhä minimitavoitteessani eli juoksemaan 2000 mailia vuodessa. Hilkulle meni, että sain sen täyteen, koska korre ja joku syysvirus. Sillä saralla hyvä ystäväni Garmin kertoi, että juoksen enemmän kuin 99% ikäryhmästäni. Loppuvuodesta juoksin ensimmäistä kertaan Danielin kanssa Liedon uudenvuodenjuoksun. Siellä taisin voittaa koko kemut vuosina 1994 ja/tai 1995, mutta tämänkertainen juoksu oli paljon merkittävämpi. 

Yhteensä tein 507 urheilusuoritusta (tai no ulkoilua) ja pyöräilyt, hiihdot ja samoilut ynnättynä juoksulla veivät 411 tuntia ja veivät minua 4574km sinne tänne. En enää etene urallani, mutta pysynpähän liikkeessä.  

Yksi kevät ja kesä menivät syksyyn

Nyt alkaa olla ilmeistä, etten enää harrasta triathlonia. Allas on kutsunut edellisen kerran tammikuussa 2020, sinä suvena kehtasin käydä vielä ajamassa muutaman kerran kunhan muut eivät nähneet. Loppusuvena piipahdin ihan SM-duathlonissakin. Pyörä pääsi tielle 2021 enää kahdesti ja nyt 2022 vain kerran. Voi sitä parkaa. En ole liiemmin pohtinut, miksi into kolmiotteluun on hiipunut. Se on vain jäänyt taka-alalle. Toppatakkiosastolta lajiin osallistuminen on iisimpää ja kun kaikki takovat koko ajan ennätyksiä, seurattavaa on viljalti. Vaikka tässä nyt keski-iän kriisiytyisi nykyistä enemmän, on varmaa, että täyden matkan kummallakaan viivalla minua ei kannata odotella. Huoltajana kyllä, harrastajana ei.

Lajista riippumatta kaikissa starteissa minun on urheiltava sama matka, noin 15-16 senttiä. Sillä  matkalla luuraa aiempaa valtavampi epäusko ja mielenkiinnottomuus, joita vastaan en ole rohjennut kamppailla kolmiotellakseni. Sen sijaan olen hanakasti ja tasaisen laaduttomasti energisoinut itseäni nöyryyteen. Vaikka metsässäkin kisamatkani on samanpituinen korvien väli kartasta riippumatta, olen siellä väline- ja wattiriippumaton. Vain itse merkitsee ja mokaa. Ei ehkä tule välinerikkoa, tulee päärikko, ajatuskatkos ja herpaantuminen. Ehkä tämä onkin juuri sitä kriisiä, että yrittää kontrolloida. Kontrolli tosin lipsuu kun juostessaan (tai no turhan usein paikallaan seisoessaan) nojaa luovuuteen enemmän kuin logiikkaan ja kohtauttaessaan 2D ja 3D-maailmoja. Mutta luovuuden myötä voi luopua suunnitelmista ja antaa tiheikön ja hirvikärpäsen viedä, haistella suopursua ja arvioida mustikkasatoja. Pelkkä metsä on palkinto.  

Jos nyt kuitenkin kolmiottelusta innostuisi, niin miten sen tekisi, että ehtisi kaiken?     

Rytmiä sydämessä

Sillä lailla tuhmasti on tullut tehtyä, etten ole kunnioittanut elämän kokonaisrasitusta. Ehkä siksi päädyin yhtenä joulukuisena perjantaina muutamaksi tunniksi sydänfilmiin ja verikokeisiin. Tulokset eivät alkukantaista rytmimusiikkia muistuttanutta leposykettä selittäneet, mutta onneksi mitään vakavaa ei löytynyt. Onneksi epärytmisyys ei sentään kuulostanut miltään Popedalta tai EMD-jumputukselta. Sairaalassa makoilun perästä painoin jarrua ja lopetin ilta- ja yötyöt. Päivät kun menevät sinne tänne ohi tutkimisen, niin jossain vaiheessa olen mieltänyt tarpeen vähän tutkiakin. Sille pyhitetyt hetket ovat kuitenkin valuneet lukemisen, musiikinkuuntelun ja Netflixin katselun vyöhykkeelle, sinne vähän illemmalle siis. 

Tuosta välitilinpäätöksestä huolimatta syksy on ollut huisia aikaa. Luodon keran käyvimme suunnistamassa (tai no metsässä liikkumassa) kolmena peräkkäisenä viikonloppuna. Ekana kului 3h ja vartti Oripäässä, toisena 4h ja 40 min ympäri Turkua, ja sitten viimeisenä aika oli rajattu kahteen tuntiin Metsämäen laitamilla. Alitimme sen muutamalla sekunnilla. Näiden välisinä arkipäivinä en aivan kamalasti jaksanut hidastaa tahtia, koska kaksi ensimmäistä suoritusta olivat juoksuvauhdeiltaan melko hitaita ja taitotasoiltaan kehittämiskelpoisia. Niin epälooginen kuin reaktioni näihin olikin, päädyin vetämään "vähän" kevyemmin tiistain treenin ja sellaisella pintakaasulla torstain sprinttisuunnituksen. Eiväthän nuo nyt kamalasti ikäsarjalaista palauta. Rupeaman jälkeen kone alkoi köhiä jo verryttelyssä, mutta liian kova on pää. Vähemmän tunteikkaasti liikkumiseeni suhtautuva ranneälylaitekin opasti lepäämään, mutta mitä se muka oikeasti tietää. Vasta kun sydän tuntui irtoavan paikoiltaan, vapisevan ja tärisevän siinä samalla, uskoin, että nyt tuli joku raja vastaan. 

Älkää siis jättäkö lepoa ohjelmistanne, mikäli teillä sellaisia on seurattavana. Ilman ohjelmaakin lepo on ihan poppisjuttu.

Vuoteen mahtuu kaikenlaista: Sumuisia askelia Norjan mäissä, juoksua loiviin mäkiin valuvissa suomaastoissa, Kaarinassa kallion sisällä ja välillä vähän liiankin kuumassa kelissä sekä yksin, kaksin ja monen seurassa. Oikein eksoottista oli startata hiihtämään melkein takapihalta. Jo ajatuksissanikin taka-alalle katoavan kolmiottelun suhteen yhden pyörätreenin tein kun loppuverryttelin Jokioisista kotiin. Siitä uinnistakin olen kuullut puhuttavan, mutten sitä ole itse liiemmin enää harjoittanut. Kauden ilman muuta haastavimman suorituksen kohtasin, kun D sai minut laskettelemaan elämäni ensimmäisen kerran. Selvisin siitä vähemmin vammoin kuin iltarasteilta.

Omassa kuplassa vuosi 2021 oli vekkuli ja lopulta vähän tyly, mutta ympärillä on käynyt ja tapahtunut kaikenlaista arvaamatonta, johon toivon yhä vaan jaksamista ja voimia. On siellä onnen hetkiäkin, tiedän.  

Tuo eteen putkahtava vuosi 2022 vasta onkin jännä vuosi, luulen. Ikääkin tulee lisää niin kuin aina. 

Linimenttiä triathlonkärpäsen puremaan

Kevät meni, nyt on jo mennyt kesä. Matti Johanneskin laulaa siitä, mutta luulen, että lyriikkansa kertoo ihan jonkin muun nukkuvan kuin kesän luonnonilmiönä.

Mutta oli se kesä. Upposin syvemmälle päämäärättömän harjoittelun pauloihin kuitenkaan saavuttamatta juuri mitään. Ehkä tämä päämäärättömyys on sellaista leijailevaa olemassaolon säilömistä, ettei siitä näillä kilsoilla tarvitse niin kummissaan olla. Kulutin minä asvalttia, polkua, tarposin savea ja mutaa keskellä kylmää sadetta, samanlämpöistä pilvimassaa ja Atlantilta (lue Norjanmereltä) nousevaa tuulta. Nousin mäelle ja toiselle näkemättä sieltä juuri minnekään. Menin metsään useasti ja yhtä monesti löysin sieltä pois. Nautin jokaisesta tilaisuudesta käyttää ja kuluttaa tätä käynyttä kehoa, vaikken sitä järjellä muille osaa selittää. Ehkä tämä kaikki on sittenkin jonkin saavutus.

Yhtenä sunnuntaina seurasin sivusta Challenge Turkua. Siellä moni jaostolainen kolmiurheili aikaa, matkaa tai itseään vastaan. Muut ne siellä, minulla vain suu käy, mutta ei paljon muu. Ajoin kyllä kerran Jokioisista kotiin, mutta ei hiilikuituohjuksen kylmä olemus saanut triathlon- tahi duathlonintoa heräämään.

Kehtaan tähän perään muistella, että olihan tänä suvena numero päällä. Järvestä järveen menimme ihan sekasarjan podiumille yhden päivän treenillä. Ja metsäänkin menin muutaman kerran kera numeron ja yhden kerran en ollut sarjani ylivoimainen viimeinen. Suunnistustaitoni tuntuvat harjaantuvan erityisesti pummaamisessa ja hitaimman mahdollisen reitin suorittamisessa. Ensi vuonna TuUltriathlonin joukkue Jukolaan, eiköstä vaan??? 

Kehtaan nyt sellaisenkin tässä tunnustaa, että menin huru-ukkoilleissani nextille levelille. Menivät poistamaan Moisionsillan, sen joka vei yli moottoritien Yli-Maarian tuntumassa. Ennen sen katoamista historiankirjoihin oli ainutlaatuinen sauma käydä hakemassa KOM, jota on vaikea menettää. Aavistan kyllä, että tämä on jonkintasoinen pohjakosketus, mutta olenpahan ainakin rehellinen.  

Muutama päivä tuon "saavutuksen" jälkeen VR tarjosi 22-tuntiseksi venyneen ravintolavaunuttoman paluumatkan Jukolan viestistä. Se meni Henkan mielettömän suorituksen myötä sellaiseksi aivomyrskyksi, ettei sitten seuraavanakaan päivänä töistä tullut mitään. Kiitänkin tässä Henkkaa kaiken muun ohella ylimääräisestä lomapäivästä. On se 7:52 muutenkin ainutlaatuinen suoritus, koska kukaan suomalainen ei enää ikinä ole ensimmäinen kahdeksan tunnin alittaja täydellämatkalla. Sellainen on vain Henkka, tuo mysteerimies.  

Bongaa kevät 2021

Jaaha. Taas on sellainen aika vuodesta, että saattaa havaita kevään etenevän. Muistan, että kevät on se aika vuodesta, joka ennen jätti talven taakseen pikku hiljaa, mutta pursuaa ajantajussaan seonneita pajunkissoja ja leskenlehtiä. Viime vuonna se oli erilaisin ikinä. Mutta hei, ei lannistuta tästä, aika kun ei koskaan pysähdy. Ohessa kevyt lista asioita, jotka bongattuaan voi arvata kesän olevan jo melko lähellä. 

Kevään ensimmäinen flätti: [kirjaa oma havainto tähän, pvm ja paikka]
Kevään ensimmäinen flätti talvehtii yleensä erilaisten asuntojen varastoissa, kellaritiloissa, autotalleissa. Nykyään flätti tavataan valmistautumassa ulkoiluun usein trainerin päällä, jossa se seuraa Netflixiä ja Zwiftiä tai vastaavia. Flätin voi tunnistaa äänestä ja kirosanoista jo mutkan taakse.

Kevään ensimmäinen kiltti autoilija: [pvm ja paikka]
Kiltin autoilijan tapaaminen on harvinaista herkkua. Kiltti autoilija tuntuu talvehtivan läpi vuoden. Ainutlaatuisuudestaan huolimatta se ilmestyy kun parvi ulospäässeitä pyöräilijöitä osaa käyttäytyä. Parhaimmillaan kevään ensimmäinen Karvinen palkitsee kiltin autoilijan hämmentävästi ansaitulla kiitoksella.

Kevään ensimmäinen Karvinen: [pvm ja paikka]
Pyöräily- ja autoilukulttuurin väsymätön tarkkailija kerää talven ajan voimia pitkälle ulkoilukaudelle. Vähän niin kuin lempeä nallekarhu. Talvehtiessaan Karvinen myös harjaannuttaa muistiinkirjaamistaitojaan tavalla, jota älypuhelimien aikakaudella enää harvoin tapaa. 

Kevään ensimmäinen some-esiintyminen lyhyessä ajoasussa: [pvm ja paikka]
Tämän bongaaminen on kovaa peliä, koska siihen saattaa sortua myös itse kunnon kevätflunssan uhalla ja hinnalla. Lyhyt ajoasu on todennäköisesti talvehtinut jo pidempään vaatekaapin synkimmässä nurkassa tai flätin läheisyydessä. Lyhyen ajoasun voinee myös bongata flätin ja rusketusrajojen kera.

Kevään ensimmäiset rusketusrajat: [pvm ja paikka]
Rusketusrajat on nykyisellään kevään harvaista herkkua. Mennä vuosina niitä bongattiin innostuneimpien lajitovereiden viikonpituisen ja aurinkosuojattoman, pyöräilymäärältään usein ylimitoitetun etelän leirin perästä. Nyt eivät leirit wattihemmoja ja -hemmottaria kutsu. Jäljelle jää vain etelänpuoleiset rinteet ja ehkä oikein sijoitettu tuuleton terassi. Pahimmillaan rusketusrajat ilmestyvät ulkona paikallaan polkijoille.   

Kevään ensimmäinen 2X-postaus: [pvm ja paikka]
Tänä vuonna tämä melko usein ilta-auringosta bongattu postaus on muistaakseni jo nähty. 2X talvehtii vastavalossa, filtterissä ja lähes kaikkien puhelimissa. Joskus olen kuullut, että joku ei muistanut ottaa 2X-kuvaa. Jäi tykkäykset saamatta.

Kevään ensimmäinen uudet kiekot: [pvm ja paikka]  
Lihasvoima, nopeus ja watit ovat hiilikuitua työläämpiä, mutta vähemmän herkkiä varsinaissuomalaisen tiestön kuopastolle. Uudet kiekot talvehtivat kivijalassa, joskus jopa nettikaupassa, mutta ilmestyvät vasta kun on painetta pankkitilillä. Uudet kiekot tapaavat esiintyä myös somessa melko usein. Siellä ja pyörän alla niiden onkin hyvä olla. Kuuluvatkin tulla nähdyksi. Hienon äänen päästävät, jos ovat umpeutuneet ja on hyvä jalka.

Kevään ensimmäinen shortsijuoksija: [pvm ja paikka]
Tällainen voi talvehtia ulkona läpi talven, mutta on melko harvinainen. Kuuluu kompensoivan ulkoasullaan jotain, josta ei osaa päästää irti. Taudinkuvana melko pitkälle edennyt addiktio yhden ainoan liikeradan suorittamiseen vaikka ilman voisi olla parempi. Voi bongata usein suunnasta, jonne muut osoittavat kummissaan.

Kevään ensimmäinen kumisaukko: [pvm ja paikka]
Kumisaukkoa tavataaan suomalaisissa vesistöissä läpi avoimen veden kauden. Joskus jopa jäiden lähtöjen aikaan ensimmäiset kumisaukot ilmaantuvat avaintouimareiden alueille. Tämä riskitön vesipeto esiintyy usein laumoina tietyissä paikoissa tiettyinä viikonpäivinä. Seurana on usein uudet kiekot ja ehkä flätti. 

Kevään ensimmäinen typerä blogipostaus: [tänään ja nyt]
Blogipostaus bongataan usein myöhässä, väärään aikaan ja mukahauskana. Se talvehtii läpi vuoden varsin sekaisessa ympäristössä ja on yleensä ennen ilmestymistään sekoitettu tajunnanvirtaan melko eltaantunessa kupolissa ainaisen nillityksen ja taaksepäin suuntautuvien ajatusten seurassa.

Missä korpit uskaltavat - 2020 Remastered version

Nastatossu rasahtaa hiekkatiellä, toisen pitokumipohjaiset eivät kyllä ääntä päästä. Lakkasihan kantajansa läpsyttävä askel läpsyttämästä yli 25 vuotta sitten Kuuvuoren portaissa. Kaksi suurta korppia lentää yli raakkuen matkaajia, verkkaista vauhtiaan ja melko sielutonta reittivalintaa. Lyhyintä reittiä sietäisi mennä, mutta ei mennä. Vasemmalla mäntyjen takaa siintää puinen suo, kartassa sen reuna näkyykin jo, oikealla kumajaa matalien hiekkaharjujen värjäämä kangas, sellainen oikein kelpo juoksumaasto. Tunnin päästä juoksemme samasta kohdasta sinne ja noiden harjujen yli, mutta eipä sitä siinä vielä hoksaa. Ei ole edes sunnuntai ja mieli on rauhoittunut. Etätyön rajaton riemu on uuvahtanut herätäkseen taas maanantaina. Käsiin käy aamun myötä poistuva aamusumu, korpit raakkuvat uudelleen. Nyt on aika nättiä.

Pari viikkoa metsän perästä käy askel taas hiekkatiellä, nyt tossu syöpyy kovemmassa vauhdissa. Vieressä ravaa nousukuntoinen nuori sankari, tiedostava katse ensi kesässä. Korvissa humisee hiekan ja sepelin rapeus, vieno tuuli pitää yllä koleaa keliä, antaa sellaista sopivaa tukea luonnolle käpertyä syvemmälle syksyyn ja kohti uutta. Tästäkö se Iron Maiden silloin muka soitti ja lauloi, epäilen. Vauhti jää vajaaksi aiemmasta, kone ja keho ovat jo kuluneet ja pään on sitä vaikea sietää. Muukin nuoriso käy yllättyksenä tervehtimässä ja jään juostessa miettimään, miksen venyttänyt taukoa jutun tyngäksi. Pahoittelut vain, vanha peto sisällä ja kello veivät pidemmät sanat.

Kotiin vie asvaltti, kova isäntä. Dinosauruksen luilla taivaltaessa mietin, miten tavoitteettoman kauden tavoitteet ovat kirkkaasti saavutettu. Aika matalalle sietää riman noustaa ensi vuonnakin, ehkä sen 2000 mailia jaksaa silloinkin. Sellaista höntsäilyä on tiedossa, että tiistaisin homma lähtee laukalle ja muutoin yleensä illalla keho kertoo, mitä huomenna jaksaa vai jaksaako. Kuuntelen kyllä Whatsappiakin, ja usein se tarjoaa kevyttä. 

Kotona kylpyhuoneessa tuoksuu kloorivedellä uitetut vermeet. Haju vie mielen kaakelialttarille, pohdin josko hajuaisti herää siksi, että kaipaan sinne. Hetken pohdin, josko keväällä alkaisi. En tiedä. En todellakaan tiedä. Yksi laji on yksinkertaisempaa yksinkertaiselle ja metsä se vaan omaa ja antaa enemmän kuin allas.  

Musiikki kuljettaa

Spotify avasi seurapaitapäivän aikakapselilta ja kirvoitti tänne näin tärkeän asian äärelle, vaikka apurahaa pitäisi anoa, viimeistellä kyselylomaketta ja uutta tutkimustakin pitäisi lähettää arvioitavaksi. Noiden takia jopa siirsin aamun palaverin torstaille, jottei menisi taas yön tunneille asti. Mutta sitten avasin jonkun tuhannennen etätyöpäivän kunniaksi Spotifyn niin kuin minä tahansa aamuna. Perusaamunavauksen, Despiced Iconin, LCD Soundsystemsin, Run the Jewelsin tai Lamb of Godin sijaan menin ystävällisen algoritmin ehdottamana aikakapseliin.

Aamun avasi Kissin Heaven's on Fire, ja heti perään iskettiin WASPin I Wanna be Somebody. Molemmat vievät minut Teron luo. Sinne missä punkahtava bändimme, Skull, sai alkunsa. Sinne missä Teron isoäiti uhkasi meidän aivomme sulavan moisen saatanallisen mekastuksen ja tukanheilutuksen johdosta. Ehkä sulivat, ehkä eivät. Jonneille tiedoksi, että vain WASPin videossa pyöritettiin tukkaa, kissiläiset ovat enemmän sellaisia meikattuja kielimiehiä, oivallisia maalaisnuoren oppaita siis. Teron isoäiti tosin toi muutaman kuukauden päästä WASPin Animal (Fuck Like a Beast) sinkun Ruotsin matkaltaan. Just sen minkä kannessa on kuva Blackie Lawlessin sirkkelinivusuojasta, joka iskee kipinää. Ai että. Muut diggailivat Europea ja Cutting Crewta, me fanitimme nivussuojaa. Muutama vuosi ennen sitä oli kerännyt rahaa ostaakseni ZZ Topin Eliminator-kasetin Musiikki-Heliniltä Kauppiaskadulta. Se hetki kun isosisko vei minut vihdoinkin kaupungille... ei sitä voi unohtaa. 

Mutta sitten Nirvanan Smells Like Teen Spiritin kohdalla tajusin, että muutama muusikkipala on jäänyt hyvin vahvasti muistiin ja tiettyihin urheiluhetkiin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Loneliness of the Long Distance Runner, Slayerin Angel of Death ja/tai Helloweenin I Want Out vievät minut Merikievarin takapihalle, juhannusviikonloppuun, hetkeen, jolloin joku paikallinen nousuhumalainen nuori, Tapio nimeltään, hermostui kun emme ymmärtäneet pakettiautonsa kajareista pauhanneen Modern Talkingin merkitystä hänen nahkatakkiselle identiteetilleen. Tapio yritti kahdesti painaa meitä rimpuloita nurmeen, mutta perunakuorinnan ja suojuoksun vahvistamana emme jääneet alakynteen. Olihan se nyt hauskaa kun perkeleitä nakkeleva landespede kohtaa toisen, jolla on isot rillit ja takatukka ja juuri poistettujen hammasrautojen jäljetkin vielä hampaiden pinnoissa.

ACDC:n Thunderstruck ja Moneytalks istuttavat minut Tomin Toyotan etupenkille matkalla kohti Maarian Pyhtymäessä juostavia pm-maastoja. Tomin Toyotassa oli pakari sökö ja koko mikrokosmoksemme pärisi kuin Mötorhead. Tone Locin Funky Cold Medinaa olin puolestani äänittänyt koko 90 minuutin kasetin verran SM-maastojen ja saman vuoden SM-viestien kisamatkaajien iloksi. Voi sitä riemua. Huoltikselta ostimme nallipyssyt tuomaan lisäriemua koko porukalle. Muiden usko tulevaisuuteeni oli varmaan vahvimmillaan juuri noina vuosina. Silloin laitoimme Samun kanssa myös haasteen pystyyn surkeimpien biisien etsimisestä ja kirjastoja myöten saimme äänitettyä tykönämme sikermäkasetit noille samoille matkoille. Raatina oli taas koko bussi. Silloin löytyi muun muassa Kake Singersien Tappajahauki, joka on päässyt triathlonjaoston spinningaamuunkin. Anthraxin Frigging in the Rigging (cover-viisu siis) Mikkelin SM-viestien majapaikassa toi ovelle tulevaan SM-kultajuoksuunsa valmistautuneen naisten pikajuoksujoukkueen. He antoivat rahaa, että menisimme kauppaan ja musiikki lakkaisi edes hetkeksi. Emme menneet, koska Anthrax ja korttipakka.

Muistan ehkä liiankin elävästi, miten luukutin koko aamun (3 tuntia) Prodigyn Firestarteria, vaihdoin kisa-asun ja trikoot siihen päälle, juoksin Betaniankadulta Kupittaan hallille parkkikselle ja starttasin vuoden 1998 SM-maratonille, jolla juoksin sen 2.27:n ja väsyin niin, että seuraavan aamun 5:30 junaan pääsy oli työn takana. Perille päästyäni Suomen Akatemian tilaisuuteen menin miniauditorion takariville ja nukahdin hetkeksi. Tai siis koko tilaisuuden ajaksi. 

Rataennätysjuoksuista yksi on vahvasti kietoitunut musiikkiin. Smashing Pumpkinien Today, Zero ja Bullet with Butterfly Wings soivat lukuisia kertoja ennen ennätysjuoksujen aamulenkkejä, kunnes sitten Saarijärven kisareissulla Jussi esittely brittipopin saloja ja langetti minut Radioheadin pauloihin. Karma Police ja ukkosmyrskyssä juostu ennätys, ei niitä niin vain unohda. 

Sitten tuli hullut spinningvuodet, jotka avasivat ties mitä lukkoja. Arttu toi Kaken Mylly pyörii korvien ääreen ja Ilen fanittama Macho Fantastico on ollut jo pari kertaa jaoston Karhuviestijoukkueen nimi.

Onhan noita muitakin viisuja ja hetkiä, mutta nyt pohdin, että ehkä tämä menneseen jumittumiseni onkin musiikin syytä tai ansiota. Kun kuulen silloin tällöin noita viisuja, muistuu menneet ja unohtuu nykyinen. Mutta jääkö tästä nykyhetkestä mitään muistiin, jota voin sitten muistella kuulolaitteen napit kaakossa?