Tässä hetki sitten tai no ihan eilettäin kävin karaamassa vähän vauhtia koneeseen. Tiistain yhteistreenien loman alun jälkeen olen viitsinyt vain metsään ja löytänyt sieltä takaisin. Juoksuhommat ovat alle parissa viikossa kaventuneet höntsäilyksi. Tai no, nykyvauhtini on muille höntsää, mutta omapa on blogini. Niin, eilen kävin asvaltilla sellaista ravia, että pari kaveria lasittunein silmin jäivät näkyä kehumaan. Kehun keskellä menivät tiedustelemaan ikääni.
Mainituista interventioista ensimmäinen oli ihan vekkuli harha, kun olen kuitenkin sivusilmällä nähnyt bussipysäkin akkunassa istuvan, lyhytaskelisen äijän peilikuvan, mutta nyt täysin satunnainen, ilmainen palaute kertoo toista. Osaan nimetä oitis juoksuaskeltajia, joiden juoksua seuratessa henki salpautuu. Yksikään niistä ei peilaudu näyteikkunasta, kun sinne katseeni kohdistan. Tosin olihan kaksikolla vauhti päällä. eikä näköaistinsa ollut terävimmillään tai sitten reaalimaailman ja aivojensa välillä oli turhan monta vääristävää filtteriä.
Ehkä juuri vääristävä filtteri palautti minut muikeiden kehujen perästä maanpinnalle, kun tulevaisuuden toivoista toinen veikkasi minua 61-vuotiaaksi. Eipä sillä, että siinä iässä mitään vikaa on, mutta siihen on yhä vuosia. Opastin, että ensi kerralla veikkaisi aina alakanttiin, niin on parempi. En minä niin mieltäni pahoittanut, mutta selittelynsä määrä venytti vetojen palautusta turhasti. Näköharhojen ohella vauhdittelun oireena lienee puheripuli.
Seuraavassa vedossa takareisi nappasi kiinni.
Onneksi naps oli vain hälytysääni, eikä varsinainen pamaus, joka vetää töpselin seinästä. Enpä aio siitä piittata, koska kestonälkä on voimakas ja olen kohta 61-vuotias.
Edellisen kerran kampesin vauhtia mennä viikolla kun Daniel sai jallitettua minut radalle ensimmäisen kerran about 16 vuoteen. Selvisin siitä ehjin jaloin. Ehkä sitten taas ensi viikolla baanalle.
