Niin, jos ensi vuosi on nykyistä parempi niin voisin sitten vuoden perästä kirjoittaa vaikka jotain iloista. Vaikkapa että menipä hyvin, kun ei mennyt jalka poikki, triathlonvaihdot sujuivat ja jäätelöä söin. Toisaalta turha on uudelta vuodelta mitään toivoa, koska vain tekemällä se toteutuu. Ahkera toiveilu tietenkin antaa suuntaa tekemiselle, uskon. Puntaroin vielä, että parempi tehdä kuin ei. Tuollaisen voisi lukea vaikka aforismimustekynästä. Ainoa vain, että itsellä on sielu, joka palaa kovempaa kuin järkeiltynä olisi tarpeen. Kokonaisuudesta puuttuu maltti ja järki, mutta suklaata kyllä piisaa.
Näihin perusasioihin nojaten ilmoitan, että vuosi 2017 oli muutamista pohjakosketuksistaan huolimatta ihan hyvä. Oli elämää eikä vain urheilua. Menihän tietysti tuo oikea polvi melko tavalla kelvottomaksi, mutta ortopedi taikoi sille lisäaikaa 2,5 viikkoa sitten. Sanoi, että on teini-ikäisen polvi, eikä ole kulunut ja hyvä siitä vielä tulee. Sellaisesta tykkäsivät korvat ja pää. Nyt operoitu polvi ei tunnu niin kipeältä kuin terve polvi. Keho näemmä pyrkii balanssiin. Pääsin jo korvaavien pariin ja saa niistä sitten valittaa, kun kotona jäkittämisestä on valitusta jo laulettu.
Viimeisiään vetävä vuosi oli valmentajani Stravan mukaan 335-tuntinen. Se ei ole paljon. Onneksi osa niistä kului kuumassa ja kosteassa säässä niin tuli edes hiki. Tuntikertymä on yli 100 tuntia vähemmän kuin aiempina vuosina ja nekään eivät ole olleet Ilkkaan verrattuna mitään. Tosin itse vain harrastan niin se on ihan ookoo: Ilkkahan käy kamppailua muita kuin itseään vastaan, niin hänen on syytäkin takoa. Itsetutkiskeluun 335 tuntia riittää hyvin, ja samalla sain hankittua rasitusvammankin.
Suorituksiltaan tämä kausi oli melko ontto, tyhjä lähes. Olin Artun mainitsemassa Karhu-viestin karsinnassa mukana. Veikkaan, että olin siinä kolmas. Sen myötä pääsin mukaan Macho Fantasticon joukkueeseen. Siitä jäi kevyt hymy. Karhunkierros jäi väliin, lumi teki enkelin pöksyihin ja sitten kantti petti. Petti se muillakin, mutta en kärytä.
Kesän asuimme Bostonissa ja loput autoreissulla. Jäi juoksudollarit antaisematta, kun vain yhteen kisaan ehdin, ja senkin kuuma kuoletti. Olin minä vajaassa kunnossakin, ja siihen keli oli ihan liiaksi. Yhden pojan muistoksi juoksimme. Sata metriä paukusta olin jo kaukana kärjestä ja sitä rataa. Ikäsarjan voiton hävisin kun keitti yli. Juoksin sanotaan nyt vaikka että Timothyn kiinni 200m ennen maalia, mutta sitten pää tilttasi. Sain vielä uuden kirin päälle, mutta sekunnilla jäin uusista, numeroa liian pienistä tossuista. Kolmas kauden saavutus oli Lake to Lake swimrun-kisan sekasarjan toinen sija. Sijoituksesta huolimatta kisa meni sillä tavalla, että seuraavaan Solvallan swimrun-kisaan vaimo haki parempaa seuraa.
Positiivista on mielestäni myös se, että tänä vuonna en jäänyt kertaakaan auton alle. Renkaitakaan ei mennyt puhki ja maantie- ja tt-pyörä säilyttivät arvoansa kun eivät kuluneet suvena kuin lenkin verran kumpikin. Eli ihan hyvä vuosi kyllä.
Mieleenpainuvimmat hetket syntyivät pikkumiehen ja kullan kanssa. Niiden rinnalla on kokolailla merkityksentöntä paljonko aikaa kuluu mihinkin matkaan vai tuliko reittiennätys. Ensimmäinen oli Mt. Hoodin (Oregonissa, USA:ssa) tuntumassa olevalla polulla yhtäkkiä ladottu polkuravaus kohti ylänköjärveä, jossa sitten uitiin ilman lupaa. Toinen oli Eugenessa, Steve Prefontainen Suomessa hankkiman pururatainnostuksen johdosta tehdyllä Pre's Trailillä. Tätä olin itse asiassa odottanut vuosia. Olihan se Laivankuopan polkujen jälkeen minulle toiseksi merkittävin juoksupaikka ja nyt vielä kun sen jakoi tuolla tavalla, niin ei ole tarvis koskaan sitäkään unohtaa. Molempia muistelinkin kun vietin jopa kolme tuntia ilman puhelinta polvioperaation alkua odotellessani. Oli virkistävät tunnit ne.
Ehkä ensi vuodesta sittenkin vielä. Arttuakin sillä ajatuksella kiusasin, mutta hän vastasi niin, että menin lukkoon. Jos vaikka toivoisin triathlonia kisaavani, niin käykö sitten kesällä siten, että astelen veteen paksussa ihonmyötäisessä ja askellan maaliin hetken sen perästä. Menisipä harjoittelu helpoksi, kun vain voisi olla ja toivoa. Joku juttu on hyvä asettaa tähtäimeen, että viitsii kuntouttaa. Tiedättekö muuten sen olon, kun taas ties kuinka monetta kertaa päälajiksi jää pelkästään joku kellarissa tapahtuva heiluttelu ja kunnon piirittäminen? Silloin on jaksaminen täyttä vajaampi. Kyllä someen voi laittaa kaikenlaista ja uskotella, että näinhän minulla sujuu tässä tämä harrastaminen ihan kivasti, mutta sitten on tuo peili, oma pää ja kullan rehellisyys. No riittääkö, jos tavoite on rasvaimu? Herkkujen syömisessä olen ainakin aiempaa ahkerampi ja juuri tänään löysin itseäni lisää. Sen jälkeen on ollut vähän sellainen olo, että onko nyt tullut luovutettua. Siksi urheilullinen tavoite on parempi, koska siitä ei selviä pelkästään rahalla.
Blogissa vierailleella Artulla on ensi vuodelle kaunis tavoite, elämä. Vähänkö kade. Minullapa on peli auki. Ei sillä, etteikö elämä olisi keskiössä, mutta kun on tämä harrastusblogi, niin jotain sporttista tulee keksiä, jotta jaksaa kellarissa heilua ja kuntoa piirittää. Sellaisilla toiveilla jaksaisi syöttää tossuakin ja askeleet veisivät kohti tekemistä kun pääsee kellarista. Yksi tavoite voisi olla Perniössä. Siellä juoksin vissiin vuonna 1988 Keron veljesten kanssa pm-maastoissa Liedon Parman joukkueessa. Se oli minun ensimmäinen oikea juoksukilpailu. Juoksin sen Adidaksen verkkareissa ja hammasraudoissa. Tulevana keväänä siellä on SM-maastot, ja siellä juokseminen olisi melkoisen ympyrän sulkeutuminen. En vain taida enää pärjätä sellaisessa. Toinen tavoite on jo vähän lukkoonlyöty kun siirtyi tuo Karhunkierroksen juokseminen vuodella. Kolmas on arpaonnella saatu osallistumispaikka Berliinin maratonille. Siellä en ole koskaan onnistunut, ja siitä on hyvä jatkaa. Ehkä ne olivat tässä. Jätän auki, miten triathlonin kanssa käy. Kovin hetki sillä saralla tulee olemaan toppatakkiosastokeikka Tallinnaan elokuussa. Tsemppiä muuten kaikille sinne tähtääville.
Jatkoksi toivon kaikille todellisen hyvää vuotta 2018. Nuorena tämä alla oleva innosti pohtimaan suurvaltojen vastakkaisia asemia, mutta myös lenkille. Ehkä me kaikki tuuletamme jossain ensi vuonna. Niin ja muistakaa ihminen, se on tärkeämpi kuin kaikki muu.
Positiivista on mielestäni myös se, että tänä vuonna en jäänyt kertaakaan auton alle. Renkaitakaan ei mennyt puhki ja maantie- ja tt-pyörä säilyttivät arvoansa kun eivät kuluneet suvena kuin lenkin verran kumpikin. Eli ihan hyvä vuosi kyllä.
Mieleenpainuvimmat hetket syntyivät pikkumiehen ja kullan kanssa. Niiden rinnalla on kokolailla merkityksentöntä paljonko aikaa kuluu mihinkin matkaan vai tuliko reittiennätys. Ensimmäinen oli Mt. Hoodin (Oregonissa, USA:ssa) tuntumassa olevalla polulla yhtäkkiä ladottu polkuravaus kohti ylänköjärveä, jossa sitten uitiin ilman lupaa. Toinen oli Eugenessa, Steve Prefontainen Suomessa hankkiman pururatainnostuksen johdosta tehdyllä Pre's Trailillä. Tätä olin itse asiassa odottanut vuosia. Olihan se Laivankuopan polkujen jälkeen minulle toiseksi merkittävin juoksupaikka ja nyt vielä kun sen jakoi tuolla tavalla, niin ei ole tarvis koskaan sitäkään unohtaa. Molempia muistelinkin kun vietin jopa kolme tuntia ilman puhelinta polvioperaation alkua odotellessani. Oli virkistävät tunnit ne.
Ehkä ensi vuodesta sittenkin vielä. Arttuakin sillä ajatuksella kiusasin, mutta hän vastasi niin, että menin lukkoon. Jos vaikka toivoisin triathlonia kisaavani, niin käykö sitten kesällä siten, että astelen veteen paksussa ihonmyötäisessä ja askellan maaliin hetken sen perästä. Menisipä harjoittelu helpoksi, kun vain voisi olla ja toivoa. Joku juttu on hyvä asettaa tähtäimeen, että viitsii kuntouttaa. Tiedättekö muuten sen olon, kun taas ties kuinka monetta kertaa päälajiksi jää pelkästään joku kellarissa tapahtuva heiluttelu ja kunnon piirittäminen? Silloin on jaksaminen täyttä vajaampi. Kyllä someen voi laittaa kaikenlaista ja uskotella, että näinhän minulla sujuu tässä tämä harrastaminen ihan kivasti, mutta sitten on tuo peili, oma pää ja kullan rehellisyys. No riittääkö, jos tavoite on rasvaimu? Herkkujen syömisessä olen ainakin aiempaa ahkerampi ja juuri tänään löysin itseäni lisää. Sen jälkeen on ollut vähän sellainen olo, että onko nyt tullut luovutettua. Siksi urheilullinen tavoite on parempi, koska siitä ei selviä pelkästään rahalla.
Blogissa vierailleella Artulla on ensi vuodelle kaunis tavoite, elämä. Vähänkö kade. Minullapa on peli auki. Ei sillä, etteikö elämä olisi keskiössä, mutta kun on tämä harrastusblogi, niin jotain sporttista tulee keksiä, jotta jaksaa kellarissa heilua ja kuntoa piirittää. Sellaisilla toiveilla jaksaisi syöttää tossuakin ja askeleet veisivät kohti tekemistä kun pääsee kellarista. Yksi tavoite voisi olla Perniössä. Siellä juoksin vissiin vuonna 1988 Keron veljesten kanssa pm-maastoissa Liedon Parman joukkueessa. Se oli minun ensimmäinen oikea juoksukilpailu. Juoksin sen Adidaksen verkkareissa ja hammasraudoissa. Tulevana keväänä siellä on SM-maastot, ja siellä juokseminen olisi melkoisen ympyrän sulkeutuminen. En vain taida enää pärjätä sellaisessa. Toinen tavoite on jo vähän lukkoonlyöty kun siirtyi tuo Karhunkierroksen juokseminen vuodella. Kolmas on arpaonnella saatu osallistumispaikka Berliinin maratonille. Siellä en ole koskaan onnistunut, ja siitä on hyvä jatkaa. Ehkä ne olivat tässä. Jätän auki, miten triathlonin kanssa käy. Kovin hetki sillä saralla tulee olemaan toppatakkiosastokeikka Tallinnaan elokuussa. Tsemppiä muuten kaikille sinne tähtääville.
Jatkoksi toivon kaikille todellisen hyvää vuotta 2018. Nuorena tämä alla oleva innosti pohtimaan suurvaltojen vastakkaisia asemia, mutta myös lenkille. Ehkä me kaikki tuuletamme jossain ensi vuonna. Niin ja muistakaa ihminen, se on tärkeämpi kuin kaikki muu.
