Raaka-Arska haastattelee

Ei ole ollut erityisen päivittyvää laatua tämä blogi viime viikkoina. Pahoitteluni teille, jokaiselle neljälle lukijalleni. On ollut kaikenlaista, työt ovat haitanneet harrastuksia ja innokkaasti kaipaamani flunssa iski kahdesti. Onko näillä sitten merkitystä? Olen kuitenkin tuossa välillä viihtynyt jaloillani ja pitkästä aikaa juoksukuntokin orastaa. Siksi onkin ollut hyvä vähän sairastaa, ettei pääse ylpistymään.

Olen ehkä matkalla kohti hyvinvointiblogia. Sellaista, jossa kerron totuuksia uskomuksistani ja muut uskovat ne. Pepsi Max (ei vielä sponsorisopimusta) on muuten oikein hyvästä kestävyysurheilijalle. Melkein kuin Biottan punajuurimehu (ei vielä sponsorisopimusta). Sitä ennen minua haastaa dosentti Saarinen kysymyksillään. Hän aloittaa varovasti pikkukysymyksillä.

Slayer vai Metallica? Miksi?
- Tämä ja kaltaisensa kysymykset ovat olleet nannaa jo tovin. Vuosia sitten lukuisia kertoja Merikievarin ullakolla näitä ratkottiin antaumuksella yön tiskivuoron jälkeen ennen kolmen tunnin päässä häämöttävää aamulenkkiä ja sitä seuraavaa perunavuoroa: Modern Talking vai Mötley Crüe Sepi Kumpulainen vokalistina? Mutta vastaan nyt Slayer, koska minusta Metallica menetti sielunsa vuonna 1987. Slayer sentään keuhkoaa yhä entiseen malliin anarkistisella soitannallaan. Merikievarissa muuten paikalliset jermut sekoittivat Slayerin Kissiin ja se oli minusta, kaupungin kyljessä asuvasta teinistä, tosi huvittavaa ja maalaista. Hymyä piisasi aina siihen asti kunnes kylän pojat käärivät hihansa. 

Lieto vai Turku? Miksi?
- Turku, koska postinumeronsa alkaa kakkosella. Tai no alkaa se Liedossakin sillä. USA:ssa asuimme myös seudulla, jonka postinumero alkoi kakkosella ihan vain siksi, jotta olisi jotain tuttua, eikä vain uutta ja pelottavaa. Toisaalta Turussa ja Liedossa ollaan yhtä varsinaissuomalaisia, joten tokkopa siinä nyt sitten eroa on, että kumpi. 

Linimentti vai deodorantti?
- Linimentti humalluttaa ympäristönsä kevätjuoksujen onnesta, deodorantti vain tuoksuu. En ole itse käyttänyt linimenttiä enää sen jälkeen, kun epähuomiossa lopetin akuutin kutinan shortsiosastolla linimenttisillä käsilläni. Siis ihan raaputtelin menemään. Se linimentti oli vielä sellaista hevoslinimenttiä, jota pikaluistelijanuoret ahkerasti käyttivät taikauskoissaan. Kyllä se hölkkäkisojen pukuhuoneen ominaistuoksu on. Triathlonpiirit ovat sellaisia pintalentäjiä noihin sukkahousuaikoihin verrattuna. Triathlonkisoissa tuoksuu deodorantti. Linimentin tuoksu on muuten halpa aikakone.

Olet aloittanut autolla ajon varsin nuorena. Pitäisikö ajokortti antaa nykyistä nuoremmille?
- No, ei hitossa. Nykyisinkin säädetyn ikäkriteerin täyttävät kuskit käyttäytyvät kuin pannahiset penskat rattiensa takana. Se riittää. Oma kokeilu oli kyllä ihan tärkeä opetus elämässä ja siihen liittyvästä sääntelystä. Lainasimme silloisen parhaan kaverini, nykyisen "yösoittelijan" äidin autoa, sellaista rusehtavaa Nissania, kun pääsimme kotiin eskarista normaalia aikaisemmin. Kaverini tiesi, miten polkimet toimivat ja minä ohjasin. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kunnes bensa loppui ja auto jäi siihen kotitielle ja palkaksi tuli kuukauden kotiarestia. Kuukausi on kuusivuotiaalle pitkä tovi. 

Kuka on idolisi?
- Niitä on lukuisia, kun en ole niin perso. Kotona heitä on kaksi: Kaiken muun mahtavuuden lisäksi fanitan Saria tieteentekijänä ja pikku-D:tä ihailen kyvyssä ihmetellä maailmaa. Sen kyvyn kun on itse tukahduttanut. Urheilussa fanitettavia on monta, mutta yksi läheisimmistä heistä on Luodon Mika. Oli aivan mieletöntä seurata hänen järkähtämätöntä metamorfoosia raskain askelin juosseesta entisestä uimarista yhdeksi maailman parhaista triatleeteista. Fanitan sellaisia oman tien kulkijoita, jotka siinä huumassa huomioivat muitakin. 

Niin nuo olivat ne kevyet kysymykset. Lisäksi Raakalta tuli tällaisia suurempia kysymyksiä.

Miksi elämä on ihanaa? Vai onko?
- Elämä on käsittämättömän hieno vyyhti kaunokirjallisuutta ja matemaattisia ongelmia. Siinä välissä on kevytflunssa ja paljon erilaisia elokuvia ja tärkeitä ihmisiä. Siksi elämä on sellainen lahjapaketti, jota on jännä avata koko ajan lisää. Se on sellainen sosiaalinen konstruktio, joka rakentuu siinä samalla ja näyttäytyy kaikille omanlaisena. On se ihan jees, mutta samalla maailma on pirun paha paikka, koska se on pullollaan vääryyttä.

Kolme parasta asiaa urheilussa?

1. Syönnin vapausasteet: Todettakoon, että tämä listan kärkeen noussut parhaus on ikääntymisen myötä vähän laimentunut ja sitä tapaa paisua entistä herkemmin. Se peruskaava täyttö miinus kulutus vain jotenkin muuttuu ajan myötä.
2. Ystävät: Ennen juoksu-"uraani" kilpailin pikaluistelijana. Piipahdin jopa maaottelussa, mutta se oli enemmän materiaalin ohuutta kuin omaa kelvollisuuttani. Luistelu oli yksinäistä puuhaa, kaverina oli jää ja pakkanen. Mutta 28.3.1989 aloin juoksemaan, koska lopetin luistelut pari päivää aikaisemmin turhautumiseen. Tuo päätös avasi uuden maailman, ihan puhkesin kukkaan. Muutuin introvertista sellaiseksi millaiseksi minut aikoo nyt määritellä. Pyyhin ujoudella takapuoltani. Se ja moni muu jo kaiholla muistamani asia urheilun parissa ja sen kyljessä on tavalla tai toisella tuon päätöksen ja lajinvaihdon ansiota. Että kiitos vaan teille asianomaiset.
3. Itsensä kouluttaminen: On helpompaa kuin tietää mihin pystyy, kun on kohdannut rajansa. Ja sitten on taivuttanut niitä rajojaan. Tämä mekanismi on jelppinyt elämässä muutenkin. Sietää sadekeliäkin jo ihan hyvin. Vaikkakin murrun henkisesti aika pienestä, se on osa prosessia, joka ei tule koskaan valmiiksi.

Kolme paskinta asiaa urheilussa?

1. Jatkuva alamäki: Alamäki on urheilleissa ihan kiva ystävä, mutta tuloskuntoa kynsiessään aivan sietämätön isäntä. Oppinut olen elämään sen kanssa, ja melko raastavaa tämä kehitys on ollut. Se on sellainen myrsky pipetissä. Tietty itsehän tuon alamäen voi katkaista, mutta harjoitteluprinsiippini ei sitä mahdollista.
2. Välineurheilu: Mikään ei korvaa harjoittelua, jos pyrkii itseään paremmaksi. Paitsi ehkä epo.  
3. Urheilu on kivaa, ei ole kolmanneksi paskinta asiaa. 

Olet pitänyt blogia vuosikaudet tai tarkemmin ottaen vuosikymmenet. Se erottuu nykypäivän piilomainosten maailmassa poikkeuksellisilla kaunokirjallisilla ansioillaan. Mikä sai runopojan aikoinaan tarttumaan kynään? Mitä mieltä olet nykyisestä kehityksestä, jossa blogit ovat keskittyneet yhä enemmän varusteiden ympärille?
- Niin, kiitos vaan. Kirjoitin joskus runoja. Ne olivat todella kamalia, kuten:
"Taas tuijotan kuin perkele kohtaloa silmiin, elämäni peiliin.
Ilokseni voin tunnustaa olevani jonkin verran häviöllä.
Joillekin tämä on krapulaa, jonka huominen tuo.
Toisille tämä on tieto siitä, ettei olekaan valittu.
Oikeasti tämä on vain hetki silmien sulkemisen ja aukaisemisen välillä. 
Olen taas niin pirun väsynyt."

Sitten maalasin seiniä. Yksi teos oli ihan hieno, mutta se rakennus purettiin viikko teoksen valmistumisen jälkeen. En ehtinyt edes ottaa siitä kuvaa. Ehkä siksi sain kollegoilta väitöslahjaksi kyniä ja luonnoslehtiön piirtämiseen, mutta sitten piirtämisen sijasta käytinkin aikani bloggaamiseen. Aloitin jonkinlaisen blogin pitämisen vuoden 2004 alussa (http://stefontaine.blogspot.fi/), ja sisältö on ollut aina tällaista nillittämistä. Mitä varusteita turpoaviin blogeihin tulee, niin tiedän, etten osaisi kirjoittaa varusteista. Voisin tietty mainostaa hevoslinimenttiä ja opastaa sen käytössä. Parhaimmillaan varusteiden ympärille rakennettu blogi helpottaa elämää palanen kerrallaan niin kuin DC Rainmaker. Nykyään tulla voi tulla asiantuntijaksi ihan arkihavaintojen pohjalta jos niistä jaksaa blogata, mutta se ei tarkoita, että silloin on asiantuntija. En saattaisi kirjata ylös, että tämä vempele ja nämä tossut ovat oikeat juuri sinulle, kun siihen pystyy vain se, joka toisen jalkoja tulkitsee. Suosittelu on eri asia, mutta kaikkiensa ne ovat mielipiteitä. Ehkä blogosfääriin katoava vastaustenetsiskelijä on ihan oikeasti eksyksissä. 

Mitkä ovat harjoittelusi kolme perusprinsiippiä?

1. Innostunut päämäärättömyys: Innostukseni kumpuaa pettymyksistä. Ja niitä piisaa kun laittaa riman riittävän korkealle. Silloin kun olin itseäni parempi juoksemaan, minulla oli valmentaja, joka vain kerran opasti minut pois radalta kesken treenin kun se kuulemma näytti niin helvetin kamalalta. Juoksin samalla viikolla ennätykseni. Ehkä hän olisi voinut useammankin kerran puhaltaa pelin poikki, kun menin harjoituksissa aina minne tuuli vei. En vissiin ole ollut ihan helppo valmennettava.
2. Vammateema: Tämä taas kumpuaa ykkösprinsiipistä. Epäilen korkeaa korrelaatiota. Kun sählää, tulee vammoja, uskokaa minua. Kun ei kuuntele pientä väärää kipua, istuu pian paikalleen ison kivun kera. Pahimmillaan vietin suklaata syöden lähes 8 kk jännerappeuman vuoksi. Tein sinä aikana vesijuoksua kerran 6 tuntia ja 10 sekuntia putkeen, mutta siihen meni vesijuoksun maku. Silloin myös olin isoin minä ikinä.
3. Valmennuksen unohtaminen: Nyt aikuisena olen sivuuttanut mahdollisuuden tehdä asiat oikein ja nautin ykkösprinsiipistä Stravan seurassa, Segmentit ohjaavat harjoittelujani. Ja himoitsen blogeja, joista saa ilmaisia arkikokemuksiin pohjautuvia treenivinkkejä. Niillä pötkii sinne tänne.

Entä elämäsi kolme perusprinsiippiä?
- Näitä pohdin paljon kun seurasin kyvyttömänä isäni hidasta vajoamista aivohalvauksen uomissa viiden vuoden ajan kohti sitä pientä ihmisentapaista, jollaisena hänet eräänä sunnuntaina viimeisen kerran näin. Isäni oli aina ystävällinen/kohtelias, reilu, suvaitsevainen ja iloinen. Niihin tähtään, vaikka eivät niin yleviä olekaan, ja vaikka en niitä aina tajuakaan noudattaa. Onpahan jotain ohjenuoria kuitenkin.

Olet turkulaisen kestävyysjuoksumikrokosmoksen merkkihenkilö ja ennätykset kaikilla juoksumatkoilla ovat varsin kovaa valuuttaa kansallisesti vielä tänäkin päivänä. Mikä on ollut hienoin hetki kilpajuoksu-urallasi?
- Kiitos tästä maininnasta. Olen imarreltu. Hienoimmat hetket ovat olleet niitä kun olen ollut tajunnut olla tyytyväinen suoritukseeni. Vihaan nyt sitä, että olen ollut lukuisia kertoja pahalla päällä jonkun ennätyksen jälkeen. En silloin tajunnut, että ennätysten virta voi tyrehtyä vaikka vammoilla pallotteluun. Ja minähän sähläsin juoksuni vammoille. Mutta vastaus olkoon, että kilpailumielessä kukkeahkoin hetki on puolimaratonin SM-kisa vuonna 1997, kun juoksin 1.07:25 ja olin muistaakseni kisan viides. Sinä vuonna olin SM-maastojen pitkälläkin 8. ja vain minuutin Harri Hännistä jäljessä. Hän oli kuitenkin 2:11 maratoonari. Kisasta muistan kun yhdessä mäessä olin juuri noussut kisan viidenneksi ja ajattelin oitis, että enhän minä voi olla näin hyvä. Onneksi en sitten ollutkaan. 

Voisitko kirjaviisaana antaa vinkin maailman parhaasta urheilukirjasta? Tiedän vastauksen, mutta kysyn silti. Mikä on kyseisen kirjan paras lause?
- Mauno Saaren kirjoittama Juoksemisen salaisuudet. Se kertoo Lassesta (Viren, jos joku ei äkkää). Kirjassa on itse asiassa kaksi parasta lausetta. Toinen on kirjattu Rollen (Rolf Haikkola, valmentaja) suuhun: "Se on sitten kolmekymppiä ja auton kanssa". Tähän lauseeseen tiivistyy siis tuleva 30km:n kova lenkki. Se on niin karu ilmaisu. Toinen lause liittyy Rollen ja Lassen keskusteluun ko. treenin tiimellyksessä: "Oliko paha? Ei, sellainen varpusparvi vain". (Voi olla, etteivät nyt ole ihan suoria lainauksia nämä, mutta sinnepäin.)

Jos olisit diktaattori ja sinun pitäisi määrätä kansalle yksi juoksuharjoitus, mikä se olisi? Miksi?
- Se olisi TV-kova. Kehon koulutuksen ohella se kaitsee ajatuksia. Sen korvike voisi olla määrätä määrää pennuille.

Tässä vielä kuva Raakan tossuista muutama vuosi sitten.