Kaltaiseni tai ei-kaltaiseni ihmisen käyttäytymistä ohjaa usein sisäinen syy, tarve saavuttaa jotain. Menemättä sen lähemmin motivaatioita pähkiviin teorioihin totean vain, että tämänkaltaisen tarveteorian ilmentyminen käytännössä on saattanut minut urheilijana nykyhetkeen. Tai siis nykyhetkeen. Urheilijastatus on ehkä vähän liioittelua, vaikka entisen elämän identiteetti yhä myllää sisälläni. Jatkuvasti on tarve saavuttaa jotain parempaa tai sitäkin enemmän minimoida etenemiseen käytettyä aikaa. Tämä kuulostaa huomattavasti tylsemmältä, mitä siihen vaadittava vaiva on itselleni tarjonnut: happoa tihkuvia lihaksia, kehittymisen huumaa, lämpiä suihkuja kylmien kovien lenkkien jälkeen, lukuisia ystäviä ja lopputuloksena vähemmän kulutettua aikaa. Toistan siis vielä motivaationi syvimmän olemuksen: Olen viettänyt lukuisia tunteja ja kilometrejä vain siksi, että kuluttaisin vähemmän aikaa jonain toisena hetkenä. Aika simppeliä ja monelle varmaan erityisen tuttua. Ja se on aivan mahtavaa.
Miksi niin yksinkertaiseen ja lähes itseohjautuvaan puskijaan voi kadottaa tuntuman? Nuorena poikana kuulin itseäni aikuisemman tokaisevan, että mikään ei motivoi häntä niin paljon harjoittelemaan kuin takataskussa oleva maksettu ilmoittautumislomake maratonille. Silloin ei moisesta piitannut kun silkka juoksemisen ilo siirsi minua eteenpäin. Aikuisempana kokeilin tuota kuulemaani Berliinissä neljästi ja aina mätti. Muualla tosin onnistuin kovin paljon paremmin, mutta triathlonsuoritukseni poislukien olen käyttänyt maratoniin eniten aikaa juuri Berliinissä. Ja tietenkin syytin siitä Berliiniä, maailman nopeinta maratonreittiä, tai tuulta ja sadetta tai urheilujuomaa, harvemmin itseäni.
Tosiasiassa syy oli aina kyvyssäni jallittaa itseäni, ja se, että motivaatio tuli muualta kuin sisältä. Se tuli takataskusta. Kyllä minä jokaisena suvena aikaa tuhrasin juoksuun, mutta vääränlaiseen. Etenin mukavasti puolitehoisilla kovilla treeneillä ja väritin hölkkäkisojen laahaavutta vain pienellä treenijumilla. Siis sellaisella kehon tilalla, jota en ollut vielä edes saavuttanut. Kuvittelin vain. Jallitin siis sisäistä tarvettani saavuttaa jotain tekemättä sen eteen oikeita asioita. Tein jotain sinnepäin, mutta se ei riitä. Sillä saa helpommin urheiluvamman kuin kovan kunnon.
Nyt voin sen verran myöntää, että mainittua mahtavampaa kepulointia motivaatio-lopputulos -rintamalla olen toteuttanut vain triathlonurallani. Olen vankasti todennut toisena vuotena (2014), että 17km:n viikkokilsat eivät millään riittä edes puolimatkan kisan viimeistelyyn, mikä lienee helposti järkeiltävä totuus. Kauden päätavoite oli kuitenkin täyden matkan kisa. Sitten olen onnellisesti toteuttanut yhtä onnettoman motivaatio-lopputulos -putken heti seuraavana vuonna, ilman täyden matkan tavoittelua. Jokkeri, entinen valmentajani (tai siis henkilö, joka teki meidän juoksutallille kovia ohjelmia) oli painanut mainoskynäänsä muilta lainatun tekstin: "Tyhmä ei ole se, joka tekee virheen vaan se, joka toistaa sen". En ehkä muistanut tuota jälkimmäisenä touko-kesäkuussa, vaan vasta syksyllä nähdessäni kun Raaka-Arska odotteli vauhdiltaan hipuvaa minääni Nuuksion metsissä.
Nykyisin takataskussani tai itse asiassa työhuoneeni seinällä on maksettu muistutus elokuisesta Ironman Copenhagenista. Se on samainen kisa, johon tähtäsin 2014 onnistumatta kuitenkaan edes saavuttamatta Kööpenhaminaan suuntautunutta lentoa. Olin toipilas vastoin tavoitteita. Kompensoin tuon harmituksen aiheen saman vuoden lokakuussa Barcelonassa, joka oli ihan kiva keikka, kun selvisin siitä hengissä. Mutta nyt tunnen, että ensi kesän IM-koitoksen maalissa ei häämötä mitään, mikä innostaisi erityisen paljon. Hengissäpysyminen kyllä, mutta en edes tiedä, onko finisher-paita musta. Ironman-kisan sijaan lukuisa muu asia motivoi minua enemmän. Näissä kaikissa ei edes ole tarpeen olla erityisen nopea (rogaining) tai limiittinsä voi testata useaa otteeseen (lyhyemmän triathlonkisat tai juoksussa kilvoittelu). Heikko motivaattori ei myöskään ole se, että pääsee ulkoilemaan vammoitta. Mikään ei ole yli ajan muuttunut ja todellisuudessa taidan harjoitella nykyään ajalla mitattuna jopa aiempaa enemmän: 140-160km juoksemiseen viikossa kuluu vähemmän aikaa kuin 10-12h, jotka nykyään kulutan ulkoillessa.
Niinpä olenkin tällä erää juoninut, että tavoittelemalla näitä muita suorituksia saavutan aina vain paremman kunnon ja sitten vain menen ja teen. Ja siihen tykö en aio liiemmin ajattella Ironman-kisaa. Summattuna tämähän on syy, joka minua siirtelee jo nyt: Ajattelematon tekeminen.
Laitan tähän vielä kuvan rantautuneesta floridalaisesta meduusasta.
