Oli jo myöhäinen perjantai-ilta kun aikoinaan ihan erilaisille teille suuntautunut lapsuuden ystäväni, eräs parhaimmista sellaisista, soitti kohtalaisen liikuttuneessa mielentilassa. Siis sellaisen voimajuoman vahvistaman herkkyyden keskeltä. Hän muisti elävästi muun muassa kun astelimme Jedin Paluun elokuvanäytökseen vuonna 1983 isosiskoni seurassa. Kuunnellassani häntä muistin käyneeni saman puhelun hieman yli 10 vuotta sitten. Illalla juttelimme silloinkin. Ohi puheensa muistelin, kuinka taitava hän olikaan nuorena kollina erinäisissä teknisissä hommissa, etten tajua sitä vieläkään. Mukavia metkujakin teimme. Me pienet maalaispojat. Kuunnellessani ystävääni aikakonetta käteni olivat pintapuolisesti näyttävässä rasvassa ja renkaanvaihto kesken. Iloitsin piilossa, että kerrankin vaihdoin renkaita ilman kumin puhkeamisen synnyttämään riemua. Se riemu kun on kuin piranjat järsisivät hermojen kintereitä. Tunnustan, että en ole piranjaparven sallinut hermojani kutittelevan, eli ihan vain kuvittelen sitä tunnetta tässä. Joka tapauksessa ilman tuota riemuakin perjantai-iltani oli saavuttamaisillaan putkipyöräilyyn valmistautumisen kulminaation, mitä nyt muistelot hieman hidastivat prosessia. Melko pirteään, joskin riittävän lämpimään keliin sopiva vaatetus helli jo sohvan päätyä, energiat odottelivat ihan rauhassa vettä tulevaksi ja nuo maantien nielijät olivat valmiina pitkään päivään. Kohta jo nukuin. Ajatukseni matelivat melko hitaasti siinä telefoonin ja maantiekiitureiden välillä, joten on luentavinta hypätä lauantaiaamuun ja Uuteenkaupunkiin Vahterusringille. Siellä oli tarjolla Röret Runt, lutuinen pyörän sisäulkoilutus. Varhain aamulla putkeen kokoontuneet 30 ajajaa rullasivat opastetun kierroksen (1040m). Puhetta riitti kiitettävästi. Itse hahmottelin ajavani yksinäni lähinnä siksi, että kohtaisin itseni, siis tehdäkseni sellaisen "väsynyt minä jaksaa" -simulaation. Sellainen muodolliseksi kuvailtava startti tapahtui ja lähdössä seuraani hakeutuneet kaverit olivat vahvasti siinä luulossa, että ajan kanssansa. En heitä syytä luulostaan, kun en kerran oikein osannut kieltäytyä seurasta asiantuntevasti, ja valitsin hienotunteisesti vauhdin hiljentämisen ja jättäytymisen heistä oitis. Ajoin heidät sitten matkan saatossa neljä-viisi kertaa kiinni ihan tahtomattamani. Noin kaksi minuuttia startista ajoin yksin putkessa. Sillä saralla päivätoimeni eteni lupsakkaasti ja tuttujakin tapasin enemmän tai vähemmän tasaisin väliajoin kun ohitin seura- ja lajitovereitani saman puuhan äärellä. Ehkä 80km:n kohdalla äkkäsin, että he pysähtyvät paussille ja voimakkaasti vaimentamani sisäinen sosiaalinen eläimeni pyysi vessaan samaan aikaan. Pienet kuulumiset vaihtuivat ja tyrkkäsin vähän Pepsi Maxia tykö. Tuo teko seuralaisineen kostautui ajettuani 4 tuntia. Lyhyet mäet tuntuivat yht'äkkiä julmilta, jyrkiltä ja jatkuvan horisonttiin vain, koska polkimia pyörittävän kehoni energiavarastot olivat huvenneet putkeen. Sain taas lajitoverini kiinni ja ääntelin epätoivoisesti lopun alusta, vaikka matkaa oli taittunut vasta 126 km. Ystävällisesti vaimoni tokaisi, että kuinka usein olen syönyt energiapatukkaa. Siihen vastasin kaikki hitaat aivosolut tirrillään, että "Häh?". Niin, ajoin 4 tuntia ilman energian siivuja. Putkessa. Yli 31 kmh. Ikää 43, korkeakoulututkinto ja kestävyysurheilun parissa viettettyjä vuosia 27. Näillä kuvittelisi osaavan jotain perusteita, mutta ei aina pysty. Pysähdyin joutuisasti energiatauolle ja sitten sujui. Seuraavan kerran pysäköin pyörän sosiaalisten paineiden alla kun sovimme soppatauon siihen nurkille. Soppatauon jälkeen (166km) se sitten alkoi. Väki kun oli vähentynyt putkessa, alitajuntainen altistuminen alkoi todentua. Sadat salamat iskivät ainakin neljästi, oli tummia silmiä ja ruskeaa tukkaa, sillanpää toistui ja sitä rataa. Matkan edetessä tuli itselle väsy ja pieni tylsistyminen. Itsetutkiskelun ohessa etsin useita erinäisiä syitä, joilla voisi perustella lopettavani ajamisen siihen. Väsy ja tylsistyminen olivat kuitenkin tekijöitä, joihin hain tuntumaa. En vain ollut varautunut Iskelmäradioon. En sitten niin yhtään. Laaja ja varmasti huononkin musiikkimakuni ei näköjään taivu kaikkeen, ainakaan pakottamalla. Juuri kun toivoo, että putkeen sijoitetun kaiuttimen kuuluvuus ei enää kannata tuohon, niin eikös siellä ole taas seuraava kaiutin. Sitä rataa matka jatkui. Toiveikkuudesta epätoivon kautta toiveikkuuteen. Kohtasin hetken, jolloin olisin arvostanut ihan vain hiljaisuutta. Se oli vissiin ihan ensimmäinen sellainen hetki. Yleensä lyhyetkin tauot voin täyttää puhumalla lähinnä omaksi iloksi. Näin jälkikäteen tapahtuneen eduksi voi summata, että monotonisen pyörittämisen puudutus ei todellistu kun mielenkiinto kiintyy ulkopuoliseen ärsytykseen. Mikään muu kuin Iskelmäradio ei ole pystynyt moiseen. Ja olenhan sentään kerran jopa oksentanut syliin kesken ajamisen. Iskelmäradion käskiessä minua ja käsityksiäni jouduin jälkikäteen jopa tarkistamaan yliviisaan Internetin näkemystä iskelmän määritelmästä, sillä käsitykseni lajityypin musiikista olivat vaarassa murskaantua. Wikipediassa asiaan vihkiytyneet kirjaavat, että "Yleisiä piirteitä ovat sanoitusten epäurbaanisuus, populistisuus (laulut kertovat helposti lähestyttävällä, välillä arkisellakin tavalla elämän perusasioista) sekä yleinen vakavuus ja haikeus." Isoja asioita nämä. Olin ajanut yli 240 km yksin, joten sallin nuo ajatukset. Itseäni järisytti se, että viikon soittolistan jälkeen (Jari Sillanpää oli muuten viikon ykkönen, ja Apulanta, tuo tanssilavojen kestosuosikki, löytyi sijalta 15.) soitosta huolehtiva tietokone latoi ilmoille iskelmäikoni Pink Floydia, iskelmän kummisetä James Brownia, pari siivua Dingon, Leeviä ja Teuvoa, Juicen monettako pelokasta yötä (se on 15. yö, joka sieltä saapuu) ja potpuria, jossa temmelsivät ajassa ja tunnelmassa erinäisen yksihittiset iskelmäkoneet. Niin onhan PF:n Another Brick in the Wall melko vakava ja haikeakin tuotos, mutta eri tavalla kuin Yamma Yamma. Jälkimmäinen soi kuin stadion, vaikka niin snadi on, ensimmäinen pureutui vain brittiläisen koulujärjestelmän epäkohtiin. Kun aavistin, että tämä kiva päättyy pian (n. 280km tuumilla) olin toiveikas Janos Valmusen suhteen, mutta ihan turhaan. Jossain vaiheessa isosiskoni muinoin läpikuuntelema Eppu Normaali kuulosti jo ihan ookoolta. Ajoin 300,9km ajassa 9.56h. Keskivauhti hiipui viimeisellä satasella melko tavalla (31.7 -> 30.3kmh), mutta sen nyt on sellaista. Piti keskittyä siihenkin, ettei kohtaa teräspaaluja tai betonia. Päivä putkessa oli hyödyllinen matka itseeni, mutta vähemmän hyödyllinen aloittamatta jääneiden musiikkiopintojen saralla. Ehkä opin musiikkigenren määrittelystä jotain. Summaan päivän: Energialla selviää pitkälle, pelkillä ajatuksilla voi potkaista tylsyyttä nivuksiin ja kun matkaa on alle 20 km jäljellä, voi vain antaa mennä kunhan ei aja teräspaaluja päin. Fyysisesti en tullut erityisen kipeäksi. Allit ja niska kiristyivät, mutta nekin varmaan pitkälti lihasten puutteesta. Se, mitä putkeen mennystä päivästä myöhemmin seurasi, yllätti minut. Muun muassa maanantaina antamani luento-opetuksen jälkeen olin ihan tiltissä. Normaalisi en sitä ole. Samana iltana uinnissa ja sitä edeltävässä pappajumpassa oli melkoinen sulaminen menossa. Lopetin uinninkin kesken kun en jaksanut enää kellua.
Täysimatkaton vuosi 2015 on takana. Vuosi oli raju. Pidempään sairastellut isäni kuoli keväällä, syksyllä sain dosentuurin Oulun yliopistosta, ja koko vuoden tuiskeissa ruhoni natisi liitoksissaan, mutta muuten oli ihan kivaa. Kävin kynnystestissä marraskuun lopulla. Olin viimeistellyt kuntoani pahalla nilkan nyrjähdyksellä ja vajaan kuukauden tauolla. Taso oli odotettu ja parempi kuin vuotta aiemmin. Lisäksi äkkäsin, että olen samassa juoksukunnossa kuin 21 vuotta sitten. Se oli hetki, jolloin ei ketuttanut niin paljon. Mutta siihen ilon hetkeen minut toi kevät, kesä ja syksy. Talven loputtua olin kuvitellut olevani jo jonkinlaisessa juoksukunnossa, kunnes hyvä ystäväni Tibialis Posterior käski. Sanoi, että annat nyt olla ja nautit maalis-huhtikuusta. Et niin kuin elämyskolmiurheilijan tulee, vaan sillä tavalla tavallisesti. Odotat siinä sivussa kun kevät taipuu. Äh, jumppasin varpaankoukistajaa raa'alla tavalla ja lähdin Teneriffan leirille. Siellä itseni ja muiden lisäksi mäet käskyttivät minua. Muista nyt mainittakoot Ile. Käskytyksen tasapainoksi minulla on video siitä kun Ile hyytyy eläintarhan mäkeen. Sellainen kevätkauden ilopilleri se lyhyt todiste. Ilosta ja nousuista huolimatta päätin kevään pettymykseen Liedossa. Lujan lenkillä jäin omasta epävirallisesta ennätyksestäni joku 5-6 minuuttia ja olin jopa väsynyt siihen tykö. Epävirallinen ennätys on tosin parinkymmen vuoden takaa. Toukokuussa kävin myös keskusteluttamassa reisiäni Pajulahdessa. Se oli aivan sietämätöntä. Muistin vasta siellä jossain vastatuulen keskellä miten vuotta aiemmin olin vannonut, että jos vielä joskus menen keväällä duathlon-kisaan, niin voisin ihan vaikka treenata siihen. En sitten tehnyt niin ihan antaumuksella. Yhden tempotreenin vedin. Siinäkin oksensin syliini toisen kympin kääntöpaikalla. Buzz Lightyearia mukaillen: "Laattaan ja siitä yli". (Opin tämän eilen kavereilta, ihan sanontana, en käytännössä ja tämä versio kuulemma vähän mukailtu. "Laattaan asti, ja sen yli" on virallinen. Kiitos Kimmo.) Niin, en ollut alunperin edes menossa koko kisaan, koska se oli siirretty Helsinkiin ja osallistumismaksua oli tarkistettu 30 eurosta 135 euroon. Se on ruman iso tarkistus. Lopulta kisa oli mainostettua halvempi ja Pajulahdessa. Maalissa sain mustan t-paidan, mikä oli periaatteessa "aivan loistavaa". En siis ollut sittenkään tavattoman pettynyt.
Kesällä oli vapaata, kun ei ollut täysmatkaa odottelemassa missään vaiheessa. Päätin jo toistamiseen, että toista täyttä matkaa en enää taivalla, mutta tuli nekin päätökset mokattua vuodelle 2016. Muistattehan, että kesä oli sateinen ja tuulinen. Kävin uimassa porukalla, vaikka oli vilu. Heti kesäkuussa aloitin taivallukseni kohti kauden pääpettymystä, Joroista. Vantaalla vesi oli koleaa ja uinti tahmeaa. Garmin merkitsi osan siitä selkäuinniksi vaikka ihan vapaata vedin. Ei ole uinnissa ongelmia mulla, ei. Sitten tuli Kisko perusmatkoineen. Uinti oli siellä niin loistava, että matka lienee alamittainen. Kah, sitten tuli ja meni Voimarinne, jossa sain varpaaseni ehkä ihan pienen murtuman, mutta kisasin sprintin. Vielä siihen tykö koin Säkylän sprintin. Säkylässä kohtasin yhden henkilökohtaisista demoneista kun uinti toteutui rannoiltaan hyvin rehevässä Pyhäjärvessä. Yllämainitun iloittelun johdosta katseeni oli epätarkka. Etäännytin itseni toistamiseen juoksemisesta ja kovaa juoksemisesta keskellä kesää. Sain nauttia epäfokusoitumisesta Joroisilla, jossa noin 8km:n juoksun kohdalla juoksu räjähti. En tiedä, mikä muilla toimii, mutta minulla juoksemiseen on yleensä auttanut juokseminen. Nyt tein näin viikkoa kohden:
Viikko 25 yhteensä 31 km
26: 7 km
27: 18 km
28: 22 km
29: 21.1 km
30: 19 km
Eli liene kenenkään muun syy, ettei kulkenut eikä kulje. Joroisilla tylsistyin sahaa juoksua enemmän peesaamiseen. Tietenkin voisin mainita, että paransin ennätystäni 15 minuuttia ja olen ihan saamarin tyytyväinen siihen tosiasiaan. Keli oli kohdillaan ja pyörä kulki hermostumisista huolimatta. Loppukesästä piipahdimme kullan kanssa seikkailukisassa ja se oli sellaista mukavaa parisuhdeaikaa. Leppoisa päivä yhden varsinaissuomalaisen järven tuntumassa. Saimme ampua jousella ja suunnistaa ilman karttaa. Molemmat vahvuuksiani. Siitä meni noin kuukausi kun Raaka-Arskan innoittamana ja hyväksymänä notkistuimme SwimRun-kisaan Solvallassa. Se oli muikeaa. Juoksu (32 km pätkissä) ei sujunut yhtään, mutta uinnissa (5.8 km pätkissä) pysyin pinnalla. Tämä ensimmäinen kosketus lajiin kesti ehkä oletettua pidempään, mutta mukavalta se tuntui. Sai rallatella kauniin luonnon keskellä. Olisinpa vain juossut kesällä enemmän, niin ei olisi Raaka-Arskan tarvinnut odotella minua sillä tavalla. Syksyllä pääsin taas vamman makuun. En rasitusvamman, jota olen vältellyt kuin ruttoa juoksemalla hirmuisen vähän, vaan tartuin sellaiseen äkilliseen nilkan nyrjähdykseen. Se siirsi minut sivuun 3.5 viikoksi. Tietenkin olin mielestäni ihan hyvässä juoksukunnossa ennen sitä, ja siksi tunsin hyvin kun aerobinen kapasiteettini heikkeni 8 prosentilla ja veren plasmat kaikkosivat 12% verran (ks. Wilber & Moffatt 1994, JSCR: 110) odotellassani nilkan kuntoutumista. Kyllä minä kellarissa jotain hurseerasin, mutta ei sillä kesää tee. Prosenttiyksiköiden huvettua sain minä itseni kuitenkin sellaiseen kuosiin, että kehtasin mennä kynnystestiin. Sitten kun sain tulokset käsiini niin olin sairastanut jo ensimmäisen joulukuun neljästä flunssastani. Liikunnallisesti joulukuu oli kohdallani varsin musta. Siinä on 31 päivää, joista sairastin 21. Sillä ohjelmalla ei noussut kuin paino. Mm. HeiaHeian mukaan olen treenannut ajallisesti vajaa puolet siitä, mitä Ile latoo vuodessa. Tehollisesti en vertaile itseäni positiivisuuden ihmisjunttaan tai kenenkään muunkaan tekemisiin. Olen itse itseni pahin vihollinen. Numeroina vuosi 2015 näytti tältä
2515 km juoksua (pl. duathlon- ja triathlonkisat sekä yhdistelmätreenit)
4000 km pyörää (pl. duathlon- ja triathlonkisat, yhdistelmät ja työmatkat)
153 km uintia (pl. triathlonkisat ja yhdistelmät)
2146 m korkein nousu pyörällä
23 tuntia pappajumppaa ja sen verrannaisia
16 km väkisinhiihtoa
36 sairaspäivää, joista 21 joulukuussa (nilkan parantelupäivät merkitsin epätoivon keskellä osittaisiksi treenipäiviksi kun kerran menin kellariin)
3 "Loistava treeni" -toteamusta
3 juoksukisaa, joista yksi USA:ssa. Ensimmäisessä (huhtikuu) ja viimeisessä (marraskuu) vauhti oli yhtä hidas ~3:40/km
1 vajaaksi jäänyt 300 km Röret Runt (252 km)
33 hankittua KOM:ia (juoksu ja pyöräily)
Muutama menetty KOM
22 paikattua/vaihdettu sisäkumia perheen pyöriin, lähinnä omiin
Trendikäs osasto
1 tunti Yin Yogaa
2 tuntia Pilatesta
1 Swimrun-kisa a' 5h 40 min.
1 Seikkailukisa a' 5h
Helyosasto
1 Hyytynyt Garmin Fenix 2
1 Hyytyneen tilalle tullut uusi Garmin Fenix 2
1 Kiukuspäissä ostettu Garmin Fenix 3
Siispä hymyssä suin kohti uusia pettymyksiä ja alkanutta vuotta 2016. Hyvää ja menestyksellistä alkanutta vuotta kaikille. Kimmo: Se on tasan 100 tänään.
