Sillä lailla tuhmasti on tullut tehtyä, etten ole kunnioittanut elämän kokonaisrasitusta. Ehkä siksi päädyin yhtenä joulukuisena perjantaina muutamaksi tunniksi sydänfilmiin ja verikokeisiin. Tulokset eivät alkukantaista rytmimusiikkia muistuttanutta leposykettä selittäneet, mutta onneksi mitään vakavaa ei löytynyt. Onneksi epärytmisyys ei sentään kuulostanut miltään Popedalta tai EMD-jumputukselta. Sairaalassa makoilun perästä painoin jarrua ja lopetin ilta- ja yötyöt. Päivät kun menevät sinne tänne ohi tutkimisen, niin jossain vaiheessa olen mieltänyt tarpeen vähän tutkiakin. Sille pyhitetyt hetket ovat kuitenkin valuneet lukemisen, musiikinkuuntelun ja Netflixin katselun vyöhykkeelle, sinne vähän illemmalle siis.
Tuosta välitilinpäätöksestä huolimatta syksy on ollut huisia aikaa. Luodon keran käyvimme suunnistamassa (tai no metsässä liikkumassa) kolmena peräkkäisenä viikonloppuna. Ekana kului 3h ja vartti Oripäässä, toisena 4h ja 40 min ympäri Turkua, ja sitten viimeisenä aika oli rajattu kahteen tuntiin Metsämäen laitamilla. Alitimme sen muutamalla sekunnilla. Näiden välisinä arkipäivinä en aivan kamalasti jaksanut hidastaa tahtia, koska kaksi ensimmäistä suoritusta olivat juoksuvauhdeiltaan melko hitaita ja taitotasoiltaan kehittämiskelpoisia. Niin epälooginen kuin reaktioni näihin olikin, päädyin vetämään "vähän" kevyemmin tiistain treenin ja sellaisella pintakaasulla torstain sprinttisuunnituksen. Eiväthän nuo nyt kamalasti ikäsarjalaista palauta. Rupeaman jälkeen kone alkoi köhiä jo verryttelyssä, mutta liian kova on pää. Vähemmän tunteikkaasti liikkumiseeni suhtautuva ranneälylaitekin opasti lepäämään, mutta mitä se muka oikeasti tietää. Vasta kun sydän tuntui irtoavan paikoiltaan, vapisevan ja tärisevän siinä samalla, uskoin, että nyt tuli joku raja vastaan.
Älkää siis jättäkö lepoa ohjelmistanne, mikäli teillä sellaisia on seurattavana. Ilman ohjelmaakin lepo on ihan poppisjuttu.
Vuoteen mahtuu kaikenlaista: Sumuisia askelia Norjan mäissä, juoksua loiviin mäkiin valuvissa suomaastoissa, Kaarinassa kallion sisällä ja välillä vähän liiankin kuumassa kelissä sekä yksin, kaksin ja monen seurassa. Oikein eksoottista oli startata hiihtämään melkein takapihalta. Jo ajatuksissanikin taka-alalle katoavan kolmiottelun suhteen yhden pyörätreenin tein kun loppuverryttelin Jokioisista kotiin. Siitä uinnistakin olen kuullut puhuttavan, mutten sitä ole itse liiemmin enää harjoittanut. Kauden ilman muuta haastavimman suorituksen kohtasin, kun D sai minut laskettelemaan elämäni ensimmäisen kerran. Selvisin siitä vähemmin vammoin kuin iltarasteilta.
Omassa kuplassa vuosi 2021 oli vekkuli ja lopulta vähän tyly, mutta ympärillä on käynyt ja tapahtunut kaikenlaista arvaamatonta, johon toivon yhä vaan jaksamista ja voimia. On siellä onnen hetkiäkin, tiedän.
Tuo eteen putkahtava vuosi 2022 vasta onkin jännä vuosi, luulen. Ikääkin tulee lisää niin kuin aina.
