Jotenkin olen jatkuvasti innoissani siitä, että tyynyn kääntöpuoli aina valloittavan viileä. Peiton lämpötilaeron käsitän, koska kääntöpuolensa on viluun suunnattu. Tyyny se vain on jumissa siinä 37 asteen hujakoilla ja silti se jaksaa yllättää kun sen kääntää. Tai eihän se ole yllätys, jos sitä osaa odottaa, mutta eiväthän unetkaan ole totta.
Vuosi tuossa vaihtui, huomasitte varmaan. Tammikuu meni. Annoin itseni työkiireille, mutta ilolla. Tein paluun kotikulmille: Näin taas miten ruman kaunis Aurajoki on ja miten Kupittaa lehdettömänäkin tarjoaa rajan työlle ja kodille. Juuri tuo puisto on työkaluni, mutta silti työ käytti minua Singaporessa. Äkkäsin lähtöpäivänä, että kollegani oli varannut majoituksen uima-altaallisesta hotellista. Se oli sellainen sosiaalisen median herkkupala, 40m:n siivu, jonka toinen laita oli läpinäkyvä. Hashtagitkin oli teipattu kylkeensä.
Rikoin 11 kuukauden uintitauon. Ei yllättänyt, että ei kulkenut. Selkä paloi, vaikka oli pilvistä. Kiva muisto jäi silti. Ei ikuinen, mutta muisto. Huomenna pitäisi pyöräillä paikallaan. Se on jees, saana samalla avattua pyöräkauden ja ehkä myös treeniputken SM-duathloniin. Toisaalta melko tavalla aina kun olen tavoitteeni tänne kirjoittanut, on sitä seurannut vamma. Uhmaa tätä ollen sillä tavalla vähän rohkea, uskon.
Tuo kolmas laji on ollut jo tovin sellaista kivaa läpsytystä, sain jopa juniorille sopivan minimimäärän kilsoja kasaan viime vuonna, yli 2000 mailia. Kevyt kuukauden suvanto tuli koettua jouluaatosta alkaen. En piitannut nukkumisesta niin paljon kuin kirjoista, Netflixistä ja karkista. Töissä ennen joululomaa kävi joku mestari sanomassa, että nukkukaa, mutta en minä sellaisista niin arvosta. Unesta kyllä, mutta en mestareista, jotka tulevat ja jakavat. Mutta sittemmin olen tajunut, miten mukava asia tyynyn kääntöpuoli on. Olisi voinut mestari muistuttaa siitä, niin olisin minäkin uskonut.
Tällaista tämä on kokemusasiantuntijan matelu: muistamista, vastaanvänkäämistä ja vähäistä oppimista.
