Olen kyllä tossua syöttänyt, mutta tuo triathlonkausi on jo nyt paketoitu. Luovutin maanantain uintivuoroni kullalle ja muina päivinä ei sitten uimaan ehdikään, koska muu elämä. Pyörää kävin ajamassa kerran, jaoston tempoajon, mutta siellä olin jo turhan old school, koska yhä vain mittaan suoritusta kellolla, enkä watteina. Pun intended.
Juoksun saralla kevääseen mahtuu kaksi ilon hetkeä. Tai oikeastaan kolme. Parhain niistä on jonkin verran pieleen mennyt polkureipastelu pikkumiehen kanssa Norjassa. Siinä oli sellainen elämys, että olen onnellinen kun sen sain muistoksi. Oli synkähköä pilvisäätä ja vuoren rinnettä, kevyttä askelta ja puhetta pelihahmoista. Lähinnä se, että juoksimme märässä erämaassa, on se muisto. Sellainen lyhyt hetki, josta otin kuvankin. Voin sitten sitä katsomalla rauhoittua (viittaan tässä Foo Fightersin Run videoon) vanhainkodissa, jos enää kuvia muistaa silloin edes katsoa.
Toinen elämyksellinen välähdys iski veteraanien SM-maastoissa, jonne saimme historian ensimmäisen Turun Urheiluliiton veteraani-, eipäs kun aikuisurheiluporukan viivalle. Olin vissiin viides, mutta voitimme Ramin ja Jussin kanssa SM-joukkuehopeaa. Seuraavana päivänä oli sitten oikeat maastojuoksun suomenmestaruuskisat, mutta en ollut edes niiden katsomossa. Sillä tavalla olen vähän huono ihminen, koska liian vähän fani. Kolmas, ei niinkään elämys, on, että akilles jatkuvasta oireilustaan huolimatta on sallinut juoksemisen tiellä ja metsässä. Jukolan jälkilöylyhin asti tosin riitti sitä iloa, kunnes peroneusjänne, tuo säären sivun jänne tulehtui narisevaksi asti. Se on yleensä merkki ihan riittävästä tulehduksesta. Vähän yllätti tuo, mutta ehkä tässä iässä on ihan kiva välillä yllättyä. Luulenpa kyllä, että tämä oire on väliaikaisempi kuin tuo akillesvaiva. Se sentään on vaivannut jo 13.5kk. Onneksi osuivat molemmat viat samaan jalkaan, niin on helpompi lenkata menemään.
Tänään oli Kiskon perinteinen ja on yhden brändin triathlonkisa Lahdessa. Itse en ole viivalla kummassakaan, että sellainen triathlonblogi. Normaalin itseluottamuksen puutetta ovat vahvistaneet seuraavat asiat: olen uinut edellisen kerran helmikuussa, ajanut pyörää tuon yhden kerran keväällä ja en ollut kummallakaan mainitulla paikkakunnalla kisan aikana. Viimeinen oire haittaakin kovasti triathlonkisoihin osallistumista, koska esim. Challengen viikonloppuna olen työmatkalla. Alkukausi meni vähän samoissa merkeissä. Siksi en ole oikein jaksanut edes watteja seurata, eikä paikallaolemattomana oikein pysty edes feikkaamaan. Nythän on asiat edenneet niin, että tuo aika-ajoasento voi olla melko haastava tavoite tälle kaudelle. No, ensi kaudelle voi lähteä pienin askelin. Niistä jokainen on tsäänssi.
Mutta hyvä kun muut jaksavat. Hyviä kisoja ja kesää kaikille!
Tuossa vielä kuva Martti Vainiosta.
