Optimaalinen lapio

Kävin tuossa kaupassa. Etsiskelin hanakasti lapiota. Ei löytynyt sopivaa, mutta ostin turhautumiseen salmiakkia. Sellaista superversiota. Tyhjensin askin ennen kun nousin autosta. Just because I can.

Sitten äkkäsin, että sellainen lapio, joka iskee pohjamutaan asti, löytyy jo kotoa. Ihan valurautaa on eli vahva varreltaan ja ilkeä päästään. Alkaa meinaan tulla kiire. Routa iskee kohta, kun on tuo talvi tuossa tulollaan. Kun iskee routa, ei auta valurautakaan, jos aikoo kaivaa esiin pohjamutaan vajonnutta kuntoaan. Ehkä se löytyisi kesän suulla, mutta olen tällainen kärsimätön sielu, että heti pitäisi saada se. Tämä on ilmeisesti sosiaalisen median syytä, koska se on opettanut minut vaatimaan välitöntä hyväksyntää. Minäminäminä ja peukku.

Olen tässä jo jaaritellutkin iät ja ajat, että "kah, olenpas huonossa kunnossa", mutta opin koko ajan uutta. Oppiminen on välillä enemmän luopumista. Ymmärtämistä ja hyväksymistä, että tämän haikailemani hyvän kunnon kuluneet jäänteet, joihin egoni ja identiteettini ovat tiivisti punoutuneet, voivat olla vain utopiaa, takaperin etenevää aikaa, asioita, joita muistaa enää vain minä, Tilastopaja ja mummon keräämät muutamat lehtijutut. Sellainen käsite kuin hyvä kunto on ajassa muovautunut optimaaliseksi kunnoksi, jossa on hyvälle kunnolle enemmän liikkumavaraa, keskiarvoa suojeleva vaihteluväli itsetuntoa tukemaan. 

Siinä, että optimaalisuuskin tuntuu välillä ohikiitävältä, lähes läpikuultavalta hetkeltä kestävyysurheilijanharrastajan elämässä, ei ole mitään synkkää, vaikka se haikeudeltaan sellaiseksi värjäytyy. Olisiko tämä ymmärrys enemmänkin kokemusta ja luottoa siihen, ettei enää hötkyile kuin läänintaiteilija apuraha-anomuksensa kanssa? Että lupaa maalata isoja kuvia vaikka tykkää oikeasti veistää pieniä patsaita. Että jättää kovan treenin väliin, jos on jo valmiiksi väsy. Ehkä laiskuutta ei ole olemassa, on vain rakenteellisia olosuhdetekijöitä ja viivyttelijän luova tila. Sellaisella harjoitusohjelmalla tosin ei tuuletella mestaruuksia, mutta harrastaa kyllä voi. 

Nämä urheiluhommat menevät, kun ei valita. Akilles muistuttaa olevansa joku jokaikinen päivä, mutta liikkeessä olemme molemmat jotain. Se on mieluisaa, vaikka se vähän koskee. Juoksen akilleksen mielialavaihtelujen sallitessa tuollaiset 60-80km viikossa, joista osa on suunnistusta, osa ainakin reipasta ja loput roskaa, jota ikäiseni pitäisi kuulemma välttää. Kesän kisojen jälkeen olen käynyt uimassa kahdesti, edellisen kerran juuri eilen. Ei sillä, että olisin niin peto, ettei tarvitsisi uida, vaan olen semmoinen epeli, että en vain ole saanut itseäni altaaseen. Uin viivyttelijän luovassa tilassa. Se vasta vaikeaa puuhaa onkin. Pyörään olen koskenut muutaman kerran, koska se on ollut muiden tavaroiden tiellä. Kerran kiinnitin sen jopa treineriin kun laiskotti vetinen ja kolea talvikeli. Ajoin vähän voimaa ja vähän sitä nopeampaa myös. Ei se niin pahalta tuntunut, kun aloitti vähän kevyemmin. Eniten pänni kun kaiuttimen akku hyytyi ennen minua. Kesken biisin lopetti, senkin ryökäle.

Ei mutta hyviä treenejä ja elämää kaikille. Älkää hötkyilkö, kun joulukin on tulossa. Ja käykää nyt hyvä tavaton välillä juoksemassa, että hyödytte siitä kaakeleiden laskemisesta ja wattien kelailusta maaliviivalle asti kun kesällä menette minkä jaksatte.