You know it's all a gamble when it's just a game

Eipä kyllä arvannut 15-vuotias vekara istuessaan Chevrolet Caprice Classicin keinonahkapenkillä kuuman detroitilaisen auringon paahtaessa puolipitkää, aaltomaiseksi pehmennettyä takatukkaa, että juuri se samainen kappale, joka sinä hetkenä soi radiosta ensimmäistä kertaa, synnyttää viluväreitä vielä 31 vuotta myöhemmin, kun astelee joutomaalla akillesta aktivoiden. 

Niin. Edellisellä kerralla kirjasin tänne hetken aivopierusta, joka tuhosi hyvän yhteiselon ailahtelevan akillesjänteen kanssa. Silloin oli edessä vihreämpää ruohoa aidan tuolla puolella: Challenge Turun sprintti, swimrun-kisa arvoisan puheenjohtajan kanssa, SM-supersprintiviesti (superlyhyt kisa, siitä tuo super) ja aikuinen-lapsi -meininkiä samana päivänä ison stadionin liepeillä. Menin ja nautin ne kaikki, koska akilles ei vielä narissut (eikä narise). Sprintti meni heikommin kuin aiemmat lyhyet kisat, swimrunissa voitimme Hanna-Maria Seppälän tiimin ja SM-superissa pokkasimme veteraanien SM-kultaa. 

Näiden valintojen vastapainona vain vähän enää muistan miltä tuntuu liikkua ilman jatkuvaa kipua, mutta tämä on ihan ookoo, koska itseaiheutettua ja toivoakseni väliaikaista. Haasteena on, että ei edes tuoreen akateemisen tittelin järjellä tätä ei kykene selittämään. Kyllä kipu pirteänä pitää, mutta en kannusta ketään vastaavaan hölmöilyyn. Olkaa te järkevämpiä, vaikka lajivalintanne tekee siitä haastavaa.

Jalka kestää yhden "kovan" juoksun viikossa. Sitä seuraavana päivänä sillä ei kykene kävelemään, mutta onneksi on tuo toinen jalka. Akilles kyllä palautuu seuraavaan kovaan, mutta en ole vielä löytänyt ainuttakaan kirjallista lähdettä, jossa opastetaan, että "teepä kuule juuri noin." Metsässä juoksu on ollut hyvä keino leppyyttää akillesta ja mieltä, mutta lauantaina sekin linimentti petti, kun yritin polkujuoksussa tiputtaa takana juossutta eteläsuomalaisen pitäjän perunoita viljelevää suntiota lataamaalla neljän vauhtia poluilla ja metsäteillä. Ei suntio siitä mihinkään livennyt, ja kuntokin oli ilmeisen vajaa moiseen. Suntio tiedosti varmaan, että edellisenä tiistaina olin käynyt Liedossa häviämässä viimeistä edelliselle suunnistajalle rapiat 20 minuuttia, koska mitä ilmeisimmin hän antoi minun olla ensimmäisenä perillä.

Seuraavaan ja ns. kilpakauden päättävään Berliinin maratoniin on pari viikkoa. Tavoite on laskenut tapahtuman läpijuoksuun alle Bostonin maratonin aikarajaa. Miellän sen ihan hyväksi tavoitteeksi.

Niin joo, se kappale, joka siellä Detroitissa soi vuonna 1987, oli Guns'n'Rosesin Paradise City. Se hetki on syöpynyt sisälle, ihon alle. Eri tavalla kuin Crazy Frog (Kysymys: miten vuoden 1987 kokemus ja Crazy Frog liittyvät yhteen?).

Koska kerran voin, niin lataan tähän kuvan politiikan asiantuntijan poliittisesti korrektista tervehdyksestä (kuva @ Teemu Oksanen).