Jälleen kerran jalat sojottavat kohti kattoa. Yritän edistää pahan poistumista oikeasta jalasta, lähinnä sen akilleksesta. Pikaluisteluaikoina, lutuisella 1980-luvulla, teimme tätä samaa 500m:n starttien välillä, koska isotkin tekivät niin. Nyt se on the trend, jolla on oma hashtag (#legdrain), muttei Wikipedia-sivua. Taas kun olen askeleen päässä reiki- ja/tai korvakynttilähoidosta, hakeudun perusasioiden äärelle eli asetan jalat vahvassa uskossa kohti kattoa. Tällaisina aikoina myös suhde jäähän lämpenee.
Edellisestä kirjoituksestani on kulunut 2 kuukautta. Osa sille ajalle sijoittuvista päivistä on ollut lomaa. Totean tähän lyhyesti, että olen hyvin huono lomailemaan. Ei sillä, etten osaisi lorvailla, vaan jotenkin lomailu vain syö sielua. Siitä huolimatta edellisen postauksen jälkeen piipahdin lyhyesti Irlannissa (työmatka oli se), mutta kiehtovampaa on jakaa akilleksen sallineen minun juosta. Ja olen minä juossut. En ole määrällisesti latonut paljoakaan (50-70km viikossa), mutta useassa paikassa. Juoksin Irlannissa ja välillä saaristossa. Akilles on erityisen tykästynyt metsässä juoksemiseen ja siksi olen käynyt pari, parhaimmillaan jopa kolme kertaa viikossa suunnistamassa. Kyllä on ihmisen hyvä käydä metsässä. Olen vielä sen verran hyvä, että pitäydyn metsässä yleensä tovin ratamestarin suunnitelmia pidempään. Kerran olin metsässä oikein pitkään, koska satoi, ja huuruisin rillein ja vahvan ikänäön yhteispelillä näin vain vähän karttaa ja maastoa, mutta paljon kaikkea sumeaa. Kotoakin oli soitettu, että missä mies. Akilles piti siitä ihan niin kuin piti Jukolan debyytistäkin Hollolassa. Onpa hölmöä käsitellä akillestaan itsenäisesti ajattelevana ja tuntevana kuin se olisi ihminen. Sallin sen nyt ja aina, koska ei tässä järkeä muutenkaan ole jaettavaksi.
Tein tässä välissä paluun kolmiharrastuksen äärelle. Toukokuinen kahden tunnin rogaining osoitti, että kuntoni oli ihan pätevä puoleksi tunniksi. Kesäkuussa uskoin jaksavani jo tunnin verran. Olin epämääräisesti mukana tekemässä Juhannustriathlonia ja jostain syystä pakkasin matkaan myös kisavermeet. Kun sain arvoisalta puheenjohtajalta luvan jälki-ilmoittautua tapahtumaan, päätin niin myös tehdä. Tarina sen myötä on varsin perinteinen: uinnissa olin hukkua, pyörässä nukkua ja juostessa kaatua. Juoksunlopussa tosin sain nuorisoon vähän liikettä ja siitä tuli sellainen "giving back to the community" -fiilinki, josta amerikkalaiset tykkäävät. Voitin jälki-ilmoittautuneiden 45-49 -sarjan ja arvonnassa sain energiaa. Go SIS.
Toista esiintymistä triathlonin areenoilla edelsi kulttuuriepisodi: Kesäkuisena perjantaina olin lähdössä elokuviin. Laiskuuttani olin aikeissa tehdä koko kahden kilometrin matkan ihan autolla. Lainvastaisesti liikennevaloissa äkkäsin somesta, että samaan aikaan Helsingissä oli Tuska-festivaali (jossa lavalla mm. Meshuggah ja Body Count). En sitten ehtinytkään elokuvateatterille, kun suuntasin Helsinkiin. Ihan ookoo valinta oli se. Yön tunteina ilmeni, että seuraavan aamun Kisko-triathlonin sprinttimatkalle olisi tarjolla yksi peruutuspaikka, jolle sanoin kyllä. Jahka olin päässyt kotiin 2.30, niin pääsin kevyesti nukahtamaan ennen kuin suuntasin uudelleen itään. Kiskollakin uinti oli sellaista sotkua, mutta loput lajit sujuivat ja pääsin maaliin saakka. Juoksureittinsä on kyllä hieman pirullinen, mutta laskin sen mukaan äskeiseen arviooni. Siinä ne sitten komeilevat, molemmat paluuni triathlonin pariin. Ensi viikonloppuna pääsen etelään toppatakkeilemaan ja seuraamaan kun melko moni seuramme jäsen taivaltaa Tallinnan bränikkää Ironman-kisaa.
Ja tähän lopun tuntumaan seitinohutta nillitystä. Akilles ei pitänyt lainkaan yhdeksän vuoden jälkeisestä paluusta radalle. Ei ratakisaan, vaan ihan vain ratajuoksusta. Äidyin näin hurjaan tekoon viime torstaina lähinnä mahtipontisen aivopierun myötä. Harjoituskin jäi kesken, mikä on minulle nykyään osoitus henkisestä kasvusta, ei heikkouden mittari. Muistan kyllä erinäisiä kertoja, jolloin olisi ollut erityisen hyödyllistä keskeyttää harjoitus. Olisin ehkä välttynyt kuukausien tauoilta tai kisoissa olisi kulkenut. Yleensä "kisoissa ei kulkenut" tuli sanottua, vaikka kellossa kimalteli uusi ennätys. "Jos on tyytyväinen niin voiko sitten enää parantaa," ajattelin.
Edessä on vielä Challenge Turun sprintti, sitä seuraavana päivänä swimrun-kisa idässä ja niitä viikon takana lymyävä SM-supersprintin joukkuekisa yli 130v-sarjassa ja samana aamupäivänä tapahtuva vanhempi-lapsi -kolmilajisuoritus.
Hei vain ja tsemppiä kaikille.
