Hahahahahah.
Hahaha.
Kuinka väärässä olinkaan. Niin kuin aina. Ei tätä taudinkuvaa järjellä ohjata. Tuli hamstring-vamma, meni pois. Tuli toinen, mutta sekin kaikkosi. Sitten tuli aiemmilta vuosilta tuttu ITB-ongelma juoksijan polvineen, vaan lähti sekin pois. Sitten tuli Strava. Viimeinen poislukien kaikki ovat tulleet vain siksi, että on vain vedettävä, vaikka tietää jo läikyttävänsä yli. Kun on pikkuvarpaansa antanut, ei ole juoksusta paluuta, ja sitten matka käy vammasta vammaan. Vissiin yli 110.000km tietä, polkua ja rataa ei pidäkään olla pelkkää vammatonta tanssia. Varsinkin kun on tällainen höntti, joka ei järjelle itsensä suhteen tilaa raivaa. Lajikirjon laajentamisen kuvittelin auttavan addiktioon ja sen oireisiin, mutta ei se niin toiminut. Onhan esimerkiksi ketjujen pyörittäminen nollasta muutamaan tuhanteen kilometriin sen enempää säätämättömällä fillarilla erityisen otollinen vammojen kasvatusalusta.
Nyt on oikea polvi pahana ja mieli soikea. Vasen polvi onkin jo operoitu. Sekin saamarin vamma alkoi kun parantelin toista vammaa ja heti toisella lenkillä muutaman kuukauden tauon jälkeen alkoi 4kk kestänyt kipu, joka oikeni vasta tähystyksellä. Plikan poistivat, mustavalkoiselta ruudulta sain katsella, kun plika näki viimeiset hetkensä.
Niin, nyt olen kesäkuusta asti ahkeroinut saadakseni polven tähän nykyiseen tilaan. Hinkkasin Bostonissa legendaarista Heartbreak Hilliä ja Portlandissa latasin Mt. Hoodia alas sellaisella lapsen riemulla, mutta sitä reiden lihaksen eivät näillä kilsoilla jaksaneet. Ja kun ne väsyvät niin sitten joku muu antaa periksi. Esimerkiksi polvea ympäröivä monimutkainen jänteiden viidakko. Nyt kerran päivässä pohdin, että oliko kesän takominen tämänarvoista. No oli! Nautin näistä ja kivusta ihan saamaristi. Tosin olin kovin itsekäs saavutettuani tilan, jossa en pysynyt enää edes leikkimään kiipeilytelineillä. Se söi ja syö.
Näillä meriiteillä minä kovin yhä vammoja kohdanneita opastan, että usko minua vaan, maltti on matkaan, onhan syksy ja kaikkea sellaista, että ota nyt vain lunkisti. Kyllä se siitä. Niin MIKÄ??? En edes itse kykene malttamaan kun #myllypyörii. Niin se kai on, että kun kysyy, että miten treeni sujuu, ja jos sanoo, että todella mahtavasti, niin silloin on jo punaisella. Punainen on se väri ennen sysimustaa.
Liitän tähän kuvan polvestani nyt kun sain siitä luokkakuvan. Yksinäinen on. Ei sillä ole kun tuo toinen polvi ja minut. Erinäisissä kuvasarjoista muuten myös paljastui minne muualle kuin kahvoihin, leuan alle ja poskiin olen kaikki nämä vuosien aikana syömäni masennussuklaat varastoinut.
