Äänet harrastavat

"Can you hear the war inside my head" lauloi muinoin lyyrikko Mike Muir, joka purki miehistä kipuiluaan Suicidal Tendenciesissä, siis sennimisessä yhtyeessä. Tekee muuten vieläkin niin. Laulussaan hän pui päänsä ääniä. Ne äänet, ne siellä takaraivossa, nehän ne vasta osaavatkin. Siellä ne kaikkien omat kaverit meuhkaavat, tukevat ja painavat maahan. Vaan enpä ole vielä edennyt psykologian opinnoissani niin pitkälle, että minun kannattaa jatkaa näistä äänistä enempää. En ole itseasiassa edes aloittamassa psykologian opintoja. Mutta jos nyt tiivistän ihan epäasiantuntijan tuntoja, että pidemmässä urheiluharrastus-suorituksessa äänistä on joskus apua, useimmin ei. Itselläni äänet huutavat kovempaa kuin kannustusmantrani. Tämä jälkimmäinen on siis se sana tai sanan parsi, jota innokkaasti hokee ja sitten kulkee. Siksi en tiedä kohtaanko enää täyden matkan kisan maaliviivaa.

Mutta urheilun äänimaailma on ollut minulle kaunis ja avulias. Olen siitä oikein kiitollinen. Aiempi suosikkini oli oksennuksen kakistus, tuoreena kovimman vedon tai loppukirin jälkeen. Tiedättehän, suoraan siihen piikkareille. Nykyään ääniä on kolme, ja nämä kaikki ovat oksennuksen lailla sellaisia pään ulkopuolisia väreitä. Niistä nillittämiseen ei tarvitse edes Wikipediaa saati minkäänmoista asiantuntemusta. Ne ovat seuraavat:

Rouhinta. Rouhinta ei ole varsinainen ääni, mutta se aiheuttaa itselleni oikein rakkaan äänen. Se on sellainen ääni, joka syntyy kun syöttää tossua. Hiekalla rouhinta on omimmillaan, koska sinne tossut ja juoksija kuuluvat. Purusta ei ole mihinkään ja asvaltti on niin sileäposkinen ääntelemään. Asvaltilla usein autot omivat kaikki äänet. Niin, rouhinnan täydentää hengityksen tasainen rytmi ja viehkeä ilmavirta. Juuri sellainen ilmavirta, joka laannuttaa orastavaa hikeä otsalta. Rouhintaa tosin kuulee vasta kun tossu syönnillään kunnolla, reippaassa vauhdissa. Olin viime viikonloppuna hautaamaassa yllättäen kuolleita kummivanhempiani ja siinä hautaussaattueessa kävelimme tovin hiekkatietä. Siinä äänessä oli jotain tuttua, jotain jota kaipaa yhä vain. Sellaista yksinkertaista ääntä, joka punoutuu hetkiin, jolloin turha tuntuu turhalta ja vaan on. Voi elämä kuinka mahtavaa oli latoa tv-reippaita kesällä 3:40/km-vauhdilla hiekkatietä rouhien ilman huolen häivää. Edessä  elämä ja suora tie. Vain tossut puhuivat ja ilmavirta säesti. Välillä niisti paitaansa ja katse harhaili maalaismaisemassa. Ranteessa ei ollut viisasta kelloa, ei edes pulssia näkyvillä. Oli vain juoksija, tie ja rouhinta. Pyhä ääni.

Surraus. Tämä on melko naiivi määritelmä äänelle, jonka olen kohdannut vasta aikuisena. Pidempään ketjua pyörittäneet eivät edes vaivaannu moista ajattelemaan, mutta tämä on minun blogini. Surraus soi kun ketju on kireällä ja myötätuuli puskee tiellä. Surrauksen edellytyksenä on hyvin hoidettu pyörä. Jos pyörä pitää muita ääniä kuin sur sur, kuten esimerkiksi skviik skviik, niin sillä on paha olla. Muistakaa se. Silloin se vaatii hoitoa. Mutta takaisin asiaan. Surrauksen lämpimän voiman kuulin ensimmäisen kerran yksinäisellä lenkillä ajaessani kohti Askaista Velkuan suunnalta todennäköisesti oikein pitkän pohdinnan jälkeen nimetyn Vesijärven jälkeisellä suoralla. Oli minulla maantiepyörä jo 80-luvullakin, sellainen sininen Tunturi tyttöjen harjoituspakalla, jonka sain pyöräilyjaostolta pikaluisteluani tukemaan, mutta ei se soinut koskaan niin kauniisti kuin tuona yhtenä kertana Felt teki. Siinä se aika-ajo-ohjus alkoi surrata, laulaa minulle, ja piti oikein katse nostaa tiestä ja ihailla mikä on moinen ääni, joka minua kannustaa. Siinä oli ääni, joka oli tiivis ja ytimekäs ja samalla täynnä iloa ja lohtua. 

Hiljaisuus. Tämä on uusin äänimaailmani tuttavuus. Se on näistä oudoin. Epäminämäisin. Olen huonossa maineessa jatkuvan melun lähteenä. Suuni ei ole ääneti juuri koskaan, sanotaan, vaikka asiaa ei ole tervehdystä kummempaa. Nuorempana en saanut unta ilman musiikkia, oli se sitten Public Enemy, Slayer tai Anthrax, en sietänyt hiljaisuutta. Nyt sitten aikuisena ulkomailta takaisin muutettuamme hiljaisuus olikin yht'äkkiä jotain mitä oli sisällään kaivannut tiedostamatta. No, en minä vieläkään erityisen hiljaa ole. Nytkin kuuntelen musiikkia kun tätä kirjoitan. Tuossa vieressä on kaksi kirjaakin auki lukemista varten ja jos katson oikealle ylös niin siellä on tv auki. Musiikki on vienyt minut tällaiseen paheeseen, en minä. Niin, hiljaisuus. Se oli minulle puhtaimmillaan kun uin Sarin perässä swimrun-kisassa. Uimalakki korvilla maisemaa värjäsi äänettömyys ja sellainen hyvin vaimea humina. Yhtenä maanantaina tänä syksynä kuulin sen saman äänen eli en kuullut mitään. Se herätti, koska maanantaisin meitä on vedessä monta. Mutta swimrun-hiljaisuudessa jalat kelluivat siellä jossain perässä ja lättärin kuplat kasvojen edessä eivät sanoneet mitään. Ansiostani emme oikein missään swimrun-kisassa varsinaisesti kisaa kun olen niin surkea uimaan, mutta hiljaisuutta kyllä piisaa. Mutta tämä hiljaisuus on pieninä annoksina oikein kädestäpitävän rauhoittavaa. Ehkä siksi olen niin hidas. Pitäisi kammoksua hiljaisuutta veden alla, vai?

Nuo olivat ne. Laitanpa tähän vielä hybridimusiikkia, jossa on hame. 

Mieltäni osoittaakseni ja muiden kunniaksi polvistun hetkeksi.

 

Mitä jos ei enää valittaisi

Psykologian professori Carol Dweck on pyhittänyt uransa motivaation tutkimukselle. Motivaatio on se, joka meitä vie eteenpäin. Stanfordin ikioma Dweck on ansioitunut erityisesti ihmisten toimintaa ohjaavan ja motivoivan ajattelun, mindsetin, tutkimuksessa. Ei häntä ole niinkään kiinnostanut, mitä kukin ajattelee, vaan miten kukin ajattelee. 

Vekkulisti opiskelijoita analysoimalla hän on päätynyt työssään sellaiseen ajatukseen, että jos kuvittelee, että tämä on nyt tässä, että nämä kyvyt, taidot ja älynlahjat ovat nyt tässä, enkä muuta voi, niin tällä tavalla sitten motivaatio ohjaa sellaisille tutuille uomille, joissa ei paljoa paranemista tapahdu. Ei sillä, että ajautumisessa on mitään väärää. Toinen ajattelutapa on tiedostaa nuo ja ymmärtää, että niitä voi kehittää sinnikkyydellä ja opettelemalla. Tietyllä aktiivisella ponnistelulla siis onnistuu.

Siitä kai on kyse, kun aina vaan jaksaa asettaa uusia tavoitteita. Sellaisia, että ensi kesänä harrastan triathlonia tuolla ja juoksen kilpaa täällä. Mitä sitten kun ote tavoitteeseen lipsuu lähes aina noin vajaa viikko tavoitteen asettamisesta? Minne sitten kyvyt, taidot ja älynlahjat taipuvat? Meneekö sitten vain sitä rataa, vaikka sisällä palaa pyrkimys olla parempi? 

Lähes 30 urheilu- ja vielä useamman harrastusvuoden saatossa olen kohdannut useita vastoinkäymisiä. Niistä jokainen on ollut omaa syytä, mutta en ole itseäni tai kehoani pahemmin kuunnellut. En osaa vieläkään tehdä niin. Vähän harmittaa tuo, koska käsittääkseni tyhmyyden ehto täyttyy, jos alkaa toistamaan virheitään. Sitä kun vain on niin innostunut olla itseään parempi. Kun on jo ollut parempi, niin tällä uralla alkaa olla kapeat saumat onnistua. Dweck on kuitenkin tällaisen hönön tukena, mutta vain näissä harrastusjutuissa: Itseään haastavat eivät erityisesti epäonnistumisia pelkää, koska sitten seuraavalla kerralla voi mennä paremmin. Kun tähän uskoo, voi hyvillä mielin hankkia uuden rasitusvamman. Ja onneksi jotkut keksivät uusia lajeja harrastaa kestävyyttään, niin voi sitten olla itseään parempi jossain sellaisessa, jossa ei ole koskaan vielä ollut mitään.

Nyt on onneksi syksy edessä. Se sellainen aika, että kestävyysjuoksijan harjoituspäiväkirja nollautuu, uudet kujeet kiehtovat sekä tiukka myötätuuli ja ajoittainen sade vain kannustavat eteenpäin. Niin, että hyviä tavoitteita ja askelia niitä kohti vaan kaikille! Kesä 2018 ihan kohta.