Ohi meni koko vuosi

Kävipä niin, että unohdin tyystin päivittää tätä nykyajan outoutta, entisaikojen reliikkiä viime vuonna. Olihan vuosi 2025 ihan näppärä kesänkuun alulle asti, jolloin voitin epätoivotun pokaalin, ikämiespohkeen (tai siis sen kamalampi nimi on tennispohje). Tein elämäni suunnistussuoritusta muistaakseni Suonenjoella, läksin penkan jälkeen alamäkeen ja siinä kohdin luulin, että pohkeeseni iski joku (oksa, juuri, kivi). Vaan mitä vielä, sehän oli itse pohje, joka itseensä iski. Kuvittelin, että kyllä se siitä notkistuu, mutta ei notkistunut. Lenkata piti maaliin läpi. 

Sen perään tuli juoksutauko, uusi identiteetikriisi (joka nivoutui jo tovin päällä olleeseen ikäkriisiin) ja kesäloma. En osannut olla näiden kanssa, joten en ollut viime suvena kummoinenkaan ihminen. Nilliin vain.

Kesän tiimoilla pääsimme kuitenkin seuraamaan D:n ensimmäisiä nuorten EM-kisoja ja siinä pohjekin vähän hellitti. Pääsimme Sarin kanssa tovin tavoiteltuun SM-sprinttiviestiin (ikäsarjoihin toim. huom.), joka oli varsin kiva kokemus. Mietaakin palloili mestoilla.

Syksyllä sitten Halikkoviestissä pohje hirtti kiinni uudelleen hieman ennen tokaa rastia ja minun kesti normaalia pidempään päästä vaihtoon. Vaihdossakin juoksin laiskalla kartanluvulla varvauksen läpi. Ihan perus, 4/5.

Kyllä se koipi ja mielikin siitä tokenivat kun viestin aikaa kellarissa muutaman kerran viikossa. Myllykin lähti taas pyörimään. Toukokuussa, muistaakseni viikko SM-sprintin jälkeen vasemman polven sisäsivussa hirtti. Pidin siihen vähän taukoa kun ei sillä sietänyt oikein astua, Sen perään äkkäsin, että juostessa polvi ei niin satu, mutta muuten kyllä. Sainkin siihen diagnoosin, jossa luki sentinpituinen rustovaurio, polvikierukan väsy (tai joku semmoinen, joka siellä on muhinut jo tovin) ja reisiluun tulehdus. Viimeisen myötä oli kyllä selvää, että vaikkei polveen juostessa käy, ei sillä jalalla tarvitse juosta ainakaan kuukauteen. Puhelimessa totesi tohtori vielä, että juoksumääristä tulleen samalla sitten luopua. Sellainen on kova sokeripala imeskellä, vaikka kaikki on ihan hyvin. Pääsimmehän seuraamaan D:n toisia nuorten EM-kisoja ja jännää kyllä piisasi.

Nooh, sen perään tuli juoksutauko, uusi identiteetikriisi (joka nivoutui jo tovin päällä olleeseen ikä- ja identiteettikriisiin) ja kesäloma. En taaskaan ole osannut olla näiden kanssa, joten en ollut tänä suvenakaan kummoinen ihminen. Nillitän vain, jonka myötä olen itseeni jatkuvasti pettynyt. No, onpahan taas mietittävää kun runnon maasturia tai kun vietän aikaa kellarissa. Ehkä minun olisi hyvä aloittaa joku harrastus.

Peili ei kerro

Tässä hetki sitten tai no ihan eilettäin kävin karaamassa vähän vauhtia koneeseen. Tiistain yhteistreenien loman alun jälkeen olen viitsinyt vain metsään ja löytänyt sieltä takaisin. Juoksuhommat ovat alle parissa viikossa kaventuneet höntsäilyksi. Tai no, nykyvauhtini on muille höntsää, mutta omapa on blogini. Niin, eilen kävin asvaltilla sellaista ravia, että pari kaveria lasittunein silmin jäivät näkyä kehumaan. Kehun keskellä menivät tiedustelemaan ikääni. 

Mainituista interventioista ensimmäinen oli ihan vekkuli harha, kun olen kuitenkin sivusilmällä nähnyt bussipysäkin akkunassa istuvan, lyhytaskelisen äijän peilikuvan, mutta nyt täysin satunnainen, ilmainen palaute kertoo toista. Osaan nimetä oitis juoksuaskeltajia, joiden juoksua seuratessa henki salpautuu. Yksikään niistä ei peilaudu näyteikkunasta, kun sinne katseeni kohdistan. Tosin olihan kaksikolla vauhti päällä. eikä näköaistinsa ollut terävimmillään tai sitten reaalimaailman ja aivojensa välillä oli turhan monta vääristävää filtteriä. 

Ehkä juuri vääristävä filtteri palautti minut muikeiden kehujen perästä maanpinnalle, kun tulevaisuuden toivoista toinen veikkasi minua 61-vuotiaaksi. Eipä sillä, että siinä iässä mitään vikaa on, mutta siihen on yhä vuosia. Opastin, että ensi kerralla veikkaisi aina alakanttiin, niin on parempi. En minä niin mieltäni pahoittanut, mutta selittelynsä määrä venytti vetojen palautusta turhasti. Näköharhojen ohella vauhdittelun oireena lienee puheripuli.

Seuraavassa vedossa takareisi nappasi kiinni.

Onneksi naps oli vain hälytysääni, eikä varsinainen pamaus, joka vetää töpselin seinästä. Enpä aio siitä piittata, koska kestonälkä on voimakas ja olen kohta 61-vuotias. 

Edellisen kerran kampesin vauhtia mennä viikolla kun Daniel sai jallitettua minut radalle ensimmäisen kerran about 16 vuoteen. Selvisin siitä ehjin jaloin. Ehkä sitten taas ensi viikolla baanalle.

Suunnistus vei voiton

Instagramissa joku sivisti parhaista hetkistä postata asioita sosiaaliseen mediaan. Kaikesta disinformaatiosta juuri se jäi mieleen, vaikka jäin epäuskoon, että onko se sittenkään niin kellon päälle, milloin viesti uppoaa. Jos ei vaikka ole mitään sanottavaa ja silti menee ja postaa. Olisin kyllä kaivannut tarkempaa tietoa  millä aikavyöhykkeellä kellon pitää lyödä 9:00, 11:00 tai 14:00, että minä olisin jotain jollekin. Onkohan 11 aamupäivällä merkitykseltään täällä sama kuin jossain toisaalla? Noh, saattaa tosin olla, ettei viestintuojan viesti ollut laisin tieteellinen fakta, vaan kokemusasiantuntijan vinouma. 

Kellonajasta riippumatta vähän hidas olen blogin kanssa. Ei ole enää entinen pärske päällä. Sellainen oli kauan sitten vuonna 2004, kun nautiskelin lukuisista rasitusvammoistani pitkäkestoisinta. Julkinen vuodatus jotenkin helpotti, vaikkei kukaan vastannut. Julkinen päiväkirja on tosin hieman paradoksaalista, koska en saata älytä, onko äänessä minä vai joku muu. Tai, että kertooko totta vai satuileeko vain. Aiemmin puhuivat vammat enemmän kuin minä. Nyt puhun enemmän minä, mutta sitten taas ei ole niin kamalan paljon sanottavaa. 

Ehkä nykyään on niin hyvä meininki, että ei tarvitse vuodattaa. Peruutuspeiliin katson kyllä tuon tuosta. Nyt katson ihan lähelle, ihan sillä tavalla kuin pysäköisin itseni tähän hetkeen.

Alkukesän seikkailukisan perästä suvi oli melko sporttinen. Juoksuradalla en käynyt kuin Tilastopajacupin toimitsijana. Välillä nojailin kentän kaiteisiin, koska se riittää ajanoton tueksi. Radalla kun touhuaa jo niin mones uusi sukupolvi, niin ei siellä tarvitse käydä mittaamassa hidastumistaan. Kyllä ikäihmisille kisoja piisaa, mutta kello on julma kaveri, tiedän.

Pysyin entistä etäämmällä triathlonista ja saatan varmentua sen jääneen virallisesti taakseni. Suunnistus minut siltä pelasti. Ehkä juuri mahdollista altistusta välttääkseni tuplasin Jukolassa avaajana ja ankkurina, eri joukkueissa tietysti. Tunnin päästä aamun uusintalähdöstä kyllä vannoin, etten enää ikinä tuplaa. Muistan kyllä, että "ei ikinä" ei ikinä päde. 

Kesäkuun taipuessa heinälle, piipahdimme Tampereella FIN5:lla majoittuen toksisen maskuliisen itsepuolustajalihansyöjävartijan AirBnB-kämpässä, jossa pyyhkeetkin tuoksuivat äijältä. Muistan, että Tampereella satoi ja sitten yhtenä aamuna juoksimme Danielin kanssa leppoisan aamulenkin järven rannalla. Hampurilaisen söin.

Pian sen jälkeen läksimme Åreen O-Ringenille Fröjdöjen kanssa. Eipä suotta elämys ollut se. Seuran lisäksi paikallis- ja Ringen-tuntemuksensa loivat oivat olosuhteet debyytille. Noh, sielläkin satoi ja tuuli. Ja eksyttti. Suoritin jossain pohjoisruotsalaisen tiheikön innostamana elämäni pummin kun vietin arviolta vajaan 200m matkalla päälle puoli tuntia. Se oli kuulkaa pitkä tovi. Tulitin rastiympyrää lukuisista suunnista lukuisin taktiikoin, kompassilla ja ilman, ärräpäin ja inahtamatta. Vahingossa sen löysin, sen typerän rastin. Daniel puolestaan kampesi itsensä podiumille muutaman kerran, lopputuloksena sarjansa kokonaiskisan kakkosija. Etappivoittojen myötä hän leipoi meille kakkua, koska tapa. Palauttuamme Ruotsista läksimme Ruotsiin Ungdomens Tiomilanille, jossa Daniel juoksi kahdessa viestissä. Niistä nuorempien viestissä hän ankkuroi TuS:n joukkueen hienosti kolmanneksi. Älyttömän kivaa on hänen suorituksia seurata, kun ei ole omaa suunnistusmenneisyyttä kauttansa puskettavana.

Loppukesästä piipahdin SM-sprintissä, jonka A-finaalissa pää tilttasi ennen jalkoja. Se on vaarallinen yhdistelmä, ja päädyin sijalta 6-7 lopulta 18:nneksi, mutta eipä tullut hylkyä. Seuraavana päivänä pääsin SM-viestiin TuS-patujen joukkueen avaajaksi ja taisin tehdä elämäni parhaan suunnistussuorituksen. Suppamaastossa maailma on upside down, näin Stranger Things -päivän kunniaksi. Pari päivää ennen Lahden raveja, suunnistusvammauduin koskemalla oikean käden nimettömän ja pikkurillin ojan pohjassa lymyilleeseen kiveen. Ojaan päädyin kalliolta. Ojasta rimpuiltuani äkkäsin sormien sojottavan 45 astetta vinoon. Väänsin ne paikalleen, joskin nimetön meni vähän pieleen. Garminin sentään tajusin stopata, ennen kuin kävin hakemassa vauhtia Akuutista asti. Ei ne vieläkään kunnossa ole, mutta samassa kädessä on joku hermopinne niin en noita sormia niin paljoa edes tunne.

Vielä lähempänä kauden päätöstä pääsimme vielä Danielin kanssa kokemaan mm. 25mannan, jossa päädyin puolilentsun hidastamana avaamaan kakkosjoukkueen viestiä. Daniel karasi ykkösjoukkueessa isolla vaihteella. Kauden kiehtovin keikka Danielin kanssa koettiin mennä viikonlopulta, kun juoksimme Urbaanin Neniksen 15km radan poikittaisessa sateessa ja tuulessa. Oli kyllä mahtava 2,5-tuntinen yhdessä ja liikkeellä etenkin kun suunnistaessa sai mennä kartta rullalla. Kuvassa Neniksen eksoottisin ja viluisin rastipiste, joka kutsui saunomaan tapahtuman perästä. 

Huomenna on tiistain yhteistreenien riittävän virallinen 10v-päivä. Vekkulia, miten sekin jäi päälle, vaikka heikot hetkensä silläkin on ollut. Silleen opportunismiahan se on, kun se tarjoaa mahdollisuuden treenata edes kerran viikossa.

Ja eiku kohti uutta.

Turku City Adventure

Pitkästä aikaa ehkä ensimmäisen kerran viime vuoden aikuisurheilijoiden MM-kisojen jälkeen, oli joku jännä uusi juttu edessä. 

Nykyään maskuliinisuus ei salli vanhenemista millään tavalla ihan lunkisti, vaan sitä pitää suorittaa. Joulukuussa juoksin jo lähtövauhdiltaan hitaan ja siitä vielä hiipuvavauhtisen 50km, mutta kivassa seurassa. Keväällä hyvä ystäväni, Ironman-konkari, Luodon Mika suoritti porukalla ja ihan viimeisillä jäisillä Pikku-Lapin laduilla 50km hiihtäen. 

Hänelle (ja taas vähän itsellekin) hankin tiketin uuteen, nyt viikonloppuna debytoineen Turku City Adventuren pitkän reissun (á 100km) avoimeen sarjaan. Siinä oli avuksi vähän helpotettu suunnistus ja varmaan muutakin, mutta pitkä reissu se oli silti. Tai ainakin siltä se alkoi lauantain aamupäivänä tuntumaan. 

Järjestäjistä ratamestari ja seikkailusankari Putkurin Tommi tunsi kehityspotentiaaliset melonta- ja köysitehtävätaitomme ja hän avuliaasti vei meidät vesille ja köysille ennen kisaa. Eka kerralla mallailimme 10km ja jälkimmäisellä hajosimme vastatuuleen. Itse kisassa tarjolla oli melontaa 25km ja vielä yöllä, joten syystäkin vähän jännä nousi kun kisaperjantai koitti. Itselläni jännä alkoi jo vähän ennen eikä se liittynyt vain melontaan vaan siihen hajoaako pää.

Sen verran verkkainen sepustus on aluillaan, että hyppään suoraan kisaan. Tarjolla oli iltakymmenen startilla 20km juoksua (ml. suunnistusta ja neppailuja), 25km yömelontaa (Hirvensalon ympäri) ja 50km pyöräsuunnistusta (ml. suunnistus ja lisää neppailuja). Meillä menivät nuo neppailutehtävät, siirtymät ja vaihdot vähän pitkiksi. Esimerkiksi Prologi-tehtävän ja koko tapahtuman startattua ei meillä ollut mitään käryä mitään tehdä, koska ei me liiemmin ohjeita kuunneltu. Siinä sitten omaksuttiin muita seuraamalla, että mitä pitää tehdä. Pedagoginen vinkki. 

Juoksuosuus kulki lunkisti. Se oli Mikan eka lenkki pieneen hetkeen, koska flunssa. Ennen monitouhurastia oli sisäsuunnistusta. Siinä vaiheessa oli varsin lämmin, mutta ihan ookoo meno. Sen perästä vasta alkoi pänniä. 9-rastin monitehtävistä (köysitehtävä, louhikko ja luola) teimme louhikon viimeisenä, mutta meidät opastettiin ihan väärälle reitille etsimään siimaria. Siinä meni joku 10 minuuttia väärässä louhikossa pyörimiseen, jonka sitten paikkaisimme vielä oikean louhikon perästä ylimääräisellä 9:n tuplaleimalla ja ylimääräisen hitaalla siirtymällä seuraavalle rastille. "Mutta, mehän  muuten leimataan." 

Juoksuosuuden loppupuolella tuhrasimme 17,5 ylimääräistä minuuttia bunkkeria etsiessä, vaikka oikeaakin koluttiin varmaan kolmesti. Vissiin oli reittikirjassa esiintyvää graffitia vähän päivitetty. Tää jälkimmäinen kyllä pänni koko lailla enemmän kuin vähän, siis se pyöriminen, ei taiteen uudistuminen. Yllä olevassa kuvassa olemme jo pyöräosuudella, väsy siintää silmistä.

Koko lailla heti klo 22 jälkeen jalostui ymmärrys, että siirtymissä meillä on paljon potentiaalia. Varsinkin kun kikkailee. Ekassa vesistön ylityksessä Aurajoella päätin ihan turhaan nakata repun etupuolella vesitiivisti paikatun kännykän selkäpuolelle. Ah niin armaan Aurajoen toisella törmällä, oitis Boren kansirastin perään piti alkaa ottamaan valokuvia, mutta enhän mä sitä kännykkää mistään löytänyt. Siinä sitten yleisön, tutunkin sellaisen, edessä tyhjensin reppua asvaltille, kun muut riensivät eteenpäin. Kuusistonsalmen ylityksessä lauantaiaamuna äidyin puolestaan jostain kumman syystä riisuuntumaan sen sijaan, että olisin kiinnittänyt pyörää tulevaa matkustusta varten. Eipä sillä, olihan siinä jo vähän väsy ja lämmintä. 

Kuvasin Finnfoamia vasta kun olin jo purkamassa fillaria vesistön ylitykseltä, mutta tuollaiselta alukseni näytti.

Vaihdot tosiaan kestivät kyllä kauan, mutta ei siitä nyt yöunet mene. Olimmehan me seikkailemassa emmekä kisaamassa. Jälkimmäinen melonta->pyöräily -vaihto kesti noin 30min. Se ei ole vähän, mutta melonnassa tuli Kulhon saaren tehtävässä ihan julmetun kylmä, tärisimme kuin katuporat, joten vaihdossa oli pakko nauttia lämmin pasta-annos ja vaihtaa kuivat kledjut. 

Ai niin, meidän vaihtoalueen kyllä tunnisti helposti. Muilla oli hienot laatikot eri lajeja ja osuuksia varten ja jokaisen muun tiimin alue haisi nopeille vaihdoille. Meidän alueella olivat laukut ja muovipussit sikin sokin. Sinne palaaminen vei meiltä lopulta rapiat 13 tuntia, mutta ei se pelkästään boksien puuttumisella selity.

Mutta juu, muutoin yöseikkailu meni ihan ookoosti. Melonta Hirvensalon ympäri hämärässä / pimeässä / auringon noustessa oli aivan maaginen kokemus. Siis todella maaginen. Öinen joutsenen lentoonlähtö äänineen ja visuaalisine avuineen oli ennalta-arvaamaton, mutta nykyään pysyvä muistijälki. Ai että. Sen myötä merisuunnistuskin herpaantui eikä Loistokarin bongaus lähivesistössä herättänyt riittävästi tajuamaan, että olemme irtaantuneet reitiltä suuntana Airisto. Onneksi äkkäsimme alustavan megapummin ennen megaa.

Kuten jo ilmaisin Kulhon saareen rantautuessa tuli kummallekin (ja muillekin rantautuneille) ihan järkyttävä vilu. Kaikki vain vapisivat ja söivät ja tallustelivat Tummien perhosten kodin mailla. Mutta sen perästä kohti melontaosuuden loppua aurinko nousi keltaisene valoineen ja koimme taas älyttömän hienon hetken. Kannattaa tulla ensi vuonna kokemaan sama, wink wink. Sitten kun meloo, niin kannattaa varata syötävää käsien ulottuville, niin ei ehkä tule niin turhan kova vilu. Ja niin joo, kannattaa myös kiinnittää juomapussin juomaletku kunnolla, ettei tarvitse ilmaa juoda (onneksi ylsin pelastusliivin alta yhteen juomapulloista..).  

Pyöräosuudella iskin kehiin vähän luovaa suunnistusta suunnitelman sijasta, mutta rastit sentään löytyivät. Pyöräosuuden pikkutehtävien suorittaminen hidastui pikkunätistä hölkänomaisesta teinimäiseen lonnimiseen. Sen myötä ja varsinkin Kuusistonsalmen ylityksen perästä oli ilmeistä, että olemme käyttäneet aikaa aivan liiaksi suhteessa toisiin päivän aikatauluihin. Siksi päätimme skipata kolmanneksi vikalla rastilla suunnistustehtävän Vaarniemessä. Siihen 4km:n rataan olis mennyt siinä iskussa tunti ja enemmäkin. Mutta kaikki muut hommat tuli tehtyä. Mika kohteliaasti ilmaisikin, etteivät pyöräjalkani enää ole entisellään. En innättänyt vastaan.

Penaltystä huolimatta seikkailusta jäi hyvä maku. Oltiinhan jo päätetty, että pintakaasulla mennään, koska Mikalla oli ollut flunssa ja oma kestävyyteni status on nykyään kyseenalainen. Pääni ei sittenkään hajonnut väsymykseen, mikä on ihan jees. Yllättävän hiljaa olin. En myöskään hallusinoinut väsymyksen äärellä, vaikka osa reittikirjaan merkityistä valokuvarasteista olisi antanut siihen aineksia. 

Viime vuosi se vasta vinkeä olikin

Kaikenlaisia eka kerta -juttuja pääsin kokemaan viime vuonna. Täytin ensimmäistä kertaa elämässäni 50 vuotta. Juhlistin sitä 50km:n lenkillä. Tylsyyden maksimointia Kupittaan 2250m kierroksella tuli kanssani viettämään erinäinen joukko juoksijoita, suunnistajia ja triatleetteja niin nykypäivältä kuin aiemmilta aktiivivuosilta. Olipa se lutuista ja lämpöisää. Juhlahumun ohella pääsin yli ihmiskammosta ja kuplasta, jonne olin runsaan parin etätyövuoden aikana oudosti kääriytynyt. Että iso kiitos kaikille.

Ikääntymisen ja maantieteellisen saavutettavuuden ansiosta sallin itseni ensimmäistä kertaa osallistua aikuisten MM-kisoihin Tampereella. Ne eivät sillä lailla parhaimmistoa kokoa, koska rahalla sinne itsensä maksaa ilman mitään karsintaa. Osallistuin maastojuoksuun (8km) ja maantiejuoksuun (10km), joista kumpikin suoritettiin Pirkkahallin välittömässä tuntumassa. Maastojuoksu oli koko lailla tasainen, mutta keli oli tukala. Maantiekymppi oli mielestäni mäkisempi. En ollut kummassakaan lajissa ikäryhmäni maailman paskin, joten ihan hyvillä mielin istuin Hellstenin kyydissä kotio. Hän ja Keron veljekset keräsivätkin mitaleja niin kelpasihan siinä hännystellä. 

En ollut noissa kemuissa laisinkaan sellaisessa kunnossa, jollaiseen kuvittelin päämäärätietoisella treenillä yltäväni ilmoittautumishetkellä helmikuussa. Hankin ensimmäiset supertossutkin innoistuksissani. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni myös sairastin korren, joka vei tovin ja kunnon. Karhuviestiin sain kinuttua paikan kun Otto Loukkalahti sellaista kasasi. Tein totutusti aikatauluarvionkin, mutta ensimmäisen kerran se meni totaalisen pieleen kun aliarvioin Loukkalahden Vilhon kunnon ja terän. Se taisi muuten olla sitten ensimmäistä kertaa viimeinen Karhuviesti, sillä VT8 ei ole enää entisensä. 

Karhuviestiin valmistauduin vanhoilla kaasuilla, jotka ovat jo huvenneet ajat sitten. Niillä samoilla läksin juoksemaan Nakkilaan aikuisten SM-maastojoukkueen maaliin. Ensimmäisät kertaa realismi iski siellä väärällä hetkellä kun puolessa matkassa 6km:n hidastuvaa ravia äkkäsin juoksevani pronssisijalla. Vaitsa, tuo sprinttereiden aateli, koulutti minua loppukirissä. Sekin taisi olla ensimmäinen kerta kun hävisin hänelle siinä hommassa, mutta hyvä mieli jäi kun hymynsä näki. Joukkueemme nappasi kuitenkin SM-kultaa, jos oikein muistan. Jaki ja Rambo hoitivat muut osat siinä spektaakkelissa.

Niin, maastojen perästä ja vähän sitä ennen innostuin suunnistamaan kuin suohon uponnut hirvi. Minulla uupuu vielä monta tuntia siitä 10000 tunnista, jotta osaisin suunnistaa niin kuin kirjoissa, asiantuntijoiden suulla tai youtubessa osoitetaan. Innostus vei voimat ja vapaa-ajan juoksuharjoitteilta, joita olisin tarvinnut Tampereella, mutta tarjosi nöyryyttä kerättäväksi. Kunpa muistaisin lukea karttaa ja kompassia enkä olla sillä tavalla luova taitelija. Innostuin metsään jopa kahdesti päivässä. Jäin ensimmäistä kertaa suunnistuksen koukkuun. Lukkari-Jukolassakin juoksin kaksi osuutta, avauksen työpaikalle ja ankkurin TuS:n 4 tiimille. Tuo avaus oli myös yksi niistä vuoden ensimmäisistä jutuista. Jännäsin kovin, että sataako, mutta uskoin lempeintä sääennustetta tarjonnutta yr.no:ta, ettei sataisi. Onneksi sade yllätti vasta osuuden lopussa. Haaste on, että näen periaatteessa vain toisella silmällä ja kummassakin on jo ikänäkö, niin olen metsässä silmälasieni varassa. Sateella niiden tarjoama tarpeellinen tuki on sumussa.

Ensimmäistä kertaa järjestin (tai järjestimme Raaka-Arskan kaa) testijuoksun (nyt jo neljä on järkätty) Kupittaan asvaltilla. Harjasuolaus on nykyään aiempaa epätasaisempi, mutta pannukakkumainen reitti tarjoaa nuoremmillekin suhteellisen toimivan väylän kestävyysjuoksun pauloihin. Kehtaan mieltää tämän kokeilun jonkinasteikseksi sukseeksi. Hyvä Raaka!

Siinä niitä. Juoksun saralla onnistuin yhä minimitavoitteessani eli juoksemaan 2000 mailia vuodessa. Hilkulle meni, että sain sen täyteen, koska korre ja joku syysvirus. Sillä saralla hyvä ystäväni Garmin kertoi, että juoksen enemmän kuin 99% ikäryhmästäni. Loppuvuodesta juoksin ensimmäistä kertaan Danielin kanssa Liedon uudenvuodenjuoksun. Siellä taisin voittaa koko kemut vuosina 1994 ja/tai 1995, mutta tämänkertainen juoksu oli paljon merkittävämpi. 

Yhteensä tein 507 urheilusuoritusta (tai no ulkoilua) ja pyöräilyt, hiihdot ja samoilut ynnättynä juoksulla veivät 411 tuntia ja veivät minua 4574km sinne tänne. En enää etene urallani, mutta pysynpähän liikkeessä.  

Yksi kevät ja kesä menivät syksyyn

Nyt alkaa olla ilmeistä, etten enää harrasta triathlonia. Allas on kutsunut edellisen kerran tammikuussa 2020, sinä suvena kehtasin käydä vielä ajamassa muutaman kerran kunhan muut eivät nähneet. Loppusuvena piipahdin ihan SM-duathlonissakin. Pyörä pääsi tielle 2021 enää kahdesti ja nyt 2022 vain kerran. Voi sitä parkaa. En ole liiemmin pohtinut, miksi into kolmiotteluun on hiipunut. Se on vain jäänyt taka-alalle. Toppatakkiosastolta lajiin osallistuminen on iisimpää ja kun kaikki takovat koko ajan ennätyksiä, seurattavaa on viljalti. Vaikka tässä nyt keski-iän kriisiytyisi nykyistä enemmän, on varmaa, että täyden matkan kummallakaan viivalla minua ei kannata odotella. Huoltajana kyllä, harrastajana ei.

Lajista riippumatta kaikissa starteissa minun on urheiltava sama matka, noin 15-16 senttiä. Sillä  matkalla luuraa aiempaa valtavampi epäusko ja mielenkiinnottomuus, joita vastaan en ole rohjennut kamppailla kolmiotellakseni. Sen sijaan olen hanakasti ja tasaisen laaduttomasti energisoinut itseäni nöyryyteen. Vaikka metsässäkin kisamatkani on samanpituinen korvien väli kartasta riippumatta, olen siellä väline- ja wattiriippumaton. Vain itse merkitsee ja mokaa. Ei ehkä tule välinerikkoa, tulee päärikko, ajatuskatkos ja herpaantuminen. Ehkä tämä onkin juuri sitä kriisiä, että yrittää kontrolloida. Kontrolli tosin lipsuu kun juostessaan (tai no turhan usein paikallaan seisoessaan) nojaa luovuuteen enemmän kuin logiikkaan ja kohtauttaessaan 2D ja 3D-maailmoja. Mutta luovuuden myötä voi luopua suunnitelmista ja antaa tiheikön ja hirvikärpäsen viedä, haistella suopursua ja arvioida mustikkasatoja. Pelkkä metsä on palkinto.  

Jos nyt kuitenkin kolmiottelusta innostuisi, niin miten sen tekisi, että ehtisi kaiken?     

Rytmiä sydämessä

Sillä lailla tuhmasti on tullut tehtyä, etten ole kunnioittanut elämän kokonaisrasitusta. Ehkä siksi päädyin yhtenä joulukuisena perjantaina muutamaksi tunniksi sydänfilmiin ja verikokeisiin. Tulokset eivät alkukantaista rytmimusiikkia muistuttanutta leposykettä selittäneet, mutta onneksi mitään vakavaa ei löytynyt. Onneksi epärytmisyys ei sentään kuulostanut miltään Popedalta tai EMD-jumputukselta. Sairaalassa makoilun perästä painoin jarrua ja lopetin ilta- ja yötyöt. Päivät kun menevät sinne tänne ohi tutkimisen, niin jossain vaiheessa olen mieltänyt tarpeen vähän tutkiakin. Sille pyhitetyt hetket ovat kuitenkin valuneet lukemisen, musiikinkuuntelun ja Netflixin katselun vyöhykkeelle, sinne vähän illemmalle siis. 

Tuosta välitilinpäätöksestä huolimatta syksy on ollut huisia aikaa. Luodon keran käyvimme suunnistamassa (tai no metsässä liikkumassa) kolmena peräkkäisenä viikonloppuna. Ekana kului 3h ja vartti Oripäässä, toisena 4h ja 40 min ympäri Turkua, ja sitten viimeisenä aika oli rajattu kahteen tuntiin Metsämäen laitamilla. Alitimme sen muutamalla sekunnilla. Näiden välisinä arkipäivinä en aivan kamalasti jaksanut hidastaa tahtia, koska kaksi ensimmäistä suoritusta olivat juoksuvauhdeiltaan melko hitaita ja taitotasoiltaan kehittämiskelpoisia. Niin epälooginen kuin reaktioni näihin olikin, päädyin vetämään "vähän" kevyemmin tiistain treenin ja sellaisella pintakaasulla torstain sprinttisuunnituksen. Eiväthän nuo nyt kamalasti ikäsarjalaista palauta. Rupeaman jälkeen kone alkoi köhiä jo verryttelyssä, mutta liian kova on pää. Vähemmän tunteikkaasti liikkumiseeni suhtautuva ranneälylaitekin opasti lepäämään, mutta mitä se muka oikeasti tietää. Vasta kun sydän tuntui irtoavan paikoiltaan, vapisevan ja tärisevän siinä samalla, uskoin, että nyt tuli joku raja vastaan. 

Älkää siis jättäkö lepoa ohjelmistanne, mikäli teillä sellaisia on seurattavana. Ilman ohjelmaakin lepo on ihan poppisjuttu.

Vuoteen mahtuu kaikenlaista: Sumuisia askelia Norjan mäissä, juoksua loiviin mäkiin valuvissa suomaastoissa, Kaarinassa kallion sisällä ja välillä vähän liiankin kuumassa kelissä sekä yksin, kaksin ja monen seurassa. Oikein eksoottista oli startata hiihtämään melkein takapihalta. Jo ajatuksissanikin taka-alalle katoavan kolmiottelun suhteen yhden pyörätreenin tein kun loppuverryttelin Jokioisista kotiin. Siitä uinnistakin olen kuullut puhuttavan, mutten sitä ole itse liiemmin enää harjoittanut. Kauden ilman muuta haastavimman suorituksen kohtasin, kun D sai minut laskettelemaan elämäni ensimmäisen kerran. Selvisin siitä vähemmin vammoin kuin iltarasteilta.

Omassa kuplassa vuosi 2021 oli vekkuli ja lopulta vähän tyly, mutta ympärillä on käynyt ja tapahtunut kaikenlaista arvaamatonta, johon toivon yhä vaan jaksamista ja voimia. On siellä onnen hetkiäkin, tiedän.  

Tuo eteen putkahtava vuosi 2022 vasta onkin jännä vuosi, luulen. Ikääkin tulee lisää niin kuin aina. 

Linimenttiä triathlonkärpäsen puremaan

Kevät meni, nyt on jo mennyt kesä. Matti Johanneskin laulaa siitä, mutta luulen, että lyriikkansa kertoo ihan jonkin muun nukkuvan kuin kesän luonnonilmiönä.

Mutta oli se kesä. Upposin syvemmälle päämäärättömän harjoittelun pauloihin kuitenkaan saavuttamatta juuri mitään. Ehkä tämä päämäärättömyys on sellaista leijailevaa olemassaolon säilömistä, ettei siitä näillä kilsoilla tarvitse niin kummissaan olla. Kulutin minä asvalttia, polkua, tarposin savea ja mutaa keskellä kylmää sadetta, samanlämpöistä pilvimassaa ja Atlantilta (lue Norjanmereltä) nousevaa tuulta. Nousin mäelle ja toiselle näkemättä sieltä juuri minnekään. Menin metsään useasti ja yhtä monesti löysin sieltä pois. Nautin jokaisesta tilaisuudesta käyttää ja kuluttaa tätä käynyttä kehoa, vaikken sitä järjellä muille osaa selittää. Ehkä tämä kaikki on sittenkin jonkin saavutus.

Yhtenä sunnuntaina seurasin sivusta Challenge Turkua. Siellä moni jaostolainen kolmiurheili aikaa, matkaa tai itseään vastaan. Muut ne siellä, minulla vain suu käy, mutta ei paljon muu. Ajoin kyllä kerran Jokioisista kotiin, mutta ei hiilikuituohjuksen kylmä olemus saanut triathlon- tahi duathlonintoa heräämään.

Kehtaan tähän perään muistella, että olihan tänä suvena numero päällä. Järvestä järveen menimme ihan sekasarjan podiumille yhden päivän treenillä. Ja metsäänkin menin muutaman kerran kera numeron ja yhden kerran en ollut sarjani ylivoimainen viimeinen. Suunnistustaitoni tuntuvat harjaantuvan erityisesti pummaamisessa ja hitaimman mahdollisen reitin suorittamisessa. Ensi vuonna TuUltriathlonin joukkue Jukolaan, eiköstä vaan??? 

Kehtaan nyt sellaisenkin tässä tunnustaa, että menin huru-ukkoilleissani nextille levelille. Menivät poistamaan Moisionsillan, sen joka vei yli moottoritien Yli-Maarian tuntumassa. Ennen sen katoamista historiankirjoihin oli ainutlaatuinen sauma käydä hakemassa KOM, jota on vaikea menettää. Aavistan kyllä, että tämä on jonkintasoinen pohjakosketus, mutta olenpahan ainakin rehellinen.  

Muutama päivä tuon "saavutuksen" jälkeen VR tarjosi 22-tuntiseksi venyneen ravintolavaunuttoman paluumatkan Jukolan viestistä. Se meni Henkan mielettömän suorituksen myötä sellaiseksi aivomyrskyksi, ettei sitten seuraavanakaan päivänä töistä tullut mitään. Kiitänkin tässä Henkkaa kaiken muun ohella ylimääräisestä lomapäivästä. On se 7:52 muutenkin ainutlaatuinen suoritus, koska kukaan suomalainen ei enää ikinä ole ensimmäinen kahdeksan tunnin alittaja täydellämatkalla. Sellainen on vain Henkka, tuo mysteerimies.  

Bongaa kevät 2021

Jaaha. Taas on sellainen aika vuodesta, että saattaa havaita kevään etenevän. Muistan, että kevät on se aika vuodesta, joka ennen jätti talven taakseen pikku hiljaa, mutta pursuaa ajantajussaan seonneita pajunkissoja ja leskenlehtiä. Viime vuonna se oli erilaisin ikinä. Mutta hei, ei lannistuta tästä, aika kun ei koskaan pysähdy. Ohessa kevyt lista asioita, jotka bongattuaan voi arvata kesän olevan jo melko lähellä. 

Kevään ensimmäinen flätti: [kirjaa oma havainto tähän, pvm ja paikka]
Kevään ensimmäinen flätti talvehtii yleensä erilaisten asuntojen varastoissa, kellaritiloissa, autotalleissa. Nykyään flätti tavataan valmistautumassa ulkoiluun usein trainerin päällä, jossa se seuraa Netflixiä ja Zwiftiä tai vastaavia. Flätin voi tunnistaa äänestä ja kirosanoista jo mutkan taakse.

Kevään ensimmäinen kiltti autoilija: [pvm ja paikka]
Kiltin autoilijan tapaaminen on harvinaista herkkua. Kiltti autoilija tuntuu talvehtivan läpi vuoden. Ainutlaatuisuudestaan huolimatta se ilmestyy kun parvi ulospäässeitä pyöräilijöitä osaa käyttäytyä. Parhaimmillaan kevään ensimmäinen Karvinen palkitsee kiltin autoilijan hämmentävästi ansaitulla kiitoksella.

Kevään ensimmäinen Karvinen: [pvm ja paikka]
Pyöräily- ja autoilukulttuurin väsymätön tarkkailija kerää talven ajan voimia pitkälle ulkoilukaudelle. Vähän niin kuin lempeä nallekarhu. Talvehtiessaan Karvinen myös harjaannuttaa muistiinkirjaamistaitojaan tavalla, jota älypuhelimien aikakaudella enää harvoin tapaa. 

Kevään ensimmäinen some-esiintyminen lyhyessä ajoasussa: [pvm ja paikka]
Tämän bongaaminen on kovaa peliä, koska siihen saattaa sortua myös itse kunnon kevätflunssan uhalla ja hinnalla. Lyhyt ajoasu on todennäköisesti talvehtinut jo pidempään vaatekaapin synkimmässä nurkassa tai flätin läheisyydessä. Lyhyen ajoasun voinee myös bongata flätin ja rusketusrajojen kera.

Kevään ensimmäiset rusketusrajat: [pvm ja paikka]
Rusketusrajat on nykyisellään kevään harvaista herkkua. Mennä vuosina niitä bongattiin innostuneimpien lajitovereiden viikonpituisen ja aurinkosuojattoman, pyöräilymäärältään usein ylimitoitetun etelän leirin perästä. Nyt eivät leirit wattihemmoja ja -hemmottaria kutsu. Jäljelle jää vain etelänpuoleiset rinteet ja ehkä oikein sijoitettu tuuleton terassi. Pahimmillaan rusketusrajat ilmestyvät ulkona paikallaan polkijoille.   

Kevään ensimmäinen 2X-postaus: [pvm ja paikka]
Tänä vuonna tämä melko usein ilta-auringosta bongattu postaus on muistaakseni jo nähty. 2X talvehtii vastavalossa, filtterissä ja lähes kaikkien puhelimissa. Joskus olen kuullut, että joku ei muistanut ottaa 2X-kuvaa. Jäi tykkäykset saamatta.

Kevään ensimmäinen uudet kiekot: [pvm ja paikka]  
Lihasvoima, nopeus ja watit ovat hiilikuitua työläämpiä, mutta vähemmän herkkiä varsinaissuomalaisen tiestön kuopastolle. Uudet kiekot talvehtivat kivijalassa, joskus jopa nettikaupassa, mutta ilmestyvät vasta kun on painetta pankkitilillä. Uudet kiekot tapaavat esiintyä myös somessa melko usein. Siellä ja pyörän alla niiden onkin hyvä olla. Kuuluvatkin tulla nähdyksi. Hienon äänen päästävät, jos ovat umpeutuneet ja on hyvä jalka.

Kevään ensimmäinen shortsijuoksija: [pvm ja paikka]
Tällainen voi talvehtia ulkona läpi talven, mutta on melko harvinainen. Kuuluu kompensoivan ulkoasullaan jotain, josta ei osaa päästää irti. Taudinkuvana melko pitkälle edennyt addiktio yhden ainoan liikeradan suorittamiseen vaikka ilman voisi olla parempi. Voi bongata usein suunnasta, jonne muut osoittavat kummissaan.

Kevään ensimmäinen kumisaukko: [pvm ja paikka]
Kumisaukkoa tavataaan suomalaisissa vesistöissä läpi avoimen veden kauden. Joskus jopa jäiden lähtöjen aikaan ensimmäiset kumisaukot ilmaantuvat avaintouimareiden alueille. Tämä riskitön vesipeto esiintyy usein laumoina tietyissä paikoissa tiettyinä viikonpäivinä. Seurana on usein uudet kiekot ja ehkä flätti. 

Kevään ensimmäinen typerä blogipostaus: [tänään ja nyt]
Blogipostaus bongataan usein myöhässä, väärään aikaan ja mukahauskana. Se talvehtii läpi vuoden varsin sekaisessa ympäristössä ja on yleensä ennen ilmestymistään sekoitettu tajunnanvirtaan melko eltaantunessa kupolissa ainaisen nillityksen ja taaksepäin suuntautuvien ajatusten seurassa.

Missä korpit uskaltavat - 2020 Remastered version

Nastatossu rasahtaa hiekkatiellä, toisen pitokumipohjaiset eivät kyllä ääntä päästä. Lakkasihan kantajansa läpsyttävä askel läpsyttämästä yli 25 vuotta sitten Kuuvuoren portaissa. Kaksi suurta korppia lentää yli raakkuen matkaajia, verkkaista vauhtiaan ja melko sielutonta reittivalintaa. Lyhyintä reittiä sietäisi mennä, mutta ei mennä. Vasemmalla mäntyjen takaa siintää puinen suo, kartassa sen reuna näkyykin jo, oikealla kumajaa matalien hiekkaharjujen värjäämä kangas, sellainen oikein kelpo juoksumaasto. Tunnin päästä juoksemme samasta kohdasta sinne ja noiden harjujen yli, mutta eipä sitä siinä vielä hoksaa. Ei ole edes sunnuntai ja mieli on rauhoittunut. Etätyön rajaton riemu on uuvahtanut herätäkseen taas maanantaina. Käsiin käy aamun myötä poistuva aamusumu, korpit raakkuvat uudelleen. Nyt on aika nättiä.

Pari viikkoa metsän perästä käy askel taas hiekkatiellä, nyt tossu syöpyy kovemmassa vauhdissa. Vieressä ravaa nousukuntoinen nuori sankari, tiedostava katse ensi kesässä. Korvissa humisee hiekan ja sepelin rapeus, vieno tuuli pitää yllä koleaa keliä, antaa sellaista sopivaa tukea luonnolle käpertyä syvemmälle syksyyn ja kohti uutta. Tästäkö se Iron Maiden silloin muka soitti ja lauloi, epäilen. Vauhti jää vajaaksi aiemmasta, kone ja keho ovat jo kuluneet ja pään on sitä vaikea sietää. Muukin nuoriso käy yllättyksenä tervehtimässä ja jään juostessa miettimään, miksen venyttänyt taukoa jutun tyngäksi. Pahoittelut vain, vanha peto sisällä ja kello veivät pidemmät sanat.

Kotiin vie asvaltti, kova isäntä. Dinosauruksen luilla taivaltaessa mietin, miten tavoitteettoman kauden tavoitteet ovat kirkkaasti saavutettu. Aika matalalle sietää riman noustaa ensi vuonnakin, ehkä sen 2000 mailia jaksaa silloinkin. Sellaista höntsäilyä on tiedossa, että tiistaisin homma lähtee laukalle ja muutoin yleensä illalla keho kertoo, mitä huomenna jaksaa vai jaksaako. Kuuntelen kyllä Whatsappiakin, ja usein se tarjoaa kevyttä. 

Kotona kylpyhuoneessa tuoksuu kloorivedellä uitetut vermeet. Haju vie mielen kaakelialttarille, pohdin josko hajuaisti herää siksi, että kaipaan sinne. Hetken pohdin, josko keväällä alkaisi. En tiedä. En todellakaan tiedä. Yksi laji on yksinkertaisempaa yksinkertaiselle ja metsä se vaan omaa ja antaa enemmän kuin allas.  

Musiikki kuljettaa

Spotify avasi seurapaitapäivän aikakapselilta ja kirvoitti tänne näin tärkeän asian äärelle, vaikka apurahaa pitäisi anoa, viimeistellä kyselylomaketta ja uutta tutkimustakin pitäisi lähettää arvioitavaksi. Noiden takia jopa siirsin aamun palaverin torstaille, jottei menisi taas yön tunneille asti. Mutta sitten avasin jonkun tuhannennen etätyöpäivän kunniaksi Spotifyn niin kuin minä tahansa aamuna. Perusaamunavauksen, Despiced Iconin, LCD Soundsystemsin, Run the Jewelsin tai Lamb of Godin sijaan menin ystävällisen algoritmin ehdottamana aikakapseliin.

Aamun avasi Kissin Heaven's on Fire, ja heti perään iskettiin WASPin I Wanna be Somebody. Molemmat vievät minut Teron luo. Sinne missä punkahtava bändimme, Skull, sai alkunsa. Sinne missä Teron isoäiti uhkasi meidän aivomme sulavan moisen saatanallisen mekastuksen ja tukanheilutuksen johdosta. Ehkä sulivat, ehkä eivät. Jonneille tiedoksi, että vain WASPin videossa pyöritettiin tukkaa, kissiläiset ovat enemmän sellaisia meikattuja kielimiehiä, oivallisia maalaisnuoren oppaita siis. Teron isoäiti tosin toi muutaman kuukauden päästä WASPin Animal (Fuck Like a Beast) sinkun Ruotsin matkaltaan. Just sen minkä kannessa on kuva Blackie Lawlessin sirkkelinivusuojasta, joka iskee kipinää. Ai että. Muut diggailivat Europea ja Cutting Crewta, me fanitimme nivussuojaa. Muutama vuosi ennen sitä oli kerännyt rahaa ostaakseni ZZ Topin Eliminator-kasetin Musiikki-Heliniltä Kauppiaskadulta. Se hetki kun isosisko vei minut vihdoinkin kaupungille... ei sitä voi unohtaa. 

Mutta sitten Nirvanan Smells Like Teen Spiritin kohdalla tajusin, että muutama muusikkipala on jäänyt hyvin vahvasti muistiin ja tiettyihin urheiluhetkiin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Loneliness of the Long Distance Runner, Slayerin Angel of Death ja/tai Helloweenin I Want Out vievät minut Merikievarin takapihalle, juhannusviikonloppuun, hetkeen, jolloin joku paikallinen nousuhumalainen nuori, Tapio nimeltään, hermostui kun emme ymmärtäneet pakettiautonsa kajareista pauhanneen Modern Talkingin merkitystä hänen nahkatakkiselle identiteetilleen. Tapio yritti kahdesti painaa meitä rimpuloita nurmeen, mutta perunakuorinnan ja suojuoksun vahvistamana emme jääneet alakynteen. Olihan se nyt hauskaa kun perkeleitä nakkeleva landespede kohtaa toisen, jolla on isot rillit ja takatukka ja juuri poistettujen hammasrautojen jäljetkin vielä hampaiden pinnoissa.

ACDC:n Thunderstruck ja Moneytalks istuttavat minut Tomin Toyotan etupenkille matkalla kohti Maarian Pyhtymäessä juostavia pm-maastoja. Tomin Toyotassa oli pakari sökö ja koko mikrokosmoksemme pärisi kuin Mötorhead. Tone Locin Funky Cold Medinaa olin puolestani äänittänyt koko 90 minuutin kasetin verran SM-maastojen ja saman vuoden SM-viestien kisamatkaajien iloksi. Voi sitä riemua. Huoltikselta ostimme nallipyssyt tuomaan lisäriemua koko porukalle. Muiden usko tulevaisuuteeni oli varmaan vahvimmillaan juuri noina vuosina. Silloin laitoimme Samun kanssa myös haasteen pystyyn surkeimpien biisien etsimisestä ja kirjastoja myöten saimme äänitettyä tykönämme sikermäkasetit noille samoille matkoille. Raatina oli taas koko bussi. Silloin löytyi muun muassa Kake Singersien Tappajahauki, joka on päässyt triathlonjaoston spinningaamuunkin. Anthraxin Frigging in the Rigging (cover-viisu siis) Mikkelin SM-viestien majapaikassa toi ovelle tulevaan SM-kultajuoksuunsa valmistautuneen naisten pikajuoksujoukkueen. He antoivat rahaa, että menisimme kauppaan ja musiikki lakkaisi edes hetkeksi. Emme menneet, koska Anthrax ja korttipakka.

Muistan ehkä liiankin elävästi, miten luukutin koko aamun (3 tuntia) Prodigyn Firestarteria, vaihdoin kisa-asun ja trikoot siihen päälle, juoksin Betaniankadulta Kupittaan hallille parkkikselle ja starttasin vuoden 1998 SM-maratonille, jolla juoksin sen 2.27:n ja väsyin niin, että seuraavan aamun 5:30 junaan pääsy oli työn takana. Perille päästyäni Suomen Akatemian tilaisuuteen menin miniauditorion takariville ja nukahdin hetkeksi. Tai siis koko tilaisuuden ajaksi. 

Rataennätysjuoksuista yksi on vahvasti kietoitunut musiikkiin. Smashing Pumpkinien Today, Zero ja Bullet with Butterfly Wings soivat lukuisia kertoja ennen ennätysjuoksujen aamulenkkejä, kunnes sitten Saarijärven kisareissulla Jussi esittely brittipopin saloja ja langetti minut Radioheadin pauloihin. Karma Police ja ukkosmyrskyssä juostu ennätys, ei niitä niin vain unohda. 

Sitten tuli hullut spinningvuodet, jotka avasivat ties mitä lukkoja. Arttu toi Kaken Mylly pyörii korvien ääreen ja Ilen fanittama Macho Fantastico on ollut jo pari kertaa jaoston Karhuviestijoukkueen nimi.

Onhan noita muitakin viisuja ja hetkiä, mutta nyt pohdin, että ehkä tämä menneseen jumittumiseni onkin musiikin syytä tai ansiota. Kun kuulen silloin tällöin noita viisuja, muistuu menneet ja unohtuu nykyinen. Mutta jääkö tästä nykyhetkestä mitään muistiin, jota voin sitten muistella kuulolaitteen napit kaakossa?

Muistan Matin

Matti. 

Ystäväni Matti, oikealta nimeltään Matti, päätti maallisen taipaleensa aivan liian aikaisin pari vuotta sitten. Motti-Mattiin tutustuin kun olin lopettanut pikaluisteluhommat ja siirtynyt Turun Urheiluliitossa toiseen jaostoon ja uuden lajin pariin. Tiensä oli omanlainen, mutta ihmisenä hän oli läheinen sillä tavalla jännästi. Vuosia raastaneen sairauden epävarmuuden hän ei antanut varjostaa tietään, vaikka se välillä varsin synkkä olikin. Moni valittaa pienemmästä riittoisasti, kuten minä. Sairaudestaan huolimatta hän eli enemmän kuin ehkä itse osaan. Muistan muistotilaisuudessa luetut lukuisat runot ja terveiset runsaalta ystäväkatraalta. 

Mattia ei pahemmin härnännyt kiire, ja vähän minua kismitti kun rauhallisinakin hetkinä hän koki minun murskautuvan kiireen painosta, vaikka en edes kiirettä kokenut. Sillä tavalla oli lempeä, että oma terveytensä oli mitä oli ja silti kantoi huolta muista. Matilla oli ehkä aisteja korvaamaan terveytensä epätasapaino. En tiedä, tutkintoni ei riitä pähkimään pidemmälle. Lääketiedekään ei koskaan valitettavasti päässyt oikein kärylle hänen sairaudestaan. Voinhan sellaisen asianhaaran varjolla sallia itselleni epärationaalisen ajatuksen: Lämmittää ajatus sellaisesta aistista. 

Matti muisteli usein vanhoja juoksuaikoja, kuten minäkin tapaan tehdä rasittavuuteen asti, koska minulla se katse viipyy peruutuspeilissä. Peruutuspeilin tarkennus vain hämärtyy elvistelevän harrastamisen kuvista enemmän kuin mistään muusta. Menneen korvaa sellainen jalustan hakeminen mitättömyyden meressä. 

Tänä vuonna ote peruutuspeiliin on vahvistumassa, luulen. Kevään myötä juoksukuntoni nousi melko tavalla. Olin siitä oikein tyytyväinen, mutta vanhojen peikkojen puhkumana en ulosmitannut sitä laisin. Radalle en uskalla enää astua, enkä oikein enää kelloakaan vastaan uskalla juosta. Sen sijaan juoksin itseni Lapissa (Suomen ja Norjan) läkähdyksiin kauniissa kesyttämättömässä korvessa, sellaisessa, jossa tuntee pienuutensa kunhan vain pysähtyy edes hetkeksi. 

Osallistuin sentään duathlonin SM-kisoihin Tikkakoskella, mutta se oli ahkeran nuhailun ja kevyen sairastelun saattelemana melko heikko suoritus. Juoksun osalta siis se oli tahmeaa kuin pinkki sokerikuorrute. Pyöräosuudesta en kummoisia odottanutkaan, sillä tein kisaa varten ehkä viisi tehoharjoitusta ja kaksi ja puoli muuta pyörälenkkiä koko kesänä. Olin tosin niistä ihan tyytyväinen ja vähän ylpeäkin, kun edes sen verran panostin. Silti puhtaan harjoittelemattomuuden lisäksi ajoasentoni imi ilmavirtaa, reiteni olivat heikot ja keraamiset osat ovat yhä hankkimatta. Ketjurasvakin oli sellaista vanhaa hidasta, joka antaa amatööritatskoja pohkeeseen silloin kun niitä vähiten tarvitsee. Mutta kyllä olin aikuisten oikeasti ihan tyytyväinen, kun ajoin tuon kaiken kokeakseni 700km.  

Eniten kolmiotteluun liittyviä ajatuksia värittää se, että lajisto näyttäytyy edessäni aina vain enemmän välineiden harrastamiselta. Se on itselleni kamppailua, joka taida muita liiemmin piinata. Nestekään ei enää investoi korvaamalla uudella vanhaa, joten kannattaako minunkaan? Vanhan koulukunnan nillittäjälle välineet ovat aina alisteisia tunteille, joita urheillessa hamuaa--onnea ja pettymystä sekä niistä oppimista. Ehkä tämä tunneväylä on minun tieni, joka ei enää ennätyksiin vie, mutta palkitsee silti. Lähinnä nillityksellä ja nipotuksella, kun "iloa ei irtoa niin kun mistään." (tuo on lainattu Egotripiltä).  

Selittelyistä huolimatta duathlonmieli on oikein tyytyväinen Tikkakosken keikasta. Oli se kyllä kiva vähän kilvoitella, ihan parasta. Jos olisi ollut triathlon, niin äänensävy olisi kyllä eri. Olen onnistunut keräämään uintitreenejä vielä vähemmän kuin jättänyt pyörää ulkoiluttamatta: Laskin, että kolme kertaa olen tänä vuonna uinut. Kahdesti Singaporessa hotellin uima-altaassa tammikuussa ja kerran kesällä jaoston yhteistreeneissä Littoisissa. Ei siis ihme, että valitan välineistä, koska oma konetta en suklaan sisäänottamiselta ehdi kiusaamaan. Ensi vuonna voisi sitten jo vähän treenata, pohdin, mutta miksi sitä enempää rykimään kun vammaan sekin yritys kuitenkin kapsahtaa, sanoo takaraivo. Tai no ei se mitään sano. Se on vain ajatus, jota menen ja vääräuskoisena uskon.

Ehkä voisin taas jutella hetken Matin kanssa. Menisi tuokin hassu ajatus levolle. Mutta en voi, koska Mattia ei enää ole. Tämä tässä onkin Matille sinne jonnekin.  

Aikamoista

Aika on sillä tavalla petollinen, että silloin kun sitä eniten kaipaa, sitä ei ole ja sitten taas kun sitä on, se ei kulu. Kellosta huolimatta aikaa tavallaan vain tuntee. Käsityksemme ajasta on melko teennäinen sopimus siitä, että tuossa nyt on tuollainen sekunti, tällainen minuutti ja sitten vielä tuo tuntikin on siinä. Niitä on läjitetty auringonnousun ja -laskun välille tietty määrä, joka voisi olla jotain muutakin kuin nyt on. Esimerkiksi 25 tuntia sen sijaan, että on vain 24. Tai niin, että kello on viisi siihen asti kunnes se on kuusi.  

Urheilussa, lähinnä niissä lajeissa, joihin olen itse jumiutunut, aika määrää kaiken. Se osoittaa, kuka on ykkönen ja kuka ei. Se sanoo myös oliko itseään parempi vai ihan hyvä vaan. Watit tai pulssi eivät niin tee, koska vain aika rulettaa. Palkintopallilla ajalla ei ole niin väliä, mutta muistan kyllä elävästi kuinka palkintokorokkeen ulkopuolella ajan tunsi. Sellaisena 98 sadasosana ylimääräistä aikaa Kalevan kisojen rajasta tai liian vähän parantuneena ennätyksenä. Tuollaisina hetkinä oli ollut aikaa parempi, mutta sitä ei tuntenut, koska mielen valtasi pettymys, tunne siitä, ettei ollut riittävästi itseään parempi. Niin....aika toi joko ilon tai pettymyksen, eikä siihen välille ei jäänyt oikein mitään. 

Vienosti huvittavaa on, että vuodesta sujahti monta viikkoa niiden muutaman kellolla mitatun hetken vuoksi, joiden annoin määritellä itseni ja tunteeni. Koska olen vähän kehno luopumaan, niillä hetkillä on välillä vieläkin pirunmoinen vaikutus jonkun treenin fiilikseen. Vaikka aika 25 vuotta sitten oli eri kuin nyt, siltikin ajat entiset palaavat kummittelemaan. Siis urheiltaessa. Urheilua tai no ehkä nykyistä harrastamista laajemmin pähkittynä aika ja kokemus ovat tehneet elämästä melko lailla miellyttävämpää kuin mitä se ennen vanhaan oli. Nyt kun 98 sadasosassa ei oikein ehdi edes suklaapalaa napsaista niin ei sellaisesta ajan pätkästä enää jaksa oikein välittää. Voi sen 98 sadasosan tietenkin mainita kolmesti näin lyhyessä kirjoittelemassa ja uskotella, että sekin pettymys on vain enää harmaa muisto.

Ehkä nykyään onkin parempi antaa muun kuin ajan määrittää tunteensa. Entä jos tuntisi miltä tuntuu sisällä kun reisi tai pää tyhjenee eikä antaisi ranteen määrittää miltä tuntuu? Sellaiset tunteet ovat mukana silloinkin kun vaihteista, polkimista, älykkäästä ranteesta tai milloin mistäkin akku loppuu.

ps. Menin ja ilmoittauduin SM-duathloniin. En ole keväällä tai kesällä oikein käsittänyt, miksi käyn ulkoilemassa, niin ehkä nimi osallistujalistassa auttaa sitä käsittämään. Aiemmin duathloniin ilmoittauduttuani olen joko sairastunut tai rasitusvammautunut. Katsotaan, miten tällä kertaa käy. 

Tähän liitän laulu- ja soitinyhtye Ursus Factoryn kappaleen Aikansa kutakin, koska voin.

  

Greetings from our basement...

Niin, asutamme rintamamiestaloa. Edellinen omistaja investoi viljalti erinäisin asioihin ja siksi meilläkin on nyt kellari, jossa on muutakin kuin perunoita. Nyt korona-aikana siellä on luentosali, kokoushuone, nap room ja kissan hiekkalaatikko. Matkalla sinne ja sieltä on portaat, johon on sijoittuneena valtaosa aktiivisessa kierrossa olevista juoksutossuista. Kyllä kelpaa.

Kellarissa, vain yhden nurkan takana monikäyttökulmauksesta pääsee pyörittämään Felttiä tai Trekkiä ja tuijottamaan kuvaa Steve Prefontainen ylivoimasta (muutamaa tuntia ennen hänen menehtymistään auto-onnettomuudessa). Ei Pre vain tuon takia legenda ollut, vaan hän oli sitä jo eläessään. Hän oli aikansa rokkistara, viiksekäs ratakukko, joka laukoi mielipiteensä asenteella. Vaikka itse en ole mikään voittaja, yksi hänen heittonsa puhuttelee minua aina vain: 

"Over the years, I've given myself a thousand reasons to keep running, but it always comes back to where it started. It comes down to self-satisfaction and a sense of achievement."

Vaikka nykyään treeneissä nuoriso näyttää minulle jo kantapäitään ja vauhtini riittää seuraamaan niitä katoamassa kauas horisonttiin, silti yhä tuntuu, että saavutan jotain. En noita kantapäitä, mutta itsessäni. Olen jatkuvasti voittanut sohvan ja suklaan seireenien laulun, niiden makean ja alati houkuttelevan kutsun, kyykyttänyt teennäisen väsymyksen, välillä kammennut ahdistuksen ja ärtymyksen kadotukseen. Eivät nuo nyt minkään sankarin tekoja ole, eikä niistä voi oikein somettaakaan, koska ovat henkistä laatua. Mutta saavutuksia silti. Ihan pieniä sellaisia, joista tulee hyvä olo ja mieli. 

Sohvataistelun myötä ja sitten marraskuun kuntoni on kohonnut, vaan vauhtini ei. En ole oikein jaksanut seurata minkään harjoitusohjelman viisautta, enkä edes Stravan KOM-metsästystä. Nämä kilsat painavat liikaa ja odotus vauhtitreenien panos-tuotos -suhteesta on negatiivinen. Ainakin vielä 10 ja + vuotta sitten sain tässä tilanteessa melko varmasti rasitusvamman aikaan. Apuahan harjoitusohjelmasta tietenkin olisi, tiedän ja tunnen, koska kuvaillut saavutukset ovat koko lailla linjattomia ja vähemmän urheilullisia, eivätkä ne parempaan vauhtiin johda. Ehkä vain altistavat vammoille. Nooh, en ole järjellä aiemminkaan tekemisiäni ratkonut.  

Tosin olen ollut jatkuvasti innoissani, kun edes TJ:n tiistain treenit ovat puskeneet minut edes kerran viikossa tiukille. Harmi monelle ja itselleni, että tällä hetkellä ne on jäähyllä. Nyt laiskan pitää venyä enemmän. 

Joten eipä siis ole haitaksi tuo TuUL triathlonjaoston #tuultriathlon #koronahaaste. Niiden ansiosta bongasin rautakangenkin eilen. Ehkä tartun kohta jopa pyörään tossujen lisäksi. Ovat ne sosiaaliset paineet kovat kellarissakin. 

Ai niin, Eliakselle terkkuja tässä samalla. 

Se on aina viileä

Jotenkin olen jatkuvasti innoissani siitä, että tyynyn kääntöpuoli aina valloittavan viileä. Peiton lämpötilaeron käsitän, koska kääntöpuolensa on viluun suunnattu. Tyyny se vain on jumissa siinä 37 asteen hujakoilla ja silti se jaksaa yllättää kun sen kääntää. Tai eihän se ole yllätys, jos sitä osaa odottaa, mutta eiväthän unetkaan ole totta.

Vuosi tuossa vaihtui, huomasitte varmaan. Tammikuu meni. Annoin itseni työkiireille, mutta ilolla. Tein paluun kotikulmille: Näin taas miten ruman kaunis Aurajoki on ja miten Kupittaa lehdettömänäkin tarjoaa rajan työlle ja kodille. Juuri tuo puisto on työkaluni, mutta silti työ käytti minua Singaporessa. Äkkäsin lähtöpäivänä, että kollegani oli varannut majoituksen uima-altaallisesta hotellista. Se oli sellainen sosiaalisen median herkkupala, 40m:n siivu, jonka toinen laita oli läpinäkyvä. Hashtagitkin oli teipattu kylkeensä.

Rikoin 11 kuukauden uintitauon. Ei yllättänyt, että ei kulkenut. Selkä paloi, vaikka oli pilvistä. Kiva muisto jäi silti. Ei ikuinen, mutta muisto. Huomenna pitäisi pyöräillä paikallaan. Se on jees, saana samalla avattua pyöräkauden ja ehkä myös treeniputken SM-duathloniin. Toisaalta melko tavalla aina kun olen tavoitteeni tänne kirjoittanut, on sitä seurannut vamma. Uhmaa tätä ollen sillä tavalla vähän rohkea, uskon.

Tuo kolmas laji on ollut jo tovin sellaista kivaa läpsytystä, sain jopa juniorille sopivan minimimäärän kilsoja kasaan viime vuonna, yli 2000 mailia. Kevyt kuukauden suvanto tuli koettua jouluaatosta alkaen. En piitannut nukkumisesta niin paljon kuin kirjoista, Netflixistä ja karkista. Töissä ennen joululomaa kävi joku mestari sanomassa, että nukkukaa, mutta en minä sellaisista niin arvosta. Unesta kyllä, mutta en mestareista, jotka tulevat ja jakavat. Mutta sittemmin olen tajunut, miten mukava asia tyynyn kääntöpuoli on. Olisi voinut mestari muistuttaa siitä, niin olisin minäkin uskonut.

Tällaista tämä on kokemusasiantuntijan matelu: muistamista, vastaanvänkäämistä ja vähäistä oppimista.

Hiljainen tuijotus

- Hei. Psssst....
.
- Hei, just sä uus, kuuletsä?
- Täh, ai mää vai?
- Niin just sä. Ootsä sellainen cyclocross?
- Joo, tukeva rungostani, mut kevyt. Jarrutkin toimii.
- Ai. No kiva. Et kyllä näytä mitenkään nopealta. Mutta älä siitä välitä se on vain mun mielipide. Mul olis yks kysymys, ku sää oot ollut liikkeellä melko monta kertaa.
- No?
- Niin, tää nyt on tällainen vähän hölmö juttu...
- Ei se mitään, tässähän me niinku noi muutkin ollaan vaan täällä pimeässä ja möllötetään, niin on ihan kiva vähän jutella.
- Ok. Mä sitä vaan täs pohdin, et millaista tuolla ulkona on?
- Täh?
- Niin, et millaista siellä on? Onks noilla vielä siinä se piha ja postilaatikko ja sit sitä lämmintä asvalttia. Ootko nähnyt aurinkoa? Entä tuntenut tuulen hivelevän runkoa tai kuullut ketjujen tasaista vääntöä?
- Hmmmm.... on siinä se postilaatikko. Asvaltti ei ole hirveän lämmintä kyl nyt. Märkää ja kylmää vaan. Emmäkään nyt ihan äskeittäin ole ulkona ollut. 
- Aaaaa... ok.
- Miks kysyit?
- No ku toi Pekka ei ole vienyt mua yhtään kertaa ulos tänä vuonna. 
- Täh? Ihan totta?
- Joo, tänne se on mut hylännyt.
- Ai saakeli. Mä tos katoinkin, että sun kumitkin on ihan lättänät.
- Joo, ton aika-ajovempeleen se vei ulos kerran huhtikuussa ja toisen kerran heinäkuussa. Ihan itte laskin.
- Epistä.
- No vähän. Mut ei se kait enää jaksa. Juoksee vaan.
- Köh köh. 
- No nyt toikin heräs...
- Joo, mä kuulin tos ku juttelitte. Mä tosiaan pääsin ulos kaksi kertaa, mut ei se herkkua ollut.
- Jaa miksei?
- No se on nykyään läski ja vähän laiska. Puhuu ja valittaa, mutta ei sillä vauhti parane. Ja mä sentään olen hiilikuitua. Ei mun tarttis mitään alle 30kmh vauhteja kattella. Mut tää on tätä.
- No niin on. Kuulin just tänä aamuna, että sen tossut sano ihan samaa. Laiska askel on ja aiempaa enemmän maan vetovoimaa löytyy. 

Tässä edelliset viisi kuukautta muiden kertomana. Kannattaisikohan asettaa ensi vuodelle joku tavoite? 

Hyviä treenejä kaikille! 

Olikohan se tässä?

Melko hiljaista on ollut niin blogissa, kolmiottelussa ja kuntoilussa ylipäätään. Näköjään viiden kuukauden luova tauko. Nyt pitäisi olla sitten oikein hyvä kirjoitus, mutta vähän epäilen. Viiden kuukauden aikana on käynyt ainakin niin, että en enää tiedä mihin suklaa loppuu ja mistä minä alan.

Olen kyllä tossua syöttänyt, mutta tuo triathlonkausi on jo nyt paketoitu. Luovutin maanantain uintivuoroni kullalle ja muina päivinä ei sitten uimaan ehdikään, koska muu elämä. Pyörää kävin ajamassa kerran, jaoston tempoajon, mutta siellä olin jo turhan old school, koska yhä vain mittaan suoritusta kellolla, enkä watteina. Pun intended.

Juoksun saralla kevääseen mahtuu kaksi ilon hetkeä. Tai oikeastaan kolme. Parhain niistä on jonkin verran pieleen mennyt polkureipastelu pikkumiehen kanssa Norjassa. Siinä oli sellainen elämys, että olen onnellinen kun sen sain muistoksi. Oli synkähköä pilvisäätä ja vuoren rinnettä, kevyttä askelta ja puhetta pelihahmoista. Lähinnä se, että juoksimme märässä erämaassa, on se muisto. Sellainen lyhyt hetki, josta otin kuvankin. Voin sitten sitä katsomalla rauhoittua (viittaan tässä Foo Fightersin Run videoon) vanhainkodissa, jos enää kuvia muistaa silloin edes katsoa. 

Toinen elämyksellinen välähdys iski veteraanien SM-maastoissa, jonne saimme historian ensimmäisen Turun Urheiluliiton veteraani-, eipäs kun aikuisurheiluporukan viivalle. Olin vissiin viides, mutta voitimme Ramin ja Jussin kanssa SM-joukkuehopeaa. Seuraavana päivänä oli sitten oikeat maastojuoksun suomenmestaruuskisat, mutta en ollut edes niiden katsomossa. Sillä tavalla olen vähän huono ihminen, koska liian vähän fani. Kolmas, ei niinkään elämys, on, että akilles jatkuvasta oireilustaan huolimatta on sallinut juoksemisen tiellä ja metsässä. Jukolan jälkilöylyhin asti tosin riitti sitä iloa, kunnes peroneusjänne, tuo säären sivun jänne tulehtui narisevaksi asti. Se on yleensä merkki ihan riittävästä tulehduksesta. Vähän yllätti tuo, mutta ehkä tässä iässä on ihan kiva välillä yllättyä. Luulenpa kyllä, että tämä oire on väliaikaisempi kuin tuo akillesvaiva. Se sentään on vaivannut jo 13.5kk. Onneksi osuivat molemmat viat samaan jalkaan, niin on helpompi lenkata menemään.

Tänään oli Kiskon perinteinen ja on yhden brändin triathlonkisa Lahdessa. Itse en ole viivalla kummassakaan, että sellainen triathlonblogi. Normaalin itseluottamuksen puutetta ovat vahvistaneet seuraavat asiat: olen uinut edellisen kerran helmikuussa, ajanut pyörää tuon yhden kerran keväällä ja en ollut kummallakaan mainitulla paikkakunnalla kisan aikana. Viimeinen oire haittaakin kovasti triathlonkisoihin osallistumista, koska esim. Challengen viikonloppuna olen työmatkalla. Alkukausi meni vähän samoissa merkeissä. Siksi en ole oikein jaksanut edes watteja seurata,  eikä paikallaolemattomana oikein pysty edes feikkaamaan. Nythän on asiat edenneet niin, että tuo aika-ajoasento voi olla melko haastava tavoite tälle kaudelle. No, ensi kaudelle voi lähteä pienin askelin. Niistä jokainen on tsäänssi.

Mutta hyvä kun muut jaksavat. Hyviä kisoja ja kesää kaikille! 

Tuossa vielä kuva Martti Vainiosta. 

Ettei pääse totuus unohtumaan

https://youtu.be/eIlxlCKKMIc

2019 ja kaikki 12 kuukautta

Hhhmmmmmm....

Kohta tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä päivästä kun päätin lopettaa pikaluistelut ja siirtyä helpommin harrastettaviin lajeihin. Siitä enemmän myöhemmin.

Sitä ennen iloitsen, että hieman yli 46 vuotta kestänyt tipattoman tammikuun jatkaminen ei tee tiukkaa. Sen sijaan jalkojen sietokykyä koetellaan. Tai tuo passiivi on melko lailla turha, ihan on oma valinta. Entä jos paheiden tai maailmalle haittaa aiheuttavien tekojen suitsimisen sijaan olisi tarjolla tällaisia triathlonin varjoisia puolia haastavia haastekuukausia? 

Triathloniton tammikuu
Sellainen on helppo toteuttaa. Varoo vain sosiaalista mediaa, erinäisiä foorumeja, yhdistelmätreenejä, kisasarjojen mainoksia, triathlonhenkistä seuraa ja muistaa tehdä kolmea lajia erikseen ajattelematta niitä minkäänlaisena kokonaisuutena. Harrastusvälineitä tulisi myös säilyttää erillään, ettei haksahda. Vaikea tehtävä, koska vaatii henkistä ja fyysistä uhrautumista.

Hiihtämätön helmikuu
Melko helppo pala, koska on niin paljon tekijöitä sallimassa hiihdon. Jos ei omista suksia, voi jatkaa entisellään. Jos omistaa sukset, mutta ei  ole lunta, niin ei syytä huoleen. Välttää vain lumitettuja putkia ja Lapin matkoja. Jos omistaa sukset ja on lunta, on syytä huoleen. Taas tämäkin kuukausi menee sosiaalista mediaa, erinäisiä foorumeja ja samanhenkistä seuraa vältellessä. Melko yksinäinen ratkaisu, jos sattuu asumaan Norjassa, jossa lähes kaikki hiihtävät.

Määrätön maaliskuu
En ymmärrä käsitettä.

Hietön huhtikuu
Kelin puolesta oivallinen tapa korkata shortsit tai kisa-asu ulkona. Treenien pääpaino on pidettävä rauhallisina ja lyhyinä. Erityisen paljon voisi puhua harjoittelusta, urheilusta ja välineistä. Jos keskustelu alkaa eskaloitua, on siirryttävä toisaalla. Heti, mutta rauhassa, ettei tule hiki. Lisäksi on ahkerasti vältettävä saunomista ja etelän leirejä. Auringon esiintyessä on noudatettava erityistä varovaisuutta, mutta kuten vihjasin, tämä lienee epätodennäköistä. Määrättömän maaliskuun tavoin oikein vaikea ymmärtää tätä. Tällaisenä elettävän kuukauden kannalta petollisin on jälkihiki.

Triathloniton toukokuu 
Tämä on tammikuun varmistus ja samalla henkinen testi: Osaako olla yhdistelemättä kolmea lajia? Entä sujuuko samanhenkisen seuran välttely nyt? Kelpaako duathlon?

Kisaamaton kesäkuu
Nykyään vähän niin kuin vakio jos itsestäni puhun. Muutoin oikein vaikea ja aivan järjetöntä toteuttaa, jos on syksyllä aloittanut uinti-, treineri-, ja juoksutreenit tulevaa suvea varten. Vältettävä kisapaikalle ohjaavia opasteita, sosiaalista mediaa, hyvää oloa hehkuvia lajitovereita ja kisanumeroja. Kisa-asukin on hyvä palauttaa kaappiin. Eihän se ole edes hiessä, jos huhtikuu onnistui. Tällainen kesäkuu on arvatenkin henkinen koetus, epäilen.

Happivelaton heinäkuu
Tämä on huhtikuun kaltainen himmailupäivien sikermä. Vähän voi höntsäillä, saa tulla hiki, mutta anakynnyksen ylittäminen on jätettävä muille. Tämä kuukausi onnistuu hyvin jatkamalla siitä, mihin kesäkuussa jäi. Lisäksi kannattaa välttää mattotestejä, ylipitkiä sukelluksia ja korkean paikan leirejä. Toisaalta ei kannata pidättää hengitystä kovin pitkään tällaisenakaan kuukautena.

Energitön elokuu
Tämä voi tulla tarpeeseen jos väsyttää ja väärinkäsittää kuukauden olemuksen. Oikeasti tällaisenä elokuuna ei läträtä energian kanssa. Ei sitten niin yhtään. Sokerit, pitkät ja lyhyet, jäävät kauppaan tai kaappiin, ja muutkin hiilihydraatit katoavat muiden suihin. Tätä kuukautta ei suositella toteutettavaksi sellaisenaan, mutta sovelluksin ehkä: Lisäenergitön elokuu, jos ja kun on hinku olla olematta paikallaan. Pitäähän konetta ylläpitää kuitenkin. Melko varmasti hyvin tyhjentävä kuukausi.

Someton syyskuu
Nykytriatleetille ihan helvetillinen 30 päivää. On sitten yksilö- tai seuratason tekijä. Periaatteessa kaikenlainen #triathlon-syöte on kielletty. Muuten ei onnistu. Saa kyllä suorittaa, mutta kertomatta siitä kenellekään. Onko silloin edes tehnyt mitään, jos ei jää some-tahraa? Olisi kyllä vaikea pätkä. Joillekin jopa taloudellinen turmio.

Laaduton lokakuu
Tämä on rankka pätkä kokemattomalle keholle (ja mielelle). Kaikki mikä eteen hikoilee, pitää olla väärällä vauhdilla, liian pitkään tai lyhyesti, suunnitelematta ja kehoaan kuuntelematta. Nyt kun nuo tuohon kirjasin, niin lista näyttää täyttävän muutkin kuukauteni kuin lokakuun. Vanha kansa tietääkin tämän jo: "Missä lokakuu, siellä rasitusvamma."

Määrätön marraskuu
Vieläkin käsite, jota en ymmärrä.

Juoksematon joulukuu
Itselleni kaikkein haastavin kuukausi. Ei riitä tieto, että joulupukki on huuhaata, mutta että pitäisi vielä lukita tossut kaappiin. Sen lisäksi pitää välttää ulkona liikkumista, ikkunasta ulos katsomista, sosiaalista mediaa, testijuoksua, pitkää lenkkiä, kaikkia lenkkejä ja mukavaa seuraa on se sitten sinä itse tai joku muu. Hirvittävä ajatus. Toimii, jos on vamma työn alla, mutta kuvittelisin tällaisen kuukauden olevan siltikin melkoista kärvistelyä. Ehkä tässä olisi tilaa kasvaa ihmisenä.

En aio toteuttaa näistä ainuttakaan. 

Optimaalinen lapio

Kävin tuossa kaupassa. Etsiskelin hanakasti lapiota. Ei löytynyt sopivaa, mutta ostin turhautumiseen salmiakkia. Sellaista superversiota. Tyhjensin askin ennen kun nousin autosta. Just because I can.

Sitten äkkäsin, että sellainen lapio, joka iskee pohjamutaan asti, löytyy jo kotoa. Ihan valurautaa on eli vahva varreltaan ja ilkeä päästään. Alkaa meinaan tulla kiire. Routa iskee kohta, kun on tuo talvi tuossa tulollaan. Kun iskee routa, ei auta valurautakaan, jos aikoo kaivaa esiin pohjamutaan vajonnutta kuntoaan. Ehkä se löytyisi kesän suulla, mutta olen tällainen kärsimätön sielu, että heti pitäisi saada se. Tämä on ilmeisesti sosiaalisen median syytä, koska se on opettanut minut vaatimaan välitöntä hyväksyntää. Minäminäminä ja peukku.

Olen tässä jo jaaritellutkin iät ja ajat, että "kah, olenpas huonossa kunnossa", mutta opin koko ajan uutta. Oppiminen on välillä enemmän luopumista. Ymmärtämistä ja hyväksymistä, että tämän haikailemani hyvän kunnon kuluneet jäänteet, joihin egoni ja identiteettini ovat tiivisti punoutuneet, voivat olla vain utopiaa, takaperin etenevää aikaa, asioita, joita muistaa enää vain minä, Tilastopaja ja mummon keräämät muutamat lehtijutut. Sellainen käsite kuin hyvä kunto on ajassa muovautunut optimaaliseksi kunnoksi, jossa on hyvälle kunnolle enemmän liikkumavaraa, keskiarvoa suojeleva vaihteluväli itsetuntoa tukemaan. 

Siinä, että optimaalisuuskin tuntuu välillä ohikiitävältä, lähes läpikuultavalta hetkeltä kestävyysurheilijanharrastajan elämässä, ei ole mitään synkkää, vaikka se haikeudeltaan sellaiseksi värjäytyy. Olisiko tämä ymmärrys enemmänkin kokemusta ja luottoa siihen, ettei enää hötkyile kuin läänintaiteilija apuraha-anomuksensa kanssa? Että lupaa maalata isoja kuvia vaikka tykkää oikeasti veistää pieniä patsaita. Että jättää kovan treenin väliin, jos on jo valmiiksi väsy. Ehkä laiskuutta ei ole olemassa, on vain rakenteellisia olosuhdetekijöitä ja viivyttelijän luova tila. Sellaisella harjoitusohjelmalla tosin ei tuuletella mestaruuksia, mutta harrastaa kyllä voi. 

Nämä urheiluhommat menevät, kun ei valita. Akilles muistuttaa olevansa joku jokaikinen päivä, mutta liikkeessä olemme molemmat jotain. Se on mieluisaa, vaikka se vähän koskee. Juoksen akilleksen mielialavaihtelujen sallitessa tuollaiset 60-80km viikossa, joista osa on suunnistusta, osa ainakin reipasta ja loput roskaa, jota ikäiseni pitäisi kuulemma välttää. Kesän kisojen jälkeen olen käynyt uimassa kahdesti, edellisen kerran juuri eilen. Ei sillä, että olisin niin peto, ettei tarvitsisi uida, vaan olen semmoinen epeli, että en vain ole saanut itseäni altaaseen. Uin viivyttelijän luovassa tilassa. Se vasta vaikeaa puuhaa onkin. Pyörään olen koskenut muutaman kerran, koska se on ollut muiden tavaroiden tiellä. Kerran kiinnitin sen jopa treineriin kun laiskotti vetinen ja kolea talvikeli. Ajoin vähän voimaa ja vähän sitä nopeampaa myös. Ei se niin pahalta tuntunut, kun aloitti vähän kevyemmin. Eniten pänni kun kaiuttimen akku hyytyi ennen minua. Kesken biisin lopetti, senkin ryökäle.

Ei mutta hyviä treenejä ja elämää kaikille. Älkää hötkyilkö, kun joulukin on tulossa. Ja käykää nyt hyvä tavaton välillä juoksemassa, että hyödytte siitä kaakeleiden laskemisesta ja wattien kelailusta maaliviivalle asti kun kesällä menette minkä jaksatte.