Turku City Adventure

Pitkästä aikaa ehkä ensimmäisen kerran viime vuoden aikuisurheilijoiden MM-kisojen jälkeen, oli joku jännä uusi juttu edessä. 

Nykyään maskuliinisuus ei salli vanhenemista millään tavalla ihan lunkisti, vaan sitä pitää suorittaa. Joulukuussa juoksin jo lähtövauhdiltaan hitaan ja siitä vielä hiipuvavauhtisen 50km, mutta kivassa seurassa. Keväällä hyvä ystäväni, Ironman-konkari, Luodon Mika suoritti porukalla ja ihan viimeisillä jäisillä Pikku-Lapin laduilla 50km hiihtäen. 

Hänelle (ja taas vähän itsellekin) hankin tiketin uuteen, nyt viikonloppuna debytoineen Turku City Adventuren pitkän reissun (á 100km) avoimeen sarjaan. Siinä oli avuksi vähän helpotettu suunnistus ja varmaan muutakin, mutta pitkä reissu se oli silti. Tai ainakin siltä se alkoi lauantain aamupäivänä tuntumaan. 

Järjestäjistä ratamestari ja seikkailusankari Putkurin Tommi tunsi kehityspotentiaaliset melonta- ja köysitehtävätaitomme ja hän avuliaasti vei meidät vesille ja köysille ennen kisaa. Eka kerralla mallailimme 10km ja jälkimmäisellä hajosimme vastatuuleen. Itse kisassa tarjolla oli melontaa 25km ja vielä yöllä, joten syystäkin vähän jännä nousi kun kisaperjantai koitti. Itselläni jännä alkoi jo vähän ennen eikä se liittynyt vain melontaan vaan siihen hajoaako pää.

Sen verran verkkainen sepustus on aluillaan, että hyppään suoraan kisaan. Tarjolla oli iltakymmenen startilla 20km juoksua (ml. suunnistusta ja neppailuja), 25km yömelontaa (Hirvensalon ympäri) ja 50km pyöräsuunnistusta (ml. suunnistus ja lisää neppailuja). Meillä menivät nuo neppailutehtävät, siirtymät ja vaihdot vähän pitkiksi. Esimerkiksi Prologi-tehtävän ja koko tapahtuman startattua ei meillä ollut mitään käryä mitään tehdä, koska ei me liiemmin ohjeita kuunneltu. Siinä sitten omaksuttiin muita seuraamalla, että mitä pitää tehdä. Pedagoginen vinkki. 

Juoksuosuus kulki lunkisti. Se oli Mikan eka lenkki pieneen hetkeen, koska flunssa. Ennen monitouhurastia oli sisäsuunnistusta. Siinä vaiheessa oli varsin lämmin, mutta ihan ookoo meno. Sen perästä vasta alkoi pänniä. 9-rastin monitehtävistä (köysitehtävä, louhikko ja luola) teimme louhikon viimeisenä, mutta meidät opastettiin ihan väärälle reitille etsimään siimaria. Siinä meni joku 10 minuuttia väärässä louhikossa pyörimiseen, jonka sitten paikkaisimme vielä oikean louhikon perästä ylimääräisellä 9:n tuplaleimalla ja ylimääräisen hitaalla siirtymällä seuraavalle rastille. "Mutta, mehän  muuten leimataan." 

Juoksuosuuden loppupuolella tuhrasimme 17,5 ylimääräistä minuuttia bunkkeria etsiessä, vaikka oikeaakin koluttiin varmaan kolmesti. Vissiin oli reittikirjassa esiintyvää graffitia vähän päivitetty. Tää jälkimmäinen kyllä pänni koko lailla enemmän kuin vähän, siis se pyöriminen, ei taiteen uudistuminen. Yllä olevassa kuvassa olemme jo pyöräosuudella, väsy siintää silmistä.

Koko lailla heti klo 22 jälkeen jalostui ymmärrys, että siirtymissä meillä on paljon potentiaalia. Varsinkin kun kikkailee. Ekassa vesistön ylityksessä Aurajoella päätin ihan turhaan nakata repun etupuolella vesitiivisti paikatun kännykän selkäpuolelle. Ah niin armaan Aurajoen toisella törmällä, oitis Boren kansirastin perään piti alkaa ottamaan valokuvia, mutta enhän mä sitä kännykkää mistään löytänyt. Siinä sitten yleisön, tutunkin sellaisen, edessä tyhjensin reppua asvaltille, kun muut riensivät eteenpäin. Kuusistonsalmen ylityksessä lauantaiaamuna äidyin puolestaan jostain kumman syystä riisuuntumaan sen sijaan, että olisin kiinnittänyt pyörää tulevaa matkustusta varten. Eipä sillä, olihan siinä jo vähän väsy ja lämmintä. 

Kuvasin Finnfoamia vasta kun olin jo purkamassa fillaria vesistön ylitykseltä, mutta tuollaiselta alukseni näytti.

Vaihdot tosiaan kestivät kyllä kauan, mutta ei siitä nyt yöunet mene. Olimmehan me seikkailemassa emmekä kisaamassa. Jälkimmäinen melonta->pyöräily -vaihto kesti noin 30min. Se ei ole vähän, mutta melonnassa tuli Kulhon saaren tehtävässä ihan julmetun kylmä, tärisimme kuin katuporat, joten vaihdossa oli pakko nauttia lämmin pasta-annos ja vaihtaa kuivat kledjut. 

Ai niin, meidän vaihtoalueen kyllä tunnisti helposti. Muilla oli hienot laatikot eri lajeja ja osuuksia varten ja jokaisen muun tiimin alue haisi nopeille vaihdoille. Meidän alueella olivat laukut ja muovipussit sikin sokin. Sinne palaaminen vei meiltä lopulta rapiat 13 tuntia, mutta ei se pelkästään boksien puuttumisella selity.

Mutta juu, muutoin yöseikkailu meni ihan ookoosti. Melonta Hirvensalon ympäri hämärässä / pimeässä / auringon noustessa oli aivan maaginen kokemus. Siis todella maaginen. Öinen joutsenen lentoonlähtö äänineen ja visuaalisine avuineen oli ennalta-arvaamaton, mutta nykyään pysyvä muistijälki. Ai että. Sen myötä merisuunnistuskin herpaantui eikä Loistokarin bongaus lähivesistössä herättänyt riittävästi tajuamaan, että olemme irtaantuneet reitiltä suuntana Airisto. Onneksi äkkäsimme alustavan megapummin ennen megaa.

Kuten jo ilmaisin Kulhon saareen rantautuessa tuli kummallekin (ja muillekin rantautuneille) ihan järkyttävä vilu. Kaikki vain vapisivat ja söivät ja tallustelivat Tummien perhosten kodin mailla. Mutta sen perästä kohti melontaosuuden loppua aurinko nousi keltaisene valoineen ja koimme taas älyttömän hienon hetken. Kannattaa tulla ensi vuonna kokemaan sama, wink wink. Sitten kun meloo, niin kannattaa varata syötävää käsien ulottuville, niin ei ehkä tule niin turhan kova vilu. Ja niin joo, kannattaa myös kiinnittää juomapussin juomaletku kunnolla, ettei tarvitse ilmaa juoda (onneksi ylsin pelastusliivin alta yhteen juomapulloista..).  

Pyöräosuudella iskin kehiin vähän luovaa suunnistusta suunnitelman sijasta, mutta rastit sentään löytyivät. Pyöräosuuden pikkutehtävien suorittaminen hidastui pikkunätistä hölkänomaisesta teinimäiseen lonnimiseen. Sen myötä ja varsinkin Kuusistonsalmen ylityksen perästä oli ilmeistä, että olemme käyttäneet aikaa aivan liiaksi suhteessa toisiin päivän aikatauluihin. Siksi päätimme skipata kolmanneksi vikalla rastilla suunnistustehtävän Vaarniemessä. Siihen 4km:n rataan olis mennyt siinä iskussa tunti ja enemmäkin. Mutta kaikki muut hommat tuli tehtyä. Mika kohteliaasti ilmaisikin, etteivät pyöräjalkani enää ole entisellään. En innättänyt vastaan.

Penaltystä huolimatta seikkailusta jäi hyvä maku. Oltiinhan jo päätetty, että pintakaasulla mennään, koska Mikalla oli ollut flunssa ja oma kestävyyteni status on nykyään kyseenalainen. Pääni ei sittenkään hajonnut väsymykseen, mikä on ihan jees. Yllättävän hiljaa olin. En myöskään hallusinoinut väsymyksen äärellä, vaikka osa reittikirjaan merkityistä valokuvarasteista olisi antanut siihen aineksia.