Linimenttiä triathlonkärpäsen puremaan

Kevät meni, nyt on jo mennyt kesä. Matti Johanneskin laulaa siitä, mutta luulen, että lyriikkansa kertoo ihan jonkin muun nukkuvan kuin kesän luonnonilmiönä.

Mutta oli se kesä. Upposin syvemmälle päämäärättömän harjoittelun pauloihin kuitenkaan saavuttamatta juuri mitään. Ehkä tämä päämäärättömyys on sellaista leijailevaa olemassaolon säilömistä, ettei siitä näillä kilsoilla tarvitse niin kummissaan olla. Kulutin minä asvalttia, polkua, tarposin savea ja mutaa keskellä kylmää sadetta, samanlämpöistä pilvimassaa ja Atlantilta (lue Norjanmereltä) nousevaa tuulta. Nousin mäelle ja toiselle näkemättä sieltä juuri minnekään. Menin metsään useasti ja yhtä monesti löysin sieltä pois. Nautin jokaisesta tilaisuudesta käyttää ja kuluttaa tätä käynyttä kehoa, vaikken sitä järjellä muille osaa selittää. Ehkä tämä kaikki on sittenkin jonkin saavutus.

Yhtenä sunnuntaina seurasin sivusta Challenge Turkua. Siellä moni jaostolainen kolmiurheili aikaa, matkaa tai itseään vastaan. Muut ne siellä, minulla vain suu käy, mutta ei paljon muu. Ajoin kyllä kerran Jokioisista kotiin, mutta ei hiilikuituohjuksen kylmä olemus saanut triathlon- tahi duathlonintoa heräämään.

Kehtaan tähän perään muistella, että olihan tänä suvena numero päällä. Järvestä järveen menimme ihan sekasarjan podiumille yhden päivän treenillä. Ja metsäänkin menin muutaman kerran kera numeron ja yhden kerran en ollut sarjani ylivoimainen viimeinen. Suunnistustaitoni tuntuvat harjaantuvan erityisesti pummaamisessa ja hitaimman mahdollisen reitin suorittamisessa. Ensi vuonna TuUltriathlonin joukkue Jukolaan, eiköstä vaan??? 

Kehtaan nyt sellaisenkin tässä tunnustaa, että menin huru-ukkoilleissani nextille levelille. Menivät poistamaan Moisionsillan, sen joka vei yli moottoritien Yli-Maarian tuntumassa. Ennen sen katoamista historiankirjoihin oli ainutlaatuinen sauma käydä hakemassa KOM, jota on vaikea menettää. Aavistan kyllä, että tämä on jonkintasoinen pohjakosketus, mutta olenpahan ainakin rehellinen.  

Muutama päivä tuon "saavutuksen" jälkeen VR tarjosi 22-tuntiseksi venyneen ravintolavaunuttoman paluumatkan Jukolan viestistä. Se meni Henkan mielettömän suorituksen myötä sellaiseksi aivomyrskyksi, ettei sitten seuraavanakaan päivänä töistä tullut mitään. Kiitänkin tässä Henkkaa kaiken muun ohella ylimääräisestä lomapäivästä. On se 7:52 muutenkin ainutlaatuinen suoritus, koska kukaan suomalainen ei enää ikinä ole ensimmäinen kahdeksan tunnin alittaja täydellämatkalla. Sellainen on vain Henkka, tuo mysteerimies.  

Bongaa kevät 2021

Jaaha. Taas on sellainen aika vuodesta, että saattaa havaita kevään etenevän. Muistan, että kevät on se aika vuodesta, joka ennen jätti talven taakseen pikku hiljaa, mutta pursuaa ajantajussaan seonneita pajunkissoja ja leskenlehtiä. Viime vuonna se oli erilaisin ikinä. Mutta hei, ei lannistuta tästä, aika kun ei koskaan pysähdy. Ohessa kevyt lista asioita, jotka bongattuaan voi arvata kesän olevan jo melko lähellä. 

Kevään ensimmäinen flätti: [kirjaa oma havainto tähän, pvm ja paikka]
Kevään ensimmäinen flätti talvehtii yleensä erilaisten asuntojen varastoissa, kellaritiloissa, autotalleissa. Nykyään flätti tavataan valmistautumassa ulkoiluun usein trainerin päällä, jossa se seuraa Netflixiä ja Zwiftiä tai vastaavia. Flätin voi tunnistaa äänestä ja kirosanoista jo mutkan taakse.

Kevään ensimmäinen kiltti autoilija: [pvm ja paikka]
Kiltin autoilijan tapaaminen on harvinaista herkkua. Kiltti autoilija tuntuu talvehtivan läpi vuoden. Ainutlaatuisuudestaan huolimatta se ilmestyy kun parvi ulospäässeitä pyöräilijöitä osaa käyttäytyä. Parhaimmillaan kevään ensimmäinen Karvinen palkitsee kiltin autoilijan hämmentävästi ansaitulla kiitoksella.

Kevään ensimmäinen Karvinen: [pvm ja paikka]
Pyöräily- ja autoilukulttuurin väsymätön tarkkailija kerää talven ajan voimia pitkälle ulkoilukaudelle. Vähän niin kuin lempeä nallekarhu. Talvehtiessaan Karvinen myös harjaannuttaa muistiinkirjaamistaitojaan tavalla, jota älypuhelimien aikakaudella enää harvoin tapaa. 

Kevään ensimmäinen some-esiintyminen lyhyessä ajoasussa: [pvm ja paikka]
Tämän bongaaminen on kovaa peliä, koska siihen saattaa sortua myös itse kunnon kevätflunssan uhalla ja hinnalla. Lyhyt ajoasu on todennäköisesti talvehtinut jo pidempään vaatekaapin synkimmässä nurkassa tai flätin läheisyydessä. Lyhyen ajoasun voinee myös bongata flätin ja rusketusrajojen kera.

Kevään ensimmäiset rusketusrajat: [pvm ja paikka]
Rusketusrajat on nykyisellään kevään harvaista herkkua. Mennä vuosina niitä bongattiin innostuneimpien lajitovereiden viikonpituisen ja aurinkosuojattoman, pyöräilymäärältään usein ylimitoitetun etelän leirin perästä. Nyt eivät leirit wattihemmoja ja -hemmottaria kutsu. Jäljelle jää vain etelänpuoleiset rinteet ja ehkä oikein sijoitettu tuuleton terassi. Pahimmillaan rusketusrajat ilmestyvät ulkona paikallaan polkijoille.   

Kevään ensimmäinen 2X-postaus: [pvm ja paikka]
Tänä vuonna tämä melko usein ilta-auringosta bongattu postaus on muistaakseni jo nähty. 2X talvehtii vastavalossa, filtterissä ja lähes kaikkien puhelimissa. Joskus olen kuullut, että joku ei muistanut ottaa 2X-kuvaa. Jäi tykkäykset saamatta.

Kevään ensimmäinen uudet kiekot: [pvm ja paikka]  
Lihasvoima, nopeus ja watit ovat hiilikuitua työläämpiä, mutta vähemmän herkkiä varsinaissuomalaisen tiestön kuopastolle. Uudet kiekot talvehtivat kivijalassa, joskus jopa nettikaupassa, mutta ilmestyvät vasta kun on painetta pankkitilillä. Uudet kiekot tapaavat esiintyä myös somessa melko usein. Siellä ja pyörän alla niiden onkin hyvä olla. Kuuluvatkin tulla nähdyksi. Hienon äänen päästävät, jos ovat umpeutuneet ja on hyvä jalka.

Kevään ensimmäinen shortsijuoksija: [pvm ja paikka]
Tällainen voi talvehtia ulkona läpi talven, mutta on melko harvinainen. Kuuluu kompensoivan ulkoasullaan jotain, josta ei osaa päästää irti. Taudinkuvana melko pitkälle edennyt addiktio yhden ainoan liikeradan suorittamiseen vaikka ilman voisi olla parempi. Voi bongata usein suunnasta, jonne muut osoittavat kummissaan.

Kevään ensimmäinen kumisaukko: [pvm ja paikka]
Kumisaukkoa tavataaan suomalaisissa vesistöissä läpi avoimen veden kauden. Joskus jopa jäiden lähtöjen aikaan ensimmäiset kumisaukot ilmaantuvat avaintouimareiden alueille. Tämä riskitön vesipeto esiintyy usein laumoina tietyissä paikoissa tiettyinä viikonpäivinä. Seurana on usein uudet kiekot ja ehkä flätti. 

Kevään ensimmäinen typerä blogipostaus: [tänään ja nyt]
Blogipostaus bongataan usein myöhässä, väärään aikaan ja mukahauskana. Se talvehtii läpi vuoden varsin sekaisessa ympäristössä ja on yleensä ennen ilmestymistään sekoitettu tajunnanvirtaan melko eltaantunessa kupolissa ainaisen nillityksen ja taaksepäin suuntautuvien ajatusten seurassa.

Missä korpit uskaltavat - 2020 Remastered version

Nastatossu rasahtaa hiekkatiellä, toisen pitokumipohjaiset eivät kyllä ääntä päästä. Lakkasihan kantajansa läpsyttävä askel läpsyttämästä yli 25 vuotta sitten Kuuvuoren portaissa. Kaksi suurta korppia lentää yli raakkuen matkaajia, verkkaista vauhtiaan ja melko sielutonta reittivalintaa. Lyhyintä reittiä sietäisi mennä, mutta ei mennä. Vasemmalla mäntyjen takaa siintää puinen suo, kartassa sen reuna näkyykin jo, oikealla kumajaa matalien hiekkaharjujen värjäämä kangas, sellainen oikein kelpo juoksumaasto. Tunnin päästä juoksemme samasta kohdasta sinne ja noiden harjujen yli, mutta eipä sitä siinä vielä hoksaa. Ei ole edes sunnuntai ja mieli on rauhoittunut. Etätyön rajaton riemu on uuvahtanut herätäkseen taas maanantaina. Käsiin käy aamun myötä poistuva aamusumu, korpit raakkuvat uudelleen. Nyt on aika nättiä.

Pari viikkoa metsän perästä käy askel taas hiekkatiellä, nyt tossu syöpyy kovemmassa vauhdissa. Vieressä ravaa nousukuntoinen nuori sankari, tiedostava katse ensi kesässä. Korvissa humisee hiekan ja sepelin rapeus, vieno tuuli pitää yllä koleaa keliä, antaa sellaista sopivaa tukea luonnolle käpertyä syvemmälle syksyyn ja kohti uutta. Tästäkö se Iron Maiden silloin muka soitti ja lauloi, epäilen. Vauhti jää vajaaksi aiemmasta, kone ja keho ovat jo kuluneet ja pään on sitä vaikea sietää. Muukin nuoriso käy yllättyksenä tervehtimässä ja jään juostessa miettimään, miksen venyttänyt taukoa jutun tyngäksi. Pahoittelut vain, vanha peto sisällä ja kello veivät pidemmät sanat.

Kotiin vie asvaltti, kova isäntä. Dinosauruksen luilla taivaltaessa mietin, miten tavoitteettoman kauden tavoitteet ovat kirkkaasti saavutettu. Aika matalalle sietää riman noustaa ensi vuonnakin, ehkä sen 2000 mailia jaksaa silloinkin. Sellaista höntsäilyä on tiedossa, että tiistaisin homma lähtee laukalle ja muutoin yleensä illalla keho kertoo, mitä huomenna jaksaa vai jaksaako. Kuuntelen kyllä Whatsappiakin, ja usein se tarjoaa kevyttä. 

Kotona kylpyhuoneessa tuoksuu kloorivedellä uitetut vermeet. Haju vie mielen kaakelialttarille, pohdin josko hajuaisti herää siksi, että kaipaan sinne. Hetken pohdin, josko keväällä alkaisi. En tiedä. En todellakaan tiedä. Yksi laji on yksinkertaisempaa yksinkertaiselle ja metsä se vaan omaa ja antaa enemmän kuin allas.  

Musiikki kuljettaa

Spotify avasi seurapaitapäivän aikakapselilta ja kirvoitti tänne näin tärkeän asian äärelle, vaikka apurahaa pitäisi anoa, viimeistellä kyselylomaketta ja uutta tutkimustakin pitäisi lähettää arvioitavaksi. Noiden takia jopa siirsin aamun palaverin torstaille, jottei menisi taas yön tunneille asti. Mutta sitten avasin jonkun tuhannennen etätyöpäivän kunniaksi Spotifyn niin kuin minä tahansa aamuna. Perusaamunavauksen, Despiced Iconin, LCD Soundsystemsin, Run the Jewelsin tai Lamb of Godin sijaan menin ystävällisen algoritmin ehdottamana aikakapseliin.

Aamun avasi Kissin Heaven's on Fire, ja heti perään iskettiin WASPin I Wanna be Somebody. Molemmat vievät minut Teron luo. Sinne missä punkahtava bändimme, Skull, sai alkunsa. Sinne missä Teron isoäiti uhkasi meidän aivomme sulavan moisen saatanallisen mekastuksen ja tukanheilutuksen johdosta. Ehkä sulivat, ehkä eivät. Jonneille tiedoksi, että vain WASPin videossa pyöritettiin tukkaa, kissiläiset ovat enemmän sellaisia meikattuja kielimiehiä, oivallisia maalaisnuoren oppaita siis. Teron isoäiti tosin toi muutaman kuukauden päästä WASPin Animal (Fuck Like a Beast) sinkun Ruotsin matkaltaan. Just sen minkä kannessa on kuva Blackie Lawlessin sirkkelinivusuojasta, joka iskee kipinää. Ai että. Muut diggailivat Europea ja Cutting Crewta, me fanitimme nivussuojaa. Muutama vuosi ennen sitä oli kerännyt rahaa ostaakseni ZZ Topin Eliminator-kasetin Musiikki-Heliniltä Kauppiaskadulta. Se hetki kun isosisko vei minut vihdoinkin kaupungille... ei sitä voi unohtaa. 

Mutta sitten Nirvanan Smells Like Teen Spiritin kohdalla tajusin, että muutama muusikkipala on jäänyt hyvin vahvasti muistiin ja tiettyihin urheiluhetkiin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Loneliness of the Long Distance Runner, Slayerin Angel of Death ja/tai Helloweenin I Want Out vievät minut Merikievarin takapihalle, juhannusviikonloppuun, hetkeen, jolloin joku paikallinen nousuhumalainen nuori, Tapio nimeltään, hermostui kun emme ymmärtäneet pakettiautonsa kajareista pauhanneen Modern Talkingin merkitystä hänen nahkatakkiselle identiteetilleen. Tapio yritti kahdesti painaa meitä rimpuloita nurmeen, mutta perunakuorinnan ja suojuoksun vahvistamana emme jääneet alakynteen. Olihan se nyt hauskaa kun perkeleitä nakkeleva landespede kohtaa toisen, jolla on isot rillit ja takatukka ja juuri poistettujen hammasrautojen jäljetkin vielä hampaiden pinnoissa.

ACDC:n Thunderstruck ja Moneytalks istuttavat minut Tomin Toyotan etupenkille matkalla kohti Maarian Pyhtymäessä juostavia pm-maastoja. Tomin Toyotassa oli pakari sökö ja koko mikrokosmoksemme pärisi kuin Mötorhead. Tone Locin Funky Cold Medinaa olin puolestani äänittänyt koko 90 minuutin kasetin verran SM-maastojen ja saman vuoden SM-viestien kisamatkaajien iloksi. Voi sitä riemua. Huoltikselta ostimme nallipyssyt tuomaan lisäriemua koko porukalle. Muiden usko tulevaisuuteeni oli varmaan vahvimmillaan juuri noina vuosina. Silloin laitoimme Samun kanssa myös haasteen pystyyn surkeimpien biisien etsimisestä ja kirjastoja myöten saimme äänitettyä tykönämme sikermäkasetit noille samoille matkoille. Raatina oli taas koko bussi. Silloin löytyi muun muassa Kake Singersien Tappajahauki, joka on päässyt triathlonjaoston spinningaamuunkin. Anthraxin Frigging in the Rigging (cover-viisu siis) Mikkelin SM-viestien majapaikassa toi ovelle tulevaan SM-kultajuoksuunsa valmistautuneen naisten pikajuoksujoukkueen. He antoivat rahaa, että menisimme kauppaan ja musiikki lakkaisi edes hetkeksi. Emme menneet, koska Anthrax ja korttipakka.

Muistan ehkä liiankin elävästi, miten luukutin koko aamun (3 tuntia) Prodigyn Firestarteria, vaihdoin kisa-asun ja trikoot siihen päälle, juoksin Betaniankadulta Kupittaan hallille parkkikselle ja starttasin vuoden 1998 SM-maratonille, jolla juoksin sen 2.27:n ja väsyin niin, että seuraavan aamun 5:30 junaan pääsy oli työn takana. Perille päästyäni Suomen Akatemian tilaisuuteen menin miniauditorion takariville ja nukahdin hetkeksi. Tai siis koko tilaisuuden ajaksi. 

Rataennätysjuoksuista yksi on vahvasti kietoitunut musiikkiin. Smashing Pumpkinien Today, Zero ja Bullet with Butterfly Wings soivat lukuisia kertoja ennen ennätysjuoksujen aamulenkkejä, kunnes sitten Saarijärven kisareissulla Jussi esittely brittipopin saloja ja langetti minut Radioheadin pauloihin. Karma Police ja ukkosmyrskyssä juostu ennätys, ei niitä niin vain unohda. 

Sitten tuli hullut spinningvuodet, jotka avasivat ties mitä lukkoja. Arttu toi Kaken Mylly pyörii korvien ääreen ja Ilen fanittama Macho Fantastico on ollut jo pari kertaa jaoston Karhuviestijoukkueen nimi.

Onhan noita muitakin viisuja ja hetkiä, mutta nyt pohdin, että ehkä tämä menneseen jumittumiseni onkin musiikin syytä tai ansiota. Kun kuulen silloin tällöin noita viisuja, muistuu menneet ja unohtuu nykyinen. Mutta jääkö tästä nykyhetkestä mitään muistiin, jota voin sitten muistella kuulolaitteen napit kaakossa?

Muistan Matin

Matti. 

Ystäväni Matti, oikealta nimeltään Matti, päätti maallisen taipaleensa aivan liian aikaisin pari vuotta sitten. Motti-Mattiin tutustuin kun olin lopettanut pikaluisteluhommat ja siirtynyt Turun Urheiluliitossa toiseen jaostoon ja uuden lajin pariin. Tiensä oli omanlainen, mutta ihmisenä hän oli läheinen sillä tavalla jännästi. Vuosia raastaneen sairauden epävarmuuden hän ei antanut varjostaa tietään, vaikka se välillä varsin synkkä olikin. Moni valittaa pienemmästä riittoisasti, kuten minä. Sairaudestaan huolimatta hän eli enemmän kuin ehkä itse osaan. Muistan muistotilaisuudessa luetut lukuisat runot ja terveiset runsaalta ystäväkatraalta. 

Mattia ei pahemmin härnännyt kiire, ja vähän minua kismitti kun rauhallisinakin hetkinä hän koki minun murskautuvan kiireen painosta, vaikka en edes kiirettä kokenut. Sillä tavalla oli lempeä, että oma terveytensä oli mitä oli ja silti kantoi huolta muista. Matilla oli ehkä aisteja korvaamaan terveytensä epätasapaino. En tiedä, tutkintoni ei riitä pähkimään pidemmälle. Lääketiedekään ei koskaan valitettavasti päässyt oikein kärylle hänen sairaudestaan. Voinhan sellaisen asianhaaran varjolla sallia itselleni epärationaalisen ajatuksen: Lämmittää ajatus sellaisesta aistista. 

Matti muisteli usein vanhoja juoksuaikoja, kuten minäkin tapaan tehdä rasittavuuteen asti, koska minulla se katse viipyy peruutuspeilissä. Peruutuspeilin tarkennus vain hämärtyy elvistelevän harrastamisen kuvista enemmän kuin mistään muusta. Menneen korvaa sellainen jalustan hakeminen mitättömyyden meressä. 

Tänä vuonna ote peruutuspeiliin on vahvistumassa, luulen. Kevään myötä juoksukuntoni nousi melko tavalla. Olin siitä oikein tyytyväinen, mutta vanhojen peikkojen puhkumana en ulosmitannut sitä laisin. Radalle en uskalla enää astua, enkä oikein enää kelloakaan vastaan uskalla juosta. Sen sijaan juoksin itseni Lapissa (Suomen ja Norjan) läkähdyksiin kauniissa kesyttämättömässä korvessa, sellaisessa, jossa tuntee pienuutensa kunhan vain pysähtyy edes hetkeksi. 

Osallistuin sentään duathlonin SM-kisoihin Tikkakoskella, mutta se oli ahkeran nuhailun ja kevyen sairastelun saattelemana melko heikko suoritus. Juoksun osalta siis se oli tahmeaa kuin pinkki sokerikuorrute. Pyöräosuudesta en kummoisia odottanutkaan, sillä tein kisaa varten ehkä viisi tehoharjoitusta ja kaksi ja puoli muuta pyörälenkkiä koko kesänä. Olin tosin niistä ihan tyytyväinen ja vähän ylpeäkin, kun edes sen verran panostin. Silti puhtaan harjoittelemattomuuden lisäksi ajoasentoni imi ilmavirtaa, reiteni olivat heikot ja keraamiset osat ovat yhä hankkimatta. Ketjurasvakin oli sellaista vanhaa hidasta, joka antaa amatööritatskoja pohkeeseen silloin kun niitä vähiten tarvitsee. Mutta kyllä olin aikuisten oikeasti ihan tyytyväinen, kun ajoin tuon kaiken kokeakseni 700km.  

Eniten kolmiotteluun liittyviä ajatuksia värittää se, että lajisto näyttäytyy edessäni aina vain enemmän välineiden harrastamiselta. Se on itselleni kamppailua, joka taida muita liiemmin piinata. Nestekään ei enää investoi korvaamalla uudella vanhaa, joten kannattaako minunkaan? Vanhan koulukunnan nillittäjälle välineet ovat aina alisteisia tunteille, joita urheillessa hamuaa--onnea ja pettymystä sekä niistä oppimista. Ehkä tämä tunneväylä on minun tieni, joka ei enää ennätyksiin vie, mutta palkitsee silti. Lähinnä nillityksellä ja nipotuksella, kun "iloa ei irtoa niin kun mistään." (tuo on lainattu Egotripiltä).  

Selittelyistä huolimatta duathlonmieli on oikein tyytyväinen Tikkakosken keikasta. Oli se kyllä kiva vähän kilvoitella, ihan parasta. Jos olisi ollut triathlon, niin äänensävy olisi kyllä eri. Olen onnistunut keräämään uintitreenejä vielä vähemmän kuin jättänyt pyörää ulkoiluttamatta: Laskin, että kolme kertaa olen tänä vuonna uinut. Kahdesti Singaporessa hotellin uima-altaassa tammikuussa ja kerran kesällä jaoston yhteistreeneissä Littoisissa. Ei siis ihme, että valitan välineistä, koska oma konetta en suklaan sisäänottamiselta ehdi kiusaamaan. Ensi vuonna voisi sitten jo vähän treenata, pohdin, mutta miksi sitä enempää rykimään kun vammaan sekin yritys kuitenkin kapsahtaa, sanoo takaraivo. Tai no ei se mitään sano. Se on vain ajatus, jota menen ja vääräuskoisena uskon.

Ehkä voisin taas jutella hetken Matin kanssa. Menisi tuokin hassu ajatus levolle. Mutta en voi, koska Mattia ei enää ole. Tämä tässä onkin Matille sinne jonnekin.  

Aikamoista

Aika on sillä tavalla petollinen, että silloin kun sitä eniten kaipaa, sitä ei ole ja sitten taas kun sitä on, se ei kulu. Kellosta huolimatta aikaa tavallaan vain tuntee. Käsityksemme ajasta on melko teennäinen sopimus siitä, että tuossa nyt on tuollainen sekunti, tällainen minuutti ja sitten vielä tuo tuntikin on siinä. Niitä on läjitetty auringonnousun ja -laskun välille tietty määrä, joka voisi olla jotain muutakin kuin nyt on. Esimerkiksi 25 tuntia sen sijaan, että on vain 24. Tai niin, että kello on viisi siihen asti kunnes se on kuusi.  

Urheilussa, lähinnä niissä lajeissa, joihin olen itse jumiutunut, aika määrää kaiken. Se osoittaa, kuka on ykkönen ja kuka ei. Se sanoo myös oliko itseään parempi vai ihan hyvä vaan. Watit tai pulssi eivät niin tee, koska vain aika rulettaa. Palkintopallilla ajalla ei ole niin väliä, mutta muistan kyllä elävästi kuinka palkintokorokkeen ulkopuolella ajan tunsi. Sellaisena 98 sadasosana ylimääräistä aikaa Kalevan kisojen rajasta tai liian vähän parantuneena ennätyksenä. Tuollaisina hetkinä oli ollut aikaa parempi, mutta sitä ei tuntenut, koska mielen valtasi pettymys, tunne siitä, ettei ollut riittävästi itseään parempi. Niin....aika toi joko ilon tai pettymyksen, eikä siihen välille ei jäänyt oikein mitään. 

Vienosti huvittavaa on, että vuodesta sujahti monta viikkoa niiden muutaman kellolla mitatun hetken vuoksi, joiden annoin määritellä itseni ja tunteeni. Koska olen vähän kehno luopumaan, niillä hetkillä on välillä vieläkin pirunmoinen vaikutus jonkun treenin fiilikseen. Vaikka aika 25 vuotta sitten oli eri kuin nyt, siltikin ajat entiset palaavat kummittelemaan. Siis urheiltaessa. Urheilua tai no ehkä nykyistä harrastamista laajemmin pähkittynä aika ja kokemus ovat tehneet elämästä melko lailla miellyttävämpää kuin mitä se ennen vanhaan oli. Nyt kun 98 sadasosassa ei oikein ehdi edes suklaapalaa napsaista niin ei sellaisesta ajan pätkästä enää jaksa oikein välittää. Voi sen 98 sadasosan tietenkin mainita kolmesti näin lyhyessä kirjoittelemassa ja uskotella, että sekin pettymys on vain enää harmaa muisto.

Ehkä nykyään onkin parempi antaa muun kuin ajan määrittää tunteensa. Entä jos tuntisi miltä tuntuu sisällä kun reisi tai pää tyhjenee eikä antaisi ranteen määrittää miltä tuntuu? Sellaiset tunteet ovat mukana silloinkin kun vaihteista, polkimista, älykkäästä ranteesta tai milloin mistäkin akku loppuu.

ps. Menin ja ilmoittauduin SM-duathloniin. En ole keväällä tai kesällä oikein käsittänyt, miksi käyn ulkoilemassa, niin ehkä nimi osallistujalistassa auttaa sitä käsittämään. Aiemmin duathloniin ilmoittauduttuani olen joko sairastunut tai rasitusvammautunut. Katsotaan, miten tällä kertaa käy. 

Tähän liitän laulu- ja soitinyhtye Ursus Factoryn kappaleen Aikansa kutakin, koska voin.

  

Greetings from our basement...

Niin, asutamme rintamamiestaloa. Edellinen omistaja investoi viljalti erinäisin asioihin ja siksi meilläkin on nyt kellari, jossa on muutakin kuin perunoita. Nyt korona-aikana siellä on luentosali, kokoushuone, nap room ja kissan hiekkalaatikko. Matkalla sinne ja sieltä on portaat, johon on sijoittuneena valtaosa aktiivisessa kierrossa olevista juoksutossuista. Kyllä kelpaa.

Kellarissa, vain yhden nurkan takana monikäyttökulmauksesta pääsee pyörittämään Felttiä tai Trekkiä ja tuijottamaan kuvaa Steve Prefontainen ylivoimasta (muutamaa tuntia ennen hänen menehtymistään auto-onnettomuudessa). Ei Pre vain tuon takia legenda ollut, vaan hän oli sitä jo eläessään. Hän oli aikansa rokkistara, viiksekäs ratakukko, joka laukoi mielipiteensä asenteella. Vaikka itse en ole mikään voittaja, yksi hänen heittonsa puhuttelee minua aina vain: 

"Over the years, I've given myself a thousand reasons to keep running, but it always comes back to where it started. It comes down to self-satisfaction and a sense of achievement."

Vaikka nykyään treeneissä nuoriso näyttää minulle jo kantapäitään ja vauhtini riittää seuraamaan niitä katoamassa kauas horisonttiin, silti yhä tuntuu, että saavutan jotain. En noita kantapäitä, mutta itsessäni. Olen jatkuvasti voittanut sohvan ja suklaan seireenien laulun, niiden makean ja alati houkuttelevan kutsun, kyykyttänyt teennäisen väsymyksen, välillä kammennut ahdistuksen ja ärtymyksen kadotukseen. Eivät nuo nyt minkään sankarin tekoja ole, eikä niistä voi oikein somettaakaan, koska ovat henkistä laatua. Mutta saavutuksia silti. Ihan pieniä sellaisia, joista tulee hyvä olo ja mieli. 

Sohvataistelun myötä ja sitten marraskuun kuntoni on kohonnut, vaan vauhtini ei. En ole oikein jaksanut seurata minkään harjoitusohjelman viisautta, enkä edes Stravan KOM-metsästystä. Nämä kilsat painavat liikaa ja odotus vauhtitreenien panos-tuotos -suhteesta on negatiivinen. Ainakin vielä 10 ja + vuotta sitten sain tässä tilanteessa melko varmasti rasitusvamman aikaan. Apuahan harjoitusohjelmasta tietenkin olisi, tiedän ja tunnen, koska kuvaillut saavutukset ovat koko lailla linjattomia ja vähemmän urheilullisia, eivätkä ne parempaan vauhtiin johda. Ehkä vain altistavat vammoille. Nooh, en ole järjellä aiemminkaan tekemisiäni ratkonut.  

Tosin olen ollut jatkuvasti innoissani, kun edes TJ:n tiistain treenit ovat puskeneet minut edes kerran viikossa tiukille. Harmi monelle ja itselleni, että tällä hetkellä ne on jäähyllä. Nyt laiskan pitää venyä enemmän. 

Joten eipä siis ole haitaksi tuo TuUL triathlonjaoston #tuultriathlon #koronahaaste. Niiden ansiosta bongasin rautakangenkin eilen. Ehkä tartun kohta jopa pyörään tossujen lisäksi. Ovat ne sosiaaliset paineet kovat kellarissakin. 

Ai niin, Eliakselle terkkuja tässä samalla.