Kun kurkussa on siili

Tapaa tuo pää hajanaisine sisältöineen mennä vinoon aina kun tulen kipeäksi. Aiemmin on käynyt pahemmin kun ihan mykäksi on mennyt koko olemus. Pahimpia ovat olleet lukuisat hetket, jolloin oli muuta haastetta kuin flunssa. Pitkään jatkuva rasitusvamma on ollut kaikille rasite. Nykyään sentään puhun, joskin välillä olisi parempi etten. 

Nyt kurkkuuni sijoittui siili. Se haastoi nielemisessä ja siksi en päivitä mitään urheilusta. Normaalisti sairastuessani menetän rasitusastman myötä muutamia prosentteja hengityskapasiteetistani pidemmäksi aikaa ja se kyllä pännii. Oikein hermoja raastaa. No se niistä jutuista. Siilin nieltyäni silitin sitä vastakarvaan monta päivää. Kyllä sekin otti päähän. Siksi olisi ollut hyvä olla välillä vähän hiljaa, koska hermot pinkeytyivät.

Kanavoin liikunnon harjoittamiseen käytössä olevan energian someraivoon, mutta sellaisen grogilasin kokoiseen myrskyämiseen vain. Joku geenihäiriö tämä kuitenkin on, kun näin käy ja siitä vain psykologit nyt asialle tutkimaan, että pääteekö flunssan, kurkkukivun tai ihan vain miesflunssan ja someraivon välillä positiivinen yhteys. Se olisikin ainoa positiivinen asia someraivosta. Ehkä monella someraivoajalla onkin vain kipeä kurkku, eivätkä oikeasti ole sitä miltä mitä ovat. Ilman kurkkukipua eivät yhtään kummeksuisi hermeneuttisen kuplansa ulkopuolella olevia ja olevien tekemisiä ja ajatuksia. Niin, mahtaako olla noin.

Koska poden nyt huonoa omatuntoa, on aika katsahtaa viikon päähän ja koota otteita someraivoamisestani, jolla olen yhtä keskustelua sättinyt. Niitä muiden kommentteja en tähän nosta, koska ei ole tämä niiden paikka ja koska tämä blogi on minä, minä, minä, minä. Ja valtaosaan kommentteja ei tullut mitään sanomista.

Kun muut keskusteltivat kesän kisoista, minun oli ängettävä mukaan kysymällä täysin asian ohi:
- Mitä jos olis taas kerran kipeä?

Siihen sain kaipaamani huomiota. Aika eteni päivällä ja kurkku oli kipeä 38C kuumeen kera. Olin kotona, muut töissä, ja tietenkin häiritsin heitä opastamalla, että:
- Sen verran kipulääkettä pitää syödä, että voi mättää karkkia. Siis kun on kurkkukipu.
Tähän vastattiin:
- Eli oletko menossa juoksemaan tänään?
Tämä tietenkin antoi mahdollisuuden revitellä:
- En. 2001 juoksin Kalevan Kisojen 10000m:ä kuumeessa. Menin 3km ja sitten kotiin. Se riitti.
Sitten jatkoin, että:
- Triathlonistien pitäisi ottaa mallia hiihtäjien laseista.

Viikon taivuttua sen lopuksi jatkoin nillittämistä:
- Kirjaan tähän nyt salaisuuden: Formulat ovat perseestä.

Tähän vastattiin kertomalla, että treenaaminen väsyttää. En tietenkään ymmärrä, vaan raivosin:
-  Sulla on vaan uudistettu down force ja ferrarinpunasi ei ole riittävän ferrarinpunainen. Siksi ei kulje.

Meni hetki ja tungin viestiini pizzanpala- ja hampurilais-emojit. Aivan syyttä. Sitten päätin käydä saunassa ja pihalla lunta hakemassa. Matkalla putosi pyyhe ja tapahtunutta piti tietenkin jakaa asiasta täysin kiinnostumattomille:
- Kävi tos silleen, että vähän vahingossa näytin pippeliä pihalla. Omistan sen hetken kaikille dopinghörhöille ja pöytäkirjaan merkittäköön, että viuhahdus oli pyyhkeen syy.

En sitten hallinnut muutakaan teknologiaa, koska keskusteluhistoriasta löytyi seuraava merkintä:
- Otin muuten äsken vahingossa ja ihan kokeilumielessä naapurin telkkarin haltuun Bluetoothilla. On vissiin laitonta se.

MM-hiihtojen miesten parikisan harmillisen kolarin kuittasin toteamalla epäurheilijamaisesti ja ilkeästi:
- Eponaukku olisi auttanut. (Just nyt kadun tätä ilmaisua)
- Twitterissä kävin. Ei olisi kannattanut. Muutoin f-lajeille, kuten formulat, fääkiekko ja fälibandy, elämäänsä jakavat ovat nyt juuri hiihdon asiantuntijoita. Pysyisivät vain skeneissään ennen kuin kukaan pahoittaa mieltään.

Mahtavaa lasten leuanvetokampanjaan en synkkänä kestänyt, ja siksi:
- Painuisivat lenkille siitä. Ei tuolla touhulla kestokuntoa kasva eikä maraton kulje.

Ja jotta olisin saanut lisää huomiota jatkoin:
- Olen ihan hilkulla näppäillä Niksi-Pirkkaan, että sinappi se on mitä parhain kurkkukivun lievittäjä (ei se oikeasti ole, mutta hitot siitä kun on Niksin massia tarjolla).

Sitten nillitin ääneen kotona, jonka sitten jaoin oitis:
- Jaa. Ajatukseni siitä, että lopetan tutkimushommat ja tähtään näyttelijäksi ja palkittavaksi 11 vuoden päässä häämöttävään sadanteen Oscar-gaalaan, sai täällä kotona aikaan ponnettoman tuhahduksen. Ehkä passaan siirtoa vuodella. Ehdin kypsyä.

Nyt tänään someraivoni laantui, mutta eipä siihen en vastinetta tule kun olen ollut rasitteeksi kaikki kahdeksan päivää:
- Sellainen ilmoitusluontoinen asia, että pystyn nyt nielemään kivuitta. Kahdeksan päivää kesti. Jokainen oli perseestä.

Sen sijaan jostain kumman syystä päätin kirjoitaa tällainen päivityksen. Kiitos ja anteeksi. Siilitkään eivät tästä pidä.

En peleile

Oli tuossa muinoin ollut palautekeskustelun paikka. Eräs illansuinen hupailui äityi älämölöksi, sellaiseksi, josta tamperelaiset muusikkohumoristitkin irroittelivat ihmeteltävää. Pieni poika oli riittävän väsynyt, että kaltaisensa kanssa alkoi sordiino vuotaa jumpan päätteeksi. Pienet menivät sellaisiksi, että nauratti kun tulee pieru ja sellaisiksi, jolloin jo oletus uudesta pierusta riitti nauruun. Vajosivat siis sellaiselle nykysuomalaisen tv-huumorin tasolle, joka on häiriöksi. Siksi oli palautteen paikka. Siinä reteä nauru oli kostunut kyyneliksi, mutta päätynyt molemminpuoliseen ymmärrykseen. Nyt jääkaapin ovessa on lupaus, että "en peleile". Ei se nyt niin paikkaansa pidä, mutta mitä sitä nyt lupauksia pitämään jos on hauskaa ja eläväistä. Tai niin, eihän täällä ole peleilty, mutta pelleilty on. Epäilen vahvasti harkittua kirjoituserhettä.

Siinä sivussa tossu on ollut syönnillään ja traineri on saanut kerätä kellarin pölyt. Ihan kiva suhde on tuo, koska se palvelee toukokuista NUTS Karhunkierroksen 80km:n siivua. Fyysisesti voinkin siihen valmistautua juoksemalla, mutta henkinen puoli on eri. Tämä jälkimmäinen ei vissiin ole vahvuuteni, mutta arvaako sitä nyt niin analysoida. Mittaan sen sitten toukokuussa. Henkistä puolta ei kuitenkaan ole murskannut se, että muutamana päivänä juoksu on tuntunut niin hyvältä, että hymyilyksi on mennyt. Vähän hölmöksi taitavat nuo naapurit (paitsi Risto) luulla, kun tuossa se taas juoksee ja hymyilee vaan. Eipä ole uusi tuo maine. Kyllä ne aiemmikin kylillä mutisivat, että vähän taitaa olla yksinkertainen, kun juoksee ja hymyilee. Kerran ajokoiraksi sanoivat kun oli ihan hampaat näkyvissä. Tiedä sitten, että olivatko kädenheilutukset ihan tervehdyksiä vai "mene nyt vain poispäin" -viittelöintejä. En minä sellaisesta niin piitannut kun nuoreen kuoreeni piilouduin. Sanon nyt kuitenkin näiden nimettömien kylien puolesta, että ei siellä yleensä montaa ihmistä vastaan tullut ja siksi älkää yleistäkö kun kylillä käytte hymyilemässä.

Pohdin tätä viimeistä tänään tovin pitkällä lenkillä. Sitä aiemmin pohdin menneitä tiistaina kiinalaisella lounaalla ja perjantaina tuttuni TP:n keikalla. Kummallakin kerralla ajatukset olivat tätä päivää haikeammat, mutta lämpimät. Mutta palaan nyt pitkän ääreen. Vain yksi tuli vastaan: Hän ulkoilutti koiraa, ja meni metsään ennen kuin ehdin kohdille, joten en tiedä, olisiko moikannut. Uskon, että ei, koska en hymyillyt. Olin synkkämielinen, koska Chelsea Grin. 

Olin kuitenkin pitkän lenkin juoksijaksi melko ovela. Melkein kuin kettu, johon ei voi luottaa sanoo se sitten mitä vain. Torstaina jaloillani oli näet tarjottavanaan vain väsynyt loikka, joten jätin väliin vakkariksi naulatun mäenjuoksentelun. Tänään iskin mäkiin melko ahneesti, ihan kuin ruskoja olisin vetänyt. Ehkä se on juuri tuo mäenjuoksentelu, joka ravitsee hymyä. Yhtenä sunnuntaina tuntui sellaiselta, että olisin mennyt seitinohuen seinän läpi (viikko sitten) ja yhtenä sunnuntaina lonnin 40km parin tunnin spinningin päälle FG-tuntumalla. Mutta älkää nyt kuvitelko, että mäenjuoksentelu yksin teitä pelastaa. Se on vain palanen kokonaisuudessa, jota liimaa Pepsi Max.

Tänään seuramme hyvin mieluisan leirin viimeisillä hetkillä uppouduin Tommi Martikaisen oivalliseen esitykseen. Siksi pitkää lenkkiä edelsi paljon tärkeämpien äkkäysten summa, joista olisi ollut itselleni paljon apua, jos käytössäni olisi aikakone. Olisin tavannut itseni 20 vuoden sitten opastaen, että lepää enemmän, mutta älä himmaile ennen pääkisoja (maraton olisi poikkeus). Silloin minäni olisi varmaan todennut, että "haista sinä kunnon tuhnu, vanha äijä" ja hukkaan olisi mennyt opastus. Martikaista kuunnellessa ajauduin hetkiin, joista muistan elävästi sen kun hyvä kunto ei kisassa pysäyttänytkään kelloa aiempaa aikaisemmin. Olisin voinut kokeilla tuollaista viimeisen viikon vauhdittamista sen sijaan, että vain olla möllötin (silloin möllötys oli noin 80-120km juoksua viikossa, nykyään se tarkoittaa sohvalla oleilua). Kolmannen äkkäyksen otan käyttöön nyt. Se on se, että laitan myllyn pyörimään. 

Laitan tähän loppuun tämän. 

Heitteille jätetty

Sinne se 2016 solahti. Katosi menneisyyteen vaivattomasti kuin hiki suihkussa. Mukava se oli, mutta on enää vain kirkas muisto. Enemmänkin ajan tehtävä on kullata se ennen kuin kello alkaa haperruttaa harvoja juonteita, jotka vuodesta 2016 ovat tallella. Oli viime vuonna toki häijyt hetkensä, mutta ei se kaikkinensa ihan saha vuosi ollut. Niin että hyvää uutta vuotta vaan kaikille!

Jos nyt vähän rikkoo tasakulkuisuutta, niin esimerkiksi törsäsin vähän turhaksi. Ostin uuden märkäpuvun saksittavaksi. Sitten kerran tai toisenkin ostin isomman karkkipussin vaikka tarjolla olisi ollut pienempikin. Oli niistä iloa pidempään, mutta kyllä ne nopeasti katosivat 3D-laajentuneeseen olemukseeni. Kyllä minä vähän myös pelasin viime vuonna: Iskin rulettipyödälle terveyteni, mutta onneksi hävisin sen pelin. Niin ja jos oikein muistan taisin myös työmatkapyöräillä kahdesti auton alle. Ehkä toinen oli ehta auton alitus, toisella kerralla auto tavallaan jäi eteeni. Ensimmäisessä hitissä uudistui takakiekko, jälkimmäisessä se takavaihtajan roikotin, jota ei ole näemmä vieläkään millään tavalla standardoitu. 

Oikein positiivista on, että käytössä olevien pyörien kumit hajosivat edellisvuoteen verrattuna paljon harvemmin. Lisäksi osasin hassuttaa itseäni niin, että menin viiden viikon treenillä ja flunssan keskellä kokeilemaan, notta kulkeeko Ironman. No ei kulkenut, ja ehkä se nyt on sitten jo käsitelty. Tämän harrastamishönöilyn ohella onnea on ollut vastata useisiin haastaviin kysymyksiin asioista, joita aikuisena ei enää osaa kyseenalaistaa. Siinä on oppinut arvostamaan elämää vähän laajemminkin kuin vain peilikuvansa ylä- ja alamäkinä.

Vuosi 2016 numeroina (ei ole tässä ihan kaikki, mutta en nyt jaksa niitä päivittää tarkemmin kun ketää ei oikeasti kiinnosta):

Juoksua: 2342km 
Pyöräilyä: 3548km
Uintia: 144km
Kunnon piiritystä: 15h
Triathlonkisat 2kpl: Säkylän olympiamatka ja Kööpenhaminan Ironman
Seikkailukisat 1 kpl: Kisko Hard Day
Swimrun-kisat 2kpl: Porkkala (lämmin) ja Solvalla (kylmä)
Harjoitustunteja: 435h
Sairaspäivät: 58 
1 ennätyselopaino
2 auton alle jäämistä
1 oikein hyvä flow suunnistuskisassa
4 juoksukisan tapaista suoritusta
2 ulkomailla asti mokattua Strava-pätkän hakua

Jos hyvin menee, niin tulevana toukokuuna ensi vuoden listaan päivittyy urheilusuoritus, jota en ole vielä koskaan kokeillut, vaikka kiivaasti sellaiseen meinasin panostaa kesällä 1995.

Tuo joulupukki oli opastanut tonttujaan seivaamaan osan lahjoista pannuhuoneeseemme. Sieltä niitä aattona noutaessani huomasin jättäneeni heittelle tuon tt-pyöräni. Siellä se nojaili surkeana. Ilen laukusta sen purin, kokosin pystyyn, ja jätin möllöttämään sokeriliemisenä ja geelistä turpeana siihen paikkaan. Ketjutkin ovat laittamatta. Ehkä se on ensi kesänä enää vain apea, eikä lainkaan nopea.

Sanattomaksi palkittu

Kävipä niin, että näin sydämeni. Eilen illalla sen tapasin tietokoneen näytöllä möllöttämässä jykevänä ja pallomaisena. Ei ollut alkuunkaan sellainen kuin paperille piirretään. Ei edes punainen vaan ihan harmaakin oli, koska keuhkoröntgen.

Sydämeni äärelle minut saattoi Luodon Malja. Nykyään kun tapana on oikaista syy-seuraus -suhteiden päättelyissä ja joukko-opissa sen enempää asioita järkeilemättä, voin väittää näin, vaikka väite ei olisikaan totta. Kauden päättäjäisissä sanattomaksi minut teki hetki, jona vastaanotin tämän arvokkaan kiertopalkinnon. Suuri kiitos siitä! 

Maljan vastaanotettuani olen keskittynyt sairastelemaan. Samalla ennen päättäjäisiä alkanut kunnon tiriseminen tyrehtyi kuin rasvapalo kankaalla. Sen perään olen kuntoillut kipeänä pari-kolme viikkoa. Iltapäivisin olen saavuttanut kylmähorkan ja silti todennut, että käyn juoksemaan/uimaan. Kävin muun muassa romahtamassa rogaining-kisassa Raisiossa ja selvisin hädin tuskin kotiin vetämästäni spinning-treenistä. Omaniin suuntautuneella työmatkalla kävin pakolla juoksemassa, että sain eksoottisen merkinnän Stravaan. Motivaatio on siis kohdillaan. Eivät nämä kuitenkaan ole kummoisiakaan saavutuksia, mutta ne kannustivat käymään lääkärillä. Sinne jaksoin eilen ja palasin kotiin häntä koipien välissä - lepäämään käski. Ja astmalääkkeilemään. Mitä norjalaiset edellä, sitä tässä perässä.

Ehkä nyt sanoakseni jotain positiivista niin kehun olevani ennätysmies: Minua ei ole vielä koskaan ollut näin paljon. Nostan sille huulirasvaa ja suklaapirtelön. 

Kissa-asiat kuulemma vieläkin lämmittävät mieltä pahoja korppeja enemmän. Tässä kuva kissasta, joka läpikulki meillä vuonna 2008 Marylandissä. Luulen, että sen nimi ei ollut Urpo eikä Kettu Koljander.

Tendinosis

Kävi elokuun lopussa mielessä sellainen pieni ajatus, mutta onneksi se ei realistisoitunut kauden toiseksi Ironmaniksi. Kehoni jatkoi köhimistään niin, että yksi seikkailukisakin jäi väliin. Ajatuksia aina tulvii, mutta ei ollut kovin realistista olettaa koettelevansa onneaan Barcelonassa. Hyvä niin. Nyt voin ihan tyytyväisenä jättää sen matkan taakseni ja harrastaa lajikatalogin muita matkoja ja muita lajeja. Jotain kyykkää ja sellaista. Perinnelajeja lähinnä. Ja penkkiurheilua: Nyt Ilkka ja moni muu siellä Havajilla kolmiottelee. Siinä menee tämä yö.

Ironman-kokemustani, siis ei kisaa, vaan kokemusta edeltänyt flunssa ei tosiaan hellittänyt ihan helpolla kotiin palauttuani. Mutta se on nyt tuollaista mennyttä ja suuntaan ilolla kohti uusia pettymyksiä.

Tosin mikään pettymys ei ollut Solvalla Swimrun, tämä 5,5 tunnin parisuhdeaika lutuisessa Nuuksion kansallispuistossa juosten ja aika ajoin 12-13 asteiseen veteen pulahdellen. Sieltä hankimme kolmossijan, mikä oli meille yllätys, mutta se oli myös aiemmin suoritetun Porkkala Swimrunin kopio sijoitukseltaan. Henkilökohtaiseksi palkinnoksi siunautui oikean käsivarren jännetuppitulehdus, jonka aiheuttama narina on jo onneksi laantunut. Siinä matkalla kohti maalia, jossain 3.5 tunnin paikkeilla, kaaduin käsivarren päälle siten, että kivi ja mustelma mahtuivat kuvaan. Mutta sitä enemmän jänteen rasitti lättäriuinti, koska vähän voimaa.

Mutta nyt vastoin mitään trendiä ja suunnittelematta juoksu maistuu. En olisi pahoillani, jos sanoisin, että jopa kulkee. Ei se 10km testijuoksussa vielä näy, otaksun, mutta tuntuma on mukava. Tossuista ei ole kiinni tämä, koska nekin ovat vanhat, jo kertaalle seinään naulatut New Balancen kisaluukkarit. Ehkäpä juoksu maittaa, koska en ole sitä hirveästi tässä jaksanut toteuttaa. Kaikkinensa yhtäkkiä erilaisissa intervalleissa vauhti on ollut ennalta-arvaamattoman kovaa. Ei nyt sellaista 25-vuotiaan minän kovaa, mutta joka tapauksessa kiehtovampaa kyytiä kuin aikoihin. Lasken tämän ajan vuosina. Ajatelkaa sitä, ei vuosia vaan, että kulkee. Melkein hymyilyttää se. Kun on muutaman vuoden ajan vähän hidas, niin sitten voi olla nopea. Tässä vaiheessa haluankin kiittää valmentajaani, Stravaa, tähänastisesta nousukiidosta.

Pyörä sen sijaan ei kulje, koska se on pannuhuoneessa. Pitäisi se varmaan puhdistaakin, koska lienee pettynyt Kööpenhaminan matkastaan pyöräparka. Mutta ei ole ollut valtavasti intoa siihen. Spinning-pyörälle sen istuin vajaa viikko sitten ja ei se ihan helppoa ollut. Uimassakin kävin. Ehkä olen sittenkin kolmiolajin parissa enemmän kun on tarve. Eihän kyykkä uimalla kulje. Pitää vielä googlettaa, että pitääkö väite paikkaansa. Joku on sitä voinut tutkiakin tai jopa blogata siitä, jos on omalle kohdalle sattunut sellainen sauma, että kävi uimassa ja sitten kyykkä sujui. Karttu heilui kuin ilmaa vain.

Sitten torstaina ihan kesken työpäivää hammaslääkäri sanoi, että "reikiä nolla". Tai ihan eri sanoin sen kertoi, kun tuo on mainoksesta, mutta ilmaisun sisältö oli tuo. Siis sama kuin mainoksessa. Ehkä nyt on hyvä näyttää tässä kuva kivestä, joka ei ole hampaasta, vaan rokkilogo.

Pimeä valkoinen

Olen aikakoneessa. Kaksi vuotta sitten en päässyt edes Kööpenhaminan Ironmanin lähtöviivalle, että siinä mielessä viime sunnuntai oli valtava suksee. Sen hinta vain oli melkein turhan korkea. Lisäksi kaksi viikkoa sitten olin flunssa ja sitä olen nytkin.

Jaan nyt teille, että tämänaamuinen EKG näytti elämän voittavan. Henki kulkee taas pihisten ja on nuha. Ääni on toisen, mutta sydän on oma. Sunnuntai-iltana oli oikein lämmin olo ja lepopulssi oli pilvissä, maanantaina pakkasin pyörän ja tiistaista asti en ole muuta kuin ollut kipeä ja pelännyt pahinta.

Sunnuntain näet harrastin Ironman Copenhagenin latentista tilasta auringonpaisteeseen puhjeneessa flunssassa. Noin 2,5 viikkoa ennen kisaa sen sain, mutta kisaviikolla se ei paljoa meteliä pitänyt, kun en juuri mitään tehnyt. Raakan kanssa tiistaina teimme viimeistelyä ja pyörä kulki yskimällä ja juoksu painoi kuin kivi, vaikka tankkaus ei ollut alkanut. Tajuamattani olin jo oman pienen helvettini eteisessä.

Tuo arvaamattoman pitkäksi taipunut päivä alkoi lutuisesti. Ironmanilla debytoineen ja ennakkosuunnitelmansa romuttaneen Silvolan kanssa jonotimme rolling startissa. Soi AC/DC ja sitten taas ei. Oli sumua. Siinä sumussa uin ennätykseni (3800m, 1900m, 1500m), koska reitti oli niin tasainen. Viimeisteltä poijulta vaihtoon ei ollut mitään varmuutta minne uida kun mitään ei nähnyt (sumussa). Uin vain muiden perässä toivoen, että he tietävät suunnan olevan oikea. Vaihdossa jumitin normaalisti märkäpuvun kanssa kun se jäi jo vetoketjustaan kiinni ja vasta sitten rullautui donitsille oikeaan pohkeeni pauloihin. Vasta pyöräosuuden taittuessa pois keskustasta ymmärsin, että pulssi on aivan liian korkea, mutta en saanut sitä alas, vaikka myötätuuli ja tasainen tie. Pulssi takoi 15 pykälää liiaksi, vaikka vauhti oli munkkilenkkimäinen. Samalla pulssilla, pyörityksellä, tasaisella ja vienossa myötätuulessa nopeus on ollut rapiat 40, nyt ehkä 33 tai 34. Yritin keventää entisestään ja pyöritys oli sellaista haavanlehtimäistä havinaa, mutta sydän vain takoi ja yksiminen aktivoitui. Sen jälkeen en enää pystynyt hengittämään syvään ilman yskäpuuskia (oih, kuinka paha, aikuisella miehellä on yskä), ja kuvittelin sen olevan vain ajoasennosta johtuvaa. Oli siinä 180km:n aikana kivojakin hetkiä, kun 20 minuutin välein sai syödä, mutta pääosin se oli vain takaraivoon kiinnittyneen epäluulon kasvattamista. Astmapiippukin odotti vasta maalissa, kun piipun aamulla väärään pussiin lykkäsin.

Epäluulon lunastin juoksuosuudella. Se kävi nopeasti. Noin 5 km jälkeen aivoni antoivat luvan ja lopetin juoksemasta. Se on aivan helvetin väärä hetki romahtaa, mutta se vain tapahtui. Siitä eteenpäin olin pimeässä. Oikein syvällä, enkä ole siellä ennen tuolla tavalla käynytkään. Hymyilkää vaan, mutta olin niin pirstaileina, että pelkäsin kuolevani. Ei silloin voi itseään tsempata, jos henki ei kulje, jaloissa ei ole mitään mikä saisi juoksemaan ja ajatukset pyörivät vain sen ympärillä, että tuntuuko se joltain jos tähän nyt mätkähtää. Minä en ainakaan siinä kyennyt kummoiseenkaan tsemppiin, kun en tosiaan ole ennen tuossa mielentilassa ollut. Joka kerta kun näin Sarin ja pikkumiehen jäin siihen keskeyttääkseni, mutta sitten taas jatkoin. Olin oikein pohjalla, ja toivottavasti ymmärrätte, miten rankka keikka oli raahtautua ilman mitään mieltä maraton tai ainakin sen viimeiset 37 km kohti maalia. Oli se. Onneksi olen nyt kipeä, ja se auttaa minua kierolla tavalla ymmärtämään, etten oikeasti ole noin huono ja etten oikeasti viettänyt itsekkäästi aikaa viiden viikon aikana vain siksi, että romahdan upealla ja nopealla reitillä. Olisin päässyt samaan juoksusuoritukseen juoksematta ainuttakaan metriä viimeisen vuoden aikana. Mutta ei siinä tuollaisia ajatellut. Itkin vähän kun sain viimeisen kierrosnauhan ja itkin enemmän kuin näin rakkaani maalissa.

Sitten itkin vielä vähän kun näin, että finisher-paita oli ennakkolupauksista huolimatta valkoinen, eikä musta. Isot ovat ongelmat ja minä se olen sellainen aikuinen yksivä mies, joka itkee. Oikein herkkä, kyllä vaan.

Raaka-Arska päivitti hienosti, miten tästä jatkaa lajin parissa. Kesällä olemme useasti jutelleet asiasta ja päätyneet usein samaan johtopäätökseen tahoillamme, joten en lähde ajatuksiaan/-ani tässä toistamaan. Vaikka nyt flunssa tuhosi minut, en ole siltikään ihan varma, että pääni olisi kasattavissa pitkälle matkalle enää koskaan. On niitä muitakin matkoja ja lajeja. Pitkälle ei tee mieli tähdätä, koska se on oitis pois yhteisestä ajasta. Tämä ajatus oli myös yksi syy, miksi maaliin Kööpenhaminassa raahauduin. Valutin viemäristä vain viiden viikon aikaiset satulan hinkkaamiset, enkä menettänyt sitä enempää. Ja onneksi nyt sittenkin taidan selvitä sunnuntaista ilman pahempia jälkitauteja ja saan kantaa mukanani vain täysin romahtaneen itseluottamuksen rippeitä ja entisen minäni ivallista naurua. 

Mutta kumpi nyt sitten voitti: minä vai minä?

Niin jos epäilette, että kannattaako startata Ironmaniin (tai kilpailevien brändien täysmatkoille), jos on vain vähän kipeä, niin ei kannata.

Ehkä nyt sittenkin

Kaksi vuotta sitten olin aivan tohkeissani valmistautumassa Kööpenhaminan Ironman-kisaan, elämäni ensimmäiseen sellaiseen. Siinä valmistautuessani kävin työmatkalla Philadelphiassa asti hakemassa flunssan, jota sitten sairastelin sopivasti pari viimeistä viikkoa ennen kisaa. Tein senkin niin kunnolla ja rankasti, että lääkäri kielsi minua jopa asettautumasta lentokoneeseen. Juuri siihen samaan, jonka piti lennättää minut seuratovereitteni kanssa Kööpenhaminaan. Seurasinpa sen perästä epädebyyttiäni netitse, mutta yllättävän lunkina, sillä olinhan pettymyksissäni ilmoittautunut samanvuotiseen Barcelonan kisaan.

Tällä tavoin tiivistin tuntojani vajaa pari vuotta sitten:  http://initforthetattoo.blogspot.fi/2014/08/checkmate.html 

Olin aavistuksen pettynyt kuitenkin, koska olinhan treenannut tapahtumaan itsetunto kohisten. Nyt, vuonna 2016, uudet tuulet puhaltelevat. Itsetunto on kriisissä ja niin kuin olen jo toistamiseen todennut työmatka- ja motivaatiotekijöiden johdosta olen myös minimoinut tai optimoinut harjoitteluni viiteen viikkoon. Nyt Kööpenhaminan Ironman-kisa häämöttää jo 13 päivän päässä. Jottei olisi liian kukkoilevaa nykymeno, niin ehkä ihan vain turvallisuuden tunteesta olen nyt hieman kipeänä, sellaisessa kevyessä miesflunssassa vain. Ilman kuumetta, mutta hyvin tukkeutuneiden hengitystiehyeiden kera. Olen jopa jättänyt muutamana päivänä liikkumisen muille, jotta paranisin, mutta kiivasti tauti minusta pitää. Ja kyllä se nyt vähän pännii.

Edellisessä päivityksessäni summasin Pokemon-nillityksen ohessa harjoitteluani yli heinäkuun puolen välin. Tässä on nyt tarjolla loput. 

• Ma 18.7. Sprinttisuunnistusta vajaa puoli tuntia. Tuokin aika riitti osoittamaan, miten paljon olen Saria heikompi suunnistamaan. Samalla tuli kuitenkin hahmotettua yliopistonmäkeä aiemmasta poikkeavalla tavalla ja nyt tiedän oikoreitin paikkoihin, joihin en mene.
• Ke 20.7. Tasavauhtinen reipas 15km (1:00:15, 4:01/km). Sinkkosen oppien mukaan ei ole mitään reippaita lenkkejä, mutta vedin sellaisen kuitenkin. Juuri ennen puolen matkan käännöstä Garminin sykevyö irtosi, joten sain vähän sählättyäkin.
• La 23.7. Porkkala Swimrun 37 tai 40km (5h 42 min). Sellainen parisuhdepäivä Upinniemen komeissa maisemissa, reitti oli häijysti ilmoitettua pidempi, mutta tuli silti kuuma. Ihan hyvä sitkoharjoitus. Pitää hankkia sellainen swimrun-märkäpuku, koska trendikäs.
• Ma 25.7. Kevyt 2h pyörä ja perushötkyily (5km 20:46, 4:08/km) siihen tykö. Ehkä ihan vähän painoi lauantain suoritus, ja siitä aiheutuneet hiertymät pitivät askeleen valppaana.
• To 28.7. Pitkä lenkki 25km, jonka viimeiset 5km reippaammin (20:24, 4:05/km). Rehellisesti sanoen tämä meni vähän väkinäisen puolelle. En nyt sanoisi, että aivan loistava harjoitus, mutta tulipahan tehtyä. Melkoinen älynväläys oli sijoittaa tämä harjoitus tähän ja vielä väsyä siinä kun seuraavana päivänä oli tarkoitus tehdä jotain muuta, mutta ei se muullekaan päivälle sopinut.
• Pe 29.7. Pyörää 4h sis. 2x30min. voimaa (yht. 120km) ja siihen päälle kevyt 5km (23:30, 4:29/km). Raaka-Arskan kanssa menin. Raakakin starttaa Köpiksessä. 
• La 30.7. Uintia 45 min. Jäkärlän montulla. Tehdyn treenin lisäksi sain nuhan.
• Ma 1.8. Suunnistusta vajaa tunti. Meni reippaan puolelle, rillitkin pudotin 3-4 kertaa ja lisäksi jätin yhden rastin kokonaan hakematta. Hyvin meni.
• Ke 3.8. Champion Workout 3+1. Pyörää 3h (106km) ja juoksua tunti tai 57.30 (13.1km, 4:23/km). Aamulla ennen treeniä oli jo man flu päällä, mutta vedin tämän nyt kuitenkin, koska ei sitä tiennyt vaikka olisi ollut hyvä olla. 15 min treenin jälkeen istuin vielä maassa ja pulssi oli 110. Mutta tämä oli viimeinen varsinainen harjoitus viiden viikon putkessani, eihän sitä voinut jättää väliin kun ei ollut kuumettakaan.
• Su 7.8. Pyörä 4h ilman yhtään voimavetoa, koska ei jaksanut (yht. 112km), ja siihen tykö mukakevyt 5km (21:32, 4:17/km). Yskin riittävästi, enkä tiennyt mihin hiki loppuu ja mistä sade alkaa.

Niin. Suunnitelluista harjoituksista yksi reipas lenkki taisi jäädä tekemättä, mutta tässä vaiheessa se ei enää korjaisi mitään. Niitä ehtii sitten syksyllä juosta. Mutta kyllä minä vielä yhden pidemmän juoksun ja muutaman kaltaisensa uinnin aion vielä tehdä ennen kisaa. 

Yhtä kaikki näillä eväillä, uskollisella Feltillä ja muutamalla High5:n geelillä ja saman merkin juomalla aion saavuttaa maaliviivan 13 päivän päästä. Ilman sen kummempia aikatavoitteita ja sellaisia. Pääkopallani on muutenkin tekemistä tuon taipaleen ja erityisesti sen viimeisen lajin kanssa. Vanha juokseva identiteetti kun siellä yhä synkistelee, mutta enköhän saa pidettyä sen kurissa muutaman tunnin ajan. Nyt vain hokemaan mantraa. 

Ohessa ylitän taitoni ja ehkä vähän tieliikennelakiakin.