Pimeä valkoinen

Olen aikakoneessa. Kaksi vuotta sitten en päässyt edes Kööpenhaminan Ironmanin lähtöviivalle, että siinä mielessä viime sunnuntai oli valtava suksee. Sen hinta vain oli melkein turhan korkea. Lisäksi kaksi viikkoa sitten olin flunssa ja sitä olen nytkin.

Jaan nyt teille, että tämänaamuinen EKG näytti elämän voittavan. Henki kulkee taas pihisten ja on nuha. Ääni on toisen, mutta sydän on oma. Sunnuntai-iltana oli oikein lämmin olo ja lepopulssi oli pilvissä, maanantaina pakkasin pyörän ja tiistaista asti en ole muuta kuin ollut kipeä ja pelännyt pahinta.

Sunnuntain näet harrastin Ironman Copenhagenin latentista tilasta auringonpaisteeseen puhjeneessa flunssassa. Noin 2,5 viikkoa ennen kisaa sen sain, mutta kisaviikolla se ei paljoa meteliä pitänyt, kun en juuri mitään tehnyt. Raakan kanssa tiistaina teimme viimeistelyä ja pyörä kulki yskimällä ja juoksu painoi kuin kivi, vaikka tankkaus ei ollut alkanut. Tajuamattani olin jo oman pienen helvettini eteisessä.

Tuo arvaamattoman pitkäksi taipunut päivä alkoi lutuisesti. Ironmanilla debytoineen ja ennakkosuunnitelmansa romuttaneen Silvolan kanssa jonotimme rolling startissa. Soi AC/DC ja sitten taas ei. Oli sumua. Siinä sumussa uin ennätykseni (3800m, 1900m, 1500m), koska reitti oli niin tasainen. Viimeisteltä poijulta vaihtoon ei ollut mitään varmuutta minne uida kun mitään ei nähnyt (sumussa). Uin vain muiden perässä toivoen, että he tietävät suunnan olevan oikea. Vaihdossa jumitin normaalisti märkäpuvun kanssa kun se jäi jo vetoketjustaan kiinni ja vasta sitten rullautui donitsille oikeaan pohkeeni pauloihin. Vasta pyöräosuuden taittuessa pois keskustasta ymmärsin, että pulssi on aivan liian korkea, mutta en saanut sitä alas, vaikka myötätuuli ja tasainen tie. Pulssi takoi 15 pykälää liiaksi, vaikka vauhti oli munkkilenkkimäinen. Samalla pulssilla, pyörityksellä, tasaisella ja vienossa myötätuulessa nopeus on ollut rapiat 40, nyt ehkä 33 tai 34. Yritin keventää entisestään ja pyöritys oli sellaista haavanlehtimäistä havinaa, mutta sydän vain takoi ja yksiminen aktivoitui. Sen jälkeen en enää pystynyt hengittämään syvään ilman yskäpuuskia (oih, kuinka paha, aikuisella miehellä on yskä), ja kuvittelin sen olevan vain ajoasennosta johtuvaa. Oli siinä 180km:n aikana kivojakin hetkiä, kun 20 minuutin välein sai syödä, mutta pääosin se oli vain takaraivoon kiinnittyneen epäluulon kasvattamista. Astmapiippukin odotti vasta maalissa, kun piipun aamulla väärään pussiin lykkäsin.

Epäluulon lunastin juoksuosuudella. Se kävi nopeasti. Noin 5 km jälkeen aivoni antoivat luvan ja lopetin juoksemasta. Se on aivan helvetin väärä hetki romahtaa, mutta se vain tapahtui. Siitä eteenpäin olin pimeässä. Oikein syvällä, enkä ole siellä ennen tuolla tavalla käynytkään. Hymyilkää vaan, mutta olin niin pirstaileina, että pelkäsin kuolevani. Ei silloin voi itseään tsempata, jos henki ei kulje, jaloissa ei ole mitään mikä saisi juoksemaan ja ajatukset pyörivät vain sen ympärillä, että tuntuuko se joltain jos tähän nyt mätkähtää. Minä en ainakaan siinä kyennyt kummoiseenkaan tsemppiin, kun en tosiaan ole ennen tuossa mielentilassa ollut. Joka kerta kun näin Sarin ja pikkumiehen jäin siihen keskeyttääkseni, mutta sitten taas jatkoin. Olin oikein pohjalla, ja toivottavasti ymmärrätte, miten rankka keikka oli raahtautua ilman mitään mieltä maraton tai ainakin sen viimeiset 37 km kohti maalia. Oli se. Onneksi olen nyt kipeä, ja se auttaa minua kierolla tavalla ymmärtämään, etten oikeasti ole noin huono ja etten oikeasti viettänyt itsekkäästi aikaa viiden viikon aikana vain siksi, että romahdan upealla ja nopealla reitillä. Olisin päässyt samaan juoksusuoritukseen juoksematta ainuttakaan metriä viimeisen vuoden aikana. Mutta ei siinä tuollaisia ajatellut. Itkin vähän kun sain viimeisen kierrosnauhan ja itkin enemmän kuin näin rakkaani maalissa.

Sitten itkin vielä vähän kun näin, että finisher-paita oli ennakkolupauksista huolimatta valkoinen, eikä musta. Isot ovat ongelmat ja minä se olen sellainen aikuinen yksivä mies, joka itkee. Oikein herkkä, kyllä vaan.

Raaka-Arska päivitti hienosti, miten tästä jatkaa lajin parissa. Kesällä olemme useasti jutelleet asiasta ja päätyneet usein samaan johtopäätökseen tahoillamme, joten en lähde ajatuksiaan/-ani tässä toistamaan. Vaikka nyt flunssa tuhosi minut, en ole siltikään ihan varma, että pääni olisi kasattavissa pitkälle matkalle enää koskaan. On niitä muitakin matkoja ja lajeja. Pitkälle ei tee mieli tähdätä, koska se on oitis pois yhteisestä ajasta. Tämä ajatus oli myös yksi syy, miksi maaliin Kööpenhaminassa raahauduin. Valutin viemäristä vain viiden viikon aikaiset satulan hinkkaamiset, enkä menettänyt sitä enempää. Ja onneksi nyt sittenkin taidan selvitä sunnuntaista ilman pahempia jälkitauteja ja saan kantaa mukanani vain täysin romahtaneen itseluottamuksen rippeitä ja entisen minäni ivallista naurua. 

Mutta kumpi nyt sitten voitti: minä vai minä?

Niin jos epäilette, että kannattaako startata Ironmaniin (tai kilpailevien brändien täysmatkoille), jos on vain vähän kipeä, niin ei kannata.

Ehkä nyt sittenkin

Kaksi vuotta sitten olin aivan tohkeissani valmistautumassa Kööpenhaminan Ironman-kisaan, elämäni ensimmäiseen sellaiseen. Siinä valmistautuessani kävin työmatkalla Philadelphiassa asti hakemassa flunssan, jota sitten sairastelin sopivasti pari viimeistä viikkoa ennen kisaa. Tein senkin niin kunnolla ja rankasti, että lääkäri kielsi minua jopa asettautumasta lentokoneeseen. Juuri siihen samaan, jonka piti lennättää minut seuratovereitteni kanssa Kööpenhaminaan. Seurasinpa sen perästä epädebyyttiäni netitse, mutta yllättävän lunkina, sillä olinhan pettymyksissäni ilmoittautunut samanvuotiseen Barcelonan kisaan.

Tällä tavoin tiivistin tuntojani vajaa pari vuotta sitten:  http://initforthetattoo.blogspot.fi/2014/08/checkmate.html 

Olin aavistuksen pettynyt kuitenkin, koska olinhan treenannut tapahtumaan itsetunto kohisten. Nyt, vuonna 2016, uudet tuulet puhaltelevat. Itsetunto on kriisissä ja niin kuin olen jo toistamiseen todennut työmatka- ja motivaatiotekijöiden johdosta olen myös minimoinut tai optimoinut harjoitteluni viiteen viikkoon. Nyt Kööpenhaminan Ironman-kisa häämöttää jo 13 päivän päässä. Jottei olisi liian kukkoilevaa nykymeno, niin ehkä ihan vain turvallisuuden tunteesta olen nyt hieman kipeänä, sellaisessa kevyessä miesflunssassa vain. Ilman kuumetta, mutta hyvin tukkeutuneiden hengitystiehyeiden kera. Olen jopa jättänyt muutamana päivänä liikkumisen muille, jotta paranisin, mutta kiivasti tauti minusta pitää. Ja kyllä se nyt vähän pännii.

Edellisessä päivityksessäni summasin Pokemon-nillityksen ohessa harjoitteluani yli heinäkuun puolen välin. Tässä on nyt tarjolla loput. 

• Ma 18.7. Sprinttisuunnistusta vajaa puoli tuntia. Tuokin aika riitti osoittamaan, miten paljon olen Saria heikompi suunnistamaan. Samalla tuli kuitenkin hahmotettua yliopistonmäkeä aiemmasta poikkeavalla tavalla ja nyt tiedän oikoreitin paikkoihin, joihin en mene.
• Ke 20.7. Tasavauhtinen reipas 15km (1:00:15, 4:01/km). Sinkkosen oppien mukaan ei ole mitään reippaita lenkkejä, mutta vedin sellaisen kuitenkin. Juuri ennen puolen matkan käännöstä Garminin sykevyö irtosi, joten sain vähän sählättyäkin.
• La 23.7. Porkkala Swimrun 37 tai 40km (5h 42 min). Sellainen parisuhdepäivä Upinniemen komeissa maisemissa, reitti oli häijysti ilmoitettua pidempi, mutta tuli silti kuuma. Ihan hyvä sitkoharjoitus. Pitää hankkia sellainen swimrun-märkäpuku, koska trendikäs.
• Ma 25.7. Kevyt 2h pyörä ja perushötkyily (5km 20:46, 4:08/km) siihen tykö. Ehkä ihan vähän painoi lauantain suoritus, ja siitä aiheutuneet hiertymät pitivät askeleen valppaana.
• To 28.7. Pitkä lenkki 25km, jonka viimeiset 5km reippaammin (20:24, 4:05/km). Rehellisesti sanoen tämä meni vähän väkinäisen puolelle. En nyt sanoisi, että aivan loistava harjoitus, mutta tulipahan tehtyä. Melkoinen älynväläys oli sijoittaa tämä harjoitus tähän ja vielä väsyä siinä kun seuraavana päivänä oli tarkoitus tehdä jotain muuta, mutta ei se muullekaan päivälle sopinut.
• Pe 29.7. Pyörää 4h sis. 2x30min. voimaa (yht. 120km) ja siihen päälle kevyt 5km (23:30, 4:29/km). Raaka-Arskan kanssa menin. Raakakin starttaa Köpiksessä. 
• La 30.7. Uintia 45 min. Jäkärlän montulla. Tehdyn treenin lisäksi sain nuhan.
• Ma 1.8. Suunnistusta vajaa tunti. Meni reippaan puolelle, rillitkin pudotin 3-4 kertaa ja lisäksi jätin yhden rastin kokonaan hakematta. Hyvin meni.
• Ke 3.8. Champion Workout 3+1. Pyörää 3h (106km) ja juoksua tunti tai 57.30 (13.1km, 4:23/km). Aamulla ennen treeniä oli jo man flu päällä, mutta vedin tämän nyt kuitenkin, koska ei sitä tiennyt vaikka olisi ollut hyvä olla. 15 min treenin jälkeen istuin vielä maassa ja pulssi oli 110. Mutta tämä oli viimeinen varsinainen harjoitus viiden viikon putkessani, eihän sitä voinut jättää väliin kun ei ollut kuumettakaan.
• Su 7.8. Pyörä 4h ilman yhtään voimavetoa, koska ei jaksanut (yht. 112km), ja siihen tykö mukakevyt 5km (21:32, 4:17/km). Yskin riittävästi, enkä tiennyt mihin hiki loppuu ja mistä sade alkaa.

Niin. Suunnitelluista harjoituksista yksi reipas lenkki taisi jäädä tekemättä, mutta tässä vaiheessa se ei enää korjaisi mitään. Niitä ehtii sitten syksyllä juosta. Mutta kyllä minä vielä yhden pidemmän juoksun ja muutaman kaltaisensa uinnin aion vielä tehdä ennen kisaa. 

Yhtä kaikki näillä eväillä, uskollisella Feltillä ja muutamalla High5:n geelillä ja saman merkin juomalla aion saavuttaa maaliviivan 13 päivän päästä. Ilman sen kummempia aikatavoitteita ja sellaisia. Pääkopallani on muutenkin tekemistä tuon taipaleen ja erityisesti sen viimeisen lajin kanssa. Vanha juokseva identiteetti kun siellä yhä synkistelee, mutta enköhän saa pidettyä sen kurissa muutaman tunnin ajan. Nyt vain hokemaan mantraa. 

Ohessa ylitän taitoni ja ehkä vähän tieliikennelakiakin.

Puhelimiinsa kadonneet

Minäpä muinoin menetin motivaation. Ei ole vissiin ollut vaikea sitä lukea suoraan tai rivien välistä aiemmin tänne kirjatuista ajatuksista. Olen minä ahkerasti harjoittanut liikuntoa, vaan kilvoitteluun en ole liiemmin innostunut. Toisaalta minä, triathlon ja kilpailu eivät kuulu samaan lauseeseen - tehdään se nyt tässä vielä selväksi. Mutta näin liikuntaharrastuksen piirissäkin on hyvä välillä mitata itseään, mutta ei se ole kilpaurheilua. Jos minut palkitaan missään triathlonkisassa podium-paikalla, ei kisa liene kummoinenkaan.

Niin, tuossa toukokuussa kauan emmittyäni aloitin harjoitella elokuiseen Ironman-kisaan ja sain itseni telakalle noin 22 tuntia aloituksen jälkeen. Tätä edelsi lyhyt sähköpostikeskustelu Ironman-kisan Kööpenhaminassa järjestävän tahon kanssa, kun minun oli pakko selvittää finisher-paidan väri. Nimittäin finisher-paita on ainoa, mitä odottaa nyt. Olen koko lailla hyväksynyt tässä ohessa, että aika ei ole minulle erityisen ystävällinen eräänä elokuisena sunnuntaina. Arvanette, että tuon telakoitumisen ja kesäkuisen runsaan työmatkailun perästä on ollut varsin helppoa toistuvasti ja suurin piirtein kahdeksan (8) kertaa päättää, että Kööpenhaminassa saavat järjestää tapahtumansa ihan ilman minua. Kunnes sitten kerran ajoin pyörää.

Oli kesäkuinen lauantai kun istuin Feltillä puolivahingossa 175km 33:n keskarilla. Sitä ennen olin ollut koskematta pyörää lähes kolme viikkoa. Olin edellisenä päivänä juossut myös ilman aiempaa altistusta 12km 4:00/km, mikä oli sellainen positiivinen, mutta väsyttävä yllätys. Sari oitis ilmaisi, että Ironman-kisa on muuten ohjelmassa, mutta emmin yhä, koska sillä aloituksella harjoitteluun jäisi vain viisi viikkoa. Viimeiset kaksi viikkoa menee vain karkkia syödessä. Ei viiden viikon valmistautumisessa ole erityisen mittavasti järkeä. Varmistin sen vielä Luodon Mikan kanssa, ja ei tässä nyt sitten enää ole ollut sen kummempia motivaatio-ongelmia. Ymmärrän, että harjoittamani minimointi kulminoituu ehkäpä melkoiseen kärsimykseen elokuussa, mutta tuleepahan kokeiltua sitä. Ei se edellinenkään kokemus mitään vauhdin hurmaa siellä lopussa ollut. Ei millään mittarilla.

Mitä sitten olen viime viikkoina tehnyt?  Kertaan tähän muutamia avainharjoituksia, jotta laajenee käsitys asiasta.

• PE 24.6. TV reipas 12 km (47:54). Osan matkaa satoi. Ehkä, en muista varmaksi. Oli kevyttä, mutta ei se ollut ihme kun jalkoja en ollut pahemmin rasittanut.
• LA 25.6. Pyörää 175 km (5:17:54). Pidin Alastaron moottoriradalla 30 minuutin tauon kun kävin moikkaamassa Ratareittä latoteina seuratovereita. Takaisin ajoin vastatuulessa, muistan sen hyvin. Kipeä polvi ja pakara vaivasivat vain 75% matkasta.
• TI 28.6. Yhdistelmätreeni 31 km (48.46, uusi ennätys) + 20 min juoksua (5.2km, 3:49/km).  Raaka juoksi siinä edellä ihan helposti. 

Tässä vaiheessa taisin soittaa Mikalle.

• SU 3.7. Kevyehkö pitkä lenkki 21 km Ilkan kanssa Tukholmassa. Edellisenä iltana olimme seuranneet Henkan edesottamuksia ITU:n maailman cupin osakilpailussa. Edellinen pitkä lenkki oli varmaan huhtikuulta.
• TI 5.7 Champion Workout 3+1. Pyörää 3h (107km) ja juoksua 1h (13km, 4:20/km). Paluumatkan tuuli käytti minua tunneskaalan ääripäissä. Taisin jopa itkeä vähän, mutta nauroin enemmän. Takareisi (pakara & polvi) kirrasi yhteensä noin tunnin, juoksussa ei yhtään. 2h:n kohdalla päätin, että tämä on viimeinen päivä, jolloin edes kuvittelen lähteväni Tanskaan. Oikein masentava kokemus, mutta tuli siitä lopuksi hyvä fiilis. Iltapäivällä en tosin pystynyt kävelemään polven takia, mutta ruoka maistui ihan hyvin.
• TO 7.7. Kevyt 2h pyörä Raaka-Arskan kanssa ja siihen tykö outo 5km juoksu, jossa vauhti lipsahti 3:40/km hujakoille. Sen havaittuani lopetin siihen ja kävelin vähän. Sillä tavalla voi tehdä kun tajuaa mokanneensa. Polvi oli ihan hiljaa.
• LA 9.7. Säkylä Triathlon - Olympiamatka. 1.5km - 40km - ~10km (2:11:00). Mukavan lämmin päivä ja laiskat jalat. Olinhan väsyttänyt jalkani tiistaina ja torstaina. Uhosin jopa ajavani kotiin, mutta siinä maalinviivan äärellä kebab oli tärkeämpi tavoite. Pyöräosuus oli hyvin löysä, mutta takareisi oli rauhallinen. Pyörän paluumatkalla tt-kypärään lensi ampiainen ja kypärän poistettuani uudet pleksini kaikkosivat päästäni ajoradalle. Juoksin hakemaan ne kun ei ole sponsoria.
• SU 10.7. Lepo
• TI 12.7. Tunnin uinti. Ruuskanen veti, minä seurasin sumuisten lasien takaa horisonttiin alati katoavaa vyötäröpoijua (vai miksi sitä kellutinta pitää kutsua). Alkumatkalla Keskinen ui kakkarinkiä minun ympäri ja Hirvonen kävi myös matkaan.
• KE 13.7. Pitkä lenkki 25km, jonka viimeiset 5km kiihtyen (4:13 - 3:56/km). Ihan Hirvensalossa juoksin. Garmin tosin tilttasi uploadin aikana ja siitä en ole vielä palautunut.
• LA 16.7. Pyörää 4h sis. 2x30min voimaa (yht. 135km) ja siihen tykö kiihtyvä 5km (20:00). Vedin koko pätkän myötätuuleen, paitsi viimeiset 10km pyörää nautin vastaiseen,  jottei totuus unohdu. 
• LA 16.7. Tunnin uinti. Sari meni edellä, minä sumussa.
• SU 17.7. Tunti swimrunia, kun pitää valmistautua Porkkalan tapahtumaan.

Välipäivinä avovesiuintia (yleensä 30 min siivu), kevyttä juoksua ja pyöräilyä. Jotenkin noin aion myös jatkaa, joskin nyt pidän vähän välilepoa. Ja onnea kaikille viime viikonloppuna urheilleille!

Muutamana päivänä tässä ja erityisesti tänään olen ollut kummallisten äärellä. Ihmiset ovat entistä enemmän liimautuneet puhelimiinsa, kadonneet niihin. Poikkeuksena on, että katoavat niihin ulkoilmassa liikkuen. Se on oikein hyvä. Saavat happea ja aurinkoa.

Kuvassa kadonneiden kokoontumisia: Parvi lintupuiston äärellä.

Minimi

Ja niin taas löysin sisältäni juoksuvamman. Sellaisen pienen vain, joka tuli kysymättä ja yllättäen, mutta joka on kyennyt altistamaan minut jarrulle. Tai ainakin kytkimelle. Katsokaas kun yhtenä perjantaina, siinä työssä minulle seuraa pitävien keskustelua hiljaa kuunnellessani päätin vihdoinkin lopettaa jahkailun ja aloittaa treenit Köpistä varten. Maltillisena älykkönä painoin kaikki 27 vuoden aikana opitut "älä enää koskaan tee näin" -vinkit nurkkaan ja ajoin tempoa (10km 14:36) kylmiltään ja siihen vielä 20 minuuttia ehtaa voimaa. Jälkimmäistä en ollut tehnyt sitten spinning-tuntien ja ensimmäisestä ei ole edes muistikuvaa. Eipä siis ole kumma, että tuosta mainitsemastani päätöksestä kuluikin vajaa 22 tuntia kun juoksu teki kipeää. Välissä ehdin jopa uimaankin.

Onhan tämä turhan tuttu aloitus edelleen sponsoroimattoman julkisen epäpäiväkirjani päivitykselle, mutta sallin sen. Istun nimittäin juuri nyt keskellä koti-ikävää junassa, joka onneksi vie minua kotia kohti. Junassa mitä ilmeisimmin on läsnä Jukolan henki tai ainakin sen haju. Olen ollut tien päällä viimeiset kolme viikkoa ja enemmäkseen ulkomailla. Työn osalta tämä tovi on ollut tärkeää. Saan taas sisälläni liehuvan liekin tutkimukseen roihuamaan ja jaksan taas yhden vuoden. Ymmärtänette kuitenkin, että samalla kun punoo uusia juonia kansainvälisten kollegojen kera, pyörä ei kulje eikä vesi pärsky. Ainoastaan tossut ovat syönnillään. Norjassa tosin näin naku-uimarin satama-altaassa, mutta hän ei ollut mihinkään kisaan tähtäämässä. Eikä ison miehen nakuilun seuraaminen aamupalalla vielä tietääkseni käy urheilusta.

On tuo tossun syöttäminen parempi kuin ei mitään. Tosin siinäkin hommassa on tullut taukoja, kun ei ole pystynyt. Itse asiassa en ole jaksanut. Mutta kun on ollut väsyn painostamia taukoja muutamina päivinä, niin irti päästessäni ei ole jumi pahemmin painanut. Kelistä riippumatta lenkkivauhti on ollut lähempänä 4:00/km kuin 4:30/km. Norjassa tosin mahtavaa mäkeä alasjuostessani sain jalan kipeäksi horjahdettuani kepeästi, mutta sitten jo muutaman päivän päästä rallatellin New Jerseyssä 20km ~4:16/km lähinnä vain siksi kun kuumassa ja kosteassa kelissä tuli jano.

Etenen nyt kesää kohti ilman uintia ja pyöräilyä ja vielä kainosti ontuen, mutta on joskus ollut vähän heikompaakin. Ainoa vain on, että niihin aikoihin en ole "treenannut" Ironmania varten. Nyt on napit vedetty lounaaseen. Siellä on Turun lisäksi minimi. Testaan nyt, miten minimillä pääsee, mitä se sitten tarkoittaakin. Ehkä sitä, että teen vähän mutta tehokkaasti tai sitten, että en tee edes sitä. Kun perheyksikkömme osat taas sijaitsevat kaikki Turussa (kotiin palautessani meillä on edustusta myös Tampereella), niin käyn pyöräilemään. Ajan ehkä täysillä tai sitten jätän väliin. 

Sitä ennen päätän tarinani vesiaiheisilla donitseilla.

Minne se katoaa?

Oli sellainen hieman liian kolea keli ollakseen lämmin kevätpäivä, mutta jäätelö maistui silti. Kesää varten oli hyvä vähän ottaa tuntumaa varsinkin kun oli perjantai noin kolme viikkoa sitten.

Siinä jäätelökioskin laverilla oli toinenkin perhe, jonka poika, nuori kasvava lupaus, jäätelönsä viimeisteltyään kysyi vanhemmiltaan kysymyksen, jota en ymmärtänyt. Hän kysyi katseensa taitelijoiden sielunmaisemaa vihreänä kuvaavan patsaspuistoon naulittuna, että "saako nyt juosta?" Minulla meni pehmistä nenään hämmästyksestä.

Mikä sellainen kysymys edes on? Jäin siihen ihan jumiin. En tässä ota kantaa vanhemmuuteen, kasvatukseen tahi sellaisiin asioihin, joihin vanhemmat ja perheet tahoillaan paneutuvat. En millään voi tietää tai ymmärtää kunkin elämäntilanteita, lähtökohtia tai sitä, että tykkäävätkö jääkiekosta vai urheilusta. Ei. Sen sijaan vain kummastelen, miksi lapsen pitää kysyä lupaa juoksemiseen? Juokseminenhan on niin luonnollinen tapa edetä. Kävellen pääsee, juosten nopeammin. Ihan professori (Lieberman, jonka kontolla on myös osa barefoot-juoksutrendistä) päätyi tutkimuksiensa perusteella toteamaan, että "Modern humans and their immediate ancestors such as Homo erectus modify several adaptations that make humans, instead of some ferocious, furry, or fleet creature, the animal world's best distance runners." Evoluutiotekijän lisäksi juokseminen paljon luonnollisempaa kuin yrittää tavoittaa patsaspuisto sarjalla flip-flopeja (mukailen tässä asiantuntevaa uintivalmentajaamme). Flip-flopit olisivat ehkä näyttävämpi tapa saapua patsaspuistoon, mutta kovin paljon luonnottomampi. Mutta miksi siltikin pojan piti kysyä lupaa juoksemiseen? En ymmärrä. Jos olisi kysynyt, että "isä, vedänkö tähän sarjan flip-flopeja?", niin sitten olisin ymmärtänyt helpommin.

Tänään istuin Seikkailupuiston äänimaailmassa seuraamassa veneitä koleassa virrassa uittavia pikkumiehiä. Kaiken sättäämisen äärellä he juoksivat ylös alas virtaa. Kun katsoin siitä vasemmalle, siellä oli lapsia, jotka juoksivat tuonne. Kun katsoin oikealle, siellä oli lisää lapsia, jotka lyhyen empimisen jälkeen jatkoivat matkaa juosten. Vain vanhemmat kävelivät. Osa lonni. Ja vanhempiensa seurassa lasten puistossa liikkuvat lapset eivät juosseet. En siis vieläkään muiden vanhemmuutta arvostele, vaan havainnoin ja tein sen vielä istuen. Siltikin taas mielessä pyöri, että miksi se yksi poika kysyi, että "saako nyt juosta?" 

Ehkä se on sittenkin vanhempien ansiota. Vanhempinahan olemme lapsille kaiken peili, josta oppii ajattelemaan, oppii uusia asioita, tylsiä sääntöjä, asenteita ja tekemään valintoja oikeaa ja väärää puntaroiden. Mitä jos sen roolin vetää väärin? Meneekö jälkikasvu silloin vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta? Entä milloin sen tekee oikein? Onko oikein, että asettaa rajat, ettei juosta saa? Kaikkihan osaavat juosta, ja jos ei osaa, niin voiko sen taidon patoamisen kanavoida johonkin hyödyllisempään? Niinkö se menee? Eihän juokseminen mikään hyvän ihmisen normi ole, eikä se toisesta yhtään hyväksyttävämpää tee, mutta se on mukavaa puuhaa, jos tykkää.

Siihen ymmärtämättömyyteni varmasti kiteytyykin. Peiliin ja vinouteen. Minä kun olen taustoiltani sellainen maalainen. Olen vielä sellainen juntin nysä, joka ei juo voimajuomia, eikä koskaan saanut omaa mopoa. Mikä sellainen suomalainen maalaispoika on? Muut menivät Suzukilla tai Hondalla, minulla oli kippurasarvinen Tunturi. Olin onnesta soikeana kun eräänä jouluna sellaisen teräskiiturin sain. Siinä oli kolme vaihdetta, jotka eivät toimineet pakkasella. Mutta prosessin äärellä ymmärsin, että A:sta B:hen pääsee kunhan polkee. Tunturilla siis menin, enkä ikinä haissut mopobensalta tai kaljalta. Tykkään vieläkin mennä uiden, pyörällä ja erityisesti juosten (tosin nyt ei pysty, kun takareisi on vuosilomalla). Kyllä ne tietenkin kylällä kummastelivat, kun poika vaan juoksee aamuin illoin, eikä se edes minnekään mene kun aina kotiinsa palaa. Muutaman kilometrin päässä asuneen romaniperheen lapsetkin haukkuivat valkoiseksi koiraksi, mutta eipä se pahemmin kolahtanut. On siis oma normistoni vino, luulen. Niin, että ehkäpä se on juuri tuo mopottomuus, joka ei auta minua millään ymmärtämään, miksi tuo yksi poika kysyi, että "saako nyt juosta?" 

Onneksi isänsä sanoi, että "no, nyt saat." Sitten se poika juoksi.

Nyttemin olen miettinyt, miksi Judas Priest meni ja julkaisi Turbo-levynsä. 

Raaka-Arska haastattelee

Ei ole ollut erityisen päivittyvää laatua tämä blogi viime viikkoina. Pahoitteluni teille, jokaiselle neljälle lukijalleni. On ollut kaikenlaista, työt ovat haitanneet harrastuksia ja innokkaasti kaipaamani flunssa iski kahdesti. Onko näillä sitten merkitystä? Olen kuitenkin tuossa välillä viihtynyt jaloillani ja pitkästä aikaa juoksukuntokin orastaa. Siksi onkin ollut hyvä vähän sairastaa, ettei pääse ylpistymään.

Olen ehkä matkalla kohti hyvinvointiblogia. Sellaista, jossa kerron totuuksia uskomuksistani ja muut uskovat ne. Pepsi Max (ei vielä sponsorisopimusta) on muuten oikein hyvästä kestävyysurheilijalle. Melkein kuin Biottan punajuurimehu (ei vielä sponsorisopimusta). Sitä ennen minua haastaa dosentti Saarinen kysymyksillään. Hän aloittaa varovasti pikkukysymyksillä.

Slayer vai Metallica? Miksi?
- Tämä ja kaltaisensa kysymykset ovat olleet nannaa jo tovin. Vuosia sitten lukuisia kertoja Merikievarin ullakolla näitä ratkottiin antaumuksella yön tiskivuoron jälkeen ennen kolmen tunnin päässä häämöttävää aamulenkkiä ja sitä seuraavaa perunavuoroa: Modern Talking vai Mötley Crüe Sepi Kumpulainen vokalistina? Mutta vastaan nyt Slayer, koska minusta Metallica menetti sielunsa vuonna 1987. Slayer sentään keuhkoaa yhä entiseen malliin anarkistisella soitannallaan. Merikievarissa muuten paikalliset jermut sekoittivat Slayerin Kissiin ja se oli minusta, kaupungin kyljessä asuvasta teinistä, tosi huvittavaa ja maalaista. Hymyä piisasi aina siihen asti kunnes kylän pojat käärivät hihansa. 

Lieto vai Turku? Miksi?
- Turku, koska postinumeronsa alkaa kakkosella. Tai no alkaa se Liedossakin sillä. USA:ssa asuimme myös seudulla, jonka postinumero alkoi kakkosella ihan vain siksi, jotta olisi jotain tuttua, eikä vain uutta ja pelottavaa. Toisaalta Turussa ja Liedossa ollaan yhtä varsinaissuomalaisia, joten tokkopa siinä nyt sitten eroa on, että kumpi. 

Linimentti vai deodorantti?
- Linimentti humalluttaa ympäristönsä kevätjuoksujen onnesta, deodorantti vain tuoksuu. En ole itse käyttänyt linimenttiä enää sen jälkeen, kun epähuomiossa lopetin akuutin kutinan shortsiosastolla linimenttisillä käsilläni. Siis ihan raaputtelin menemään. Se linimentti oli vielä sellaista hevoslinimenttiä, jota pikaluistelijanuoret ahkerasti käyttivät taikauskoissaan. Kyllä se hölkkäkisojen pukuhuoneen ominaistuoksu on. Triathlonpiirit ovat sellaisia pintalentäjiä noihin sukkahousuaikoihin verrattuna. Triathlonkisoissa tuoksuu deodorantti. Linimentin tuoksu on muuten halpa aikakone.

Olet aloittanut autolla ajon varsin nuorena. Pitäisikö ajokortti antaa nykyistä nuoremmille?
- No, ei hitossa. Nykyisinkin säädetyn ikäkriteerin täyttävät kuskit käyttäytyvät kuin pannahiset penskat rattiensa takana. Se riittää. Oma kokeilu oli kyllä ihan tärkeä opetus elämässä ja siihen liittyvästä sääntelystä. Lainasimme silloisen parhaan kaverini, nykyisen "yösoittelijan" äidin autoa, sellaista rusehtavaa Nissania, kun pääsimme kotiin eskarista normaalia aikaisemmin. Kaverini tiesi, miten polkimet toimivat ja minä ohjasin. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kunnes bensa loppui ja auto jäi siihen kotitielle ja palkaksi tuli kuukauden kotiarestia. Kuukausi on kuusivuotiaalle pitkä tovi. 

Kuka on idolisi?
- Niitä on lukuisia, kun en ole niin perso. Kotona heitä on kaksi: Kaiken muun mahtavuuden lisäksi fanitan Saria tieteentekijänä ja pikku-D:tä ihailen kyvyssä ihmetellä maailmaa. Sen kyvyn kun on itse tukahduttanut. Urheilussa fanitettavia on monta, mutta yksi läheisimmistä heistä on Luodon Mika. Oli aivan mieletöntä seurata hänen järkähtämätöntä metamorfoosia raskain askelin juosseesta entisestä uimarista yhdeksi maailman parhaista triatleeteista. Fanitan sellaisia oman tien kulkijoita, jotka siinä huumassa huomioivat muitakin. 

Niin nuo olivat ne kevyet kysymykset. Lisäksi Raakalta tuli tällaisia suurempia kysymyksiä.

Miksi elämä on ihanaa? Vai onko?
- Elämä on käsittämättömän hieno vyyhti kaunokirjallisuutta ja matemaattisia ongelmia. Siinä välissä on kevytflunssa ja paljon erilaisia elokuvia ja tärkeitä ihmisiä. Siksi elämä on sellainen lahjapaketti, jota on jännä avata koko ajan lisää. Se on sellainen sosiaalinen konstruktio, joka rakentuu siinä samalla ja näyttäytyy kaikille omanlaisena. On se ihan jees, mutta samalla maailma on pirun paha paikka, koska se on pullollaan vääryyttä.

Kolme parasta asiaa urheilussa?

1. Syönnin vapausasteet: Todettakoon, että tämä listan kärkeen noussut parhaus on ikääntymisen myötä vähän laimentunut ja sitä tapaa paisua entistä herkemmin. Se peruskaava täyttö miinus kulutus vain jotenkin muuttuu ajan myötä.
2. Ystävät: Ennen juoksu-"uraani" kilpailin pikaluistelijana. Piipahdin jopa maaottelussa, mutta se oli enemmän materiaalin ohuutta kuin omaa kelvollisuuttani. Luistelu oli yksinäistä puuhaa, kaverina oli jää ja pakkanen. Mutta 28.3.1989 aloin juoksemaan, koska lopetin luistelut pari päivää aikaisemmin turhautumiseen. Tuo päätös avasi uuden maailman, ihan puhkesin kukkaan. Muutuin introvertista sellaiseksi millaiseksi minut aikoo nyt määritellä. Pyyhin ujoudella takapuoltani. Se ja moni muu jo kaiholla muistamani asia urheilun parissa ja sen kyljessä on tavalla tai toisella tuon päätöksen ja lajinvaihdon ansiota. Että kiitos vaan teille asianomaiset.
3. Itsensä kouluttaminen: On helpompaa kuin tietää mihin pystyy, kun on kohdannut rajansa. Ja sitten on taivuttanut niitä rajojaan. Tämä mekanismi on jelppinyt elämässä muutenkin. Sietää sadekeliäkin jo ihan hyvin. Vaikkakin murrun henkisesti aika pienestä, se on osa prosessia, joka ei tule koskaan valmiiksi.

Kolme paskinta asiaa urheilussa?

1. Jatkuva alamäki: Alamäki on urheilleissa ihan kiva ystävä, mutta tuloskuntoa kynsiessään aivan sietämätön isäntä. Oppinut olen elämään sen kanssa, ja melko raastavaa tämä kehitys on ollut. Se on sellainen myrsky pipetissä. Tietty itsehän tuon alamäen voi katkaista, mutta harjoitteluprinsiippini ei sitä mahdollista.
2. Välineurheilu: Mikään ei korvaa harjoittelua, jos pyrkii itseään paremmaksi. Paitsi ehkä epo.  
3. Urheilu on kivaa, ei ole kolmanneksi paskinta asiaa. 

Olet pitänyt blogia vuosikaudet tai tarkemmin ottaen vuosikymmenet. Se erottuu nykypäivän piilomainosten maailmassa poikkeuksellisilla kaunokirjallisilla ansioillaan. Mikä sai runopojan aikoinaan tarttumaan kynään? Mitä mieltä olet nykyisestä kehityksestä, jossa blogit ovat keskittyneet yhä enemmän varusteiden ympärille?
- Niin, kiitos vaan. Kirjoitin joskus runoja. Ne olivat todella kamalia, kuten:
"Taas tuijotan kuin perkele kohtaloa silmiin, elämäni peiliin.
Ilokseni voin tunnustaa olevani jonkin verran häviöllä.
Joillekin tämä on krapulaa, jonka huominen tuo.
Toisille tämä on tieto siitä, ettei olekaan valittu.
Oikeasti tämä on vain hetki silmien sulkemisen ja aukaisemisen välillä. 
Olen taas niin pirun väsynyt."

Sitten maalasin seiniä. Yksi teos oli ihan hieno, mutta se rakennus purettiin viikko teoksen valmistumisen jälkeen. En ehtinyt edes ottaa siitä kuvaa. Ehkä siksi sain kollegoilta väitöslahjaksi kyniä ja luonnoslehtiön piirtämiseen, mutta sitten piirtämisen sijasta käytinkin aikani bloggaamiseen. Aloitin jonkinlaisen blogin pitämisen vuoden 2004 alussa (http://stefontaine.blogspot.fi/), ja sisältö on ollut aina tällaista nillittämistä. Mitä varusteita turpoaviin blogeihin tulee, niin tiedän, etten osaisi kirjoittaa varusteista. Voisin tietty mainostaa hevoslinimenttiä ja opastaa sen käytössä. Parhaimmillaan varusteiden ympärille rakennettu blogi helpottaa elämää palanen kerrallaan niin kuin DC Rainmaker. Nykyään tulla voi tulla asiantuntijaksi ihan arkihavaintojen pohjalta jos niistä jaksaa blogata, mutta se ei tarkoita, että silloin on asiantuntija. En saattaisi kirjata ylös, että tämä vempele ja nämä tossut ovat oikeat juuri sinulle, kun siihen pystyy vain se, joka toisen jalkoja tulkitsee. Suosittelu on eri asia, mutta kaikkiensa ne ovat mielipiteitä. Ehkä blogosfääriin katoava vastaustenetsiskelijä on ihan oikeasti eksyksissä. 

Mitkä ovat harjoittelusi kolme perusprinsiippiä?

1. Innostunut päämäärättömyys: Innostukseni kumpuaa pettymyksistä. Ja niitä piisaa kun laittaa riman riittävän korkealle. Silloin kun olin itseäni parempi juoksemaan, minulla oli valmentaja, joka vain kerran opasti minut pois radalta kesken treenin kun se kuulemma näytti niin helvetin kamalalta. Juoksin samalla viikolla ennätykseni. Ehkä hän olisi voinut useammankin kerran puhaltaa pelin poikki, kun menin harjoituksissa aina minne tuuli vei. En vissiin ole ollut ihan helppo valmennettava.
2. Vammateema: Tämä taas kumpuaa ykkösprinsiipistä. Epäilen korkeaa korrelaatiota. Kun sählää, tulee vammoja, uskokaa minua. Kun ei kuuntele pientä väärää kipua, istuu pian paikalleen ison kivun kera. Pahimmillaan vietin suklaata syöden lähes 8 kk jännerappeuman vuoksi. Tein sinä aikana vesijuoksua kerran 6 tuntia ja 10 sekuntia putkeen, mutta siihen meni vesijuoksun maku. Silloin myös olin isoin minä ikinä.
3. Valmennuksen unohtaminen: Nyt aikuisena olen sivuuttanut mahdollisuuden tehdä asiat oikein ja nautin ykkösprinsiipistä Stravan seurassa, Segmentit ohjaavat harjoittelujani. Ja himoitsen blogeja, joista saa ilmaisia arkikokemuksiin pohjautuvia treenivinkkejä. Niillä pötkii sinne tänne.

Entä elämäsi kolme perusprinsiippiä?
- Näitä pohdin paljon kun seurasin kyvyttömänä isäni hidasta vajoamista aivohalvauksen uomissa viiden vuoden ajan kohti sitä pientä ihmisentapaista, jollaisena hänet eräänä sunnuntaina viimeisen kerran näin. Isäni oli aina ystävällinen/kohtelias, reilu, suvaitsevainen ja iloinen. Niihin tähtään, vaikka eivät niin yleviä olekaan, ja vaikka en niitä aina tajuakaan noudattaa. Onpahan jotain ohjenuoria kuitenkin.

Olet turkulaisen kestävyysjuoksumikrokosmoksen merkkihenkilö ja ennätykset kaikilla juoksumatkoilla ovat varsin kovaa valuuttaa kansallisesti vielä tänäkin päivänä. Mikä on ollut hienoin hetki kilpajuoksu-urallasi?
- Kiitos tästä maininnasta. Olen imarreltu. Hienoimmat hetket ovat olleet niitä kun olen ollut tajunnut olla tyytyväinen suoritukseeni. Vihaan nyt sitä, että olen ollut lukuisia kertoja pahalla päällä jonkun ennätyksen jälkeen. En silloin tajunnut, että ennätysten virta voi tyrehtyä vaikka vammoilla pallotteluun. Ja minähän sähläsin juoksuni vammoille. Mutta vastaus olkoon, että kilpailumielessä kukkeahkoin hetki on puolimaratonin SM-kisa vuonna 1997, kun juoksin 1.07:25 ja olin muistaakseni kisan viides. Sinä vuonna olin SM-maastojen pitkälläkin 8. ja vain minuutin Harri Hännistä jäljessä. Hän oli kuitenkin 2:11 maratoonari. Kisasta muistan kun yhdessä mäessä olin juuri noussut kisan viidenneksi ja ajattelin oitis, että enhän minä voi olla näin hyvä. Onneksi en sitten ollutkaan. 

Voisitko kirjaviisaana antaa vinkin maailman parhaasta urheilukirjasta? Tiedän vastauksen, mutta kysyn silti. Mikä on kyseisen kirjan paras lause?
- Mauno Saaren kirjoittama Juoksemisen salaisuudet. Se kertoo Lassesta (Viren, jos joku ei äkkää). Kirjassa on itse asiassa kaksi parasta lausetta. Toinen on kirjattu Rollen (Rolf Haikkola, valmentaja) suuhun: "Se on sitten kolmekymppiä ja auton kanssa". Tähän lauseeseen tiivistyy siis tuleva 30km:n kova lenkki. Se on niin karu ilmaisu. Toinen lause liittyy Rollen ja Lassen keskusteluun ko. treenin tiimellyksessä: "Oliko paha? Ei, sellainen varpusparvi vain". (Voi olla, etteivät nyt ole ihan suoria lainauksia nämä, mutta sinnepäin.)

Jos olisit diktaattori ja sinun pitäisi määrätä kansalle yksi juoksuharjoitus, mikä se olisi? Miksi?
- Se olisi TV-kova. Kehon koulutuksen ohella se kaitsee ajatuksia. Sen korvike voisi olla määrätä määrää pennuille.

Tässä vielä kuva Raakan tossuista muutama vuosi sitten.

Karhu-viesti

Ensi viikonloppuna, jos kaikki ovat terveenä ja löytyy massit maksaa osallistumiset, on ainutlaatuinen viikonloppu. Karhu-viestiin starttaa ensimmäistä kertaa oman urheilu-urani aikana neljä (4) Turun Urheiluliiton joukkuetta.

Se on kuulkaa aivan vallatonta.