Minimi

Ja niin taas löysin sisältäni juoksuvamman. Sellaisen pienen vain, joka tuli kysymättä ja yllättäen, mutta joka on kyennyt altistamaan minut jarrulle. Tai ainakin kytkimelle. Katsokaas kun yhtenä perjantaina, siinä työssä minulle seuraa pitävien keskustelua hiljaa kuunnellessani päätin vihdoinkin lopettaa jahkailun ja aloittaa treenit Köpistä varten. Maltillisena älykkönä painoin kaikki 27 vuoden aikana opitut "älä enää koskaan tee näin" -vinkit nurkkaan ja ajoin tempoa (10km 14:36) kylmiltään ja siihen vielä 20 minuuttia ehtaa voimaa. Jälkimmäistä en ollut tehnyt sitten spinning-tuntien ja ensimmäisestä ei ole edes muistikuvaa. Eipä siis ole kumma, että tuosta mainitsemastani päätöksestä kuluikin vajaa 22 tuntia kun juoksu teki kipeää. Välissä ehdin jopa uimaankin.

Onhan tämä turhan tuttu aloitus edelleen sponsoroimattoman julkisen epäpäiväkirjani päivitykselle, mutta sallin sen. Istun nimittäin juuri nyt keskellä koti-ikävää junassa, joka onneksi vie minua kotia kohti. Junassa mitä ilmeisimmin on läsnä Jukolan henki tai ainakin sen haju. Olen ollut tien päällä viimeiset kolme viikkoa ja enemmäkseen ulkomailla. Työn osalta tämä tovi on ollut tärkeää. Saan taas sisälläni liehuvan liekin tutkimukseen roihuamaan ja jaksan taas yhden vuoden. Ymmärtänette kuitenkin, että samalla kun punoo uusia juonia kansainvälisten kollegojen kera, pyörä ei kulje eikä vesi pärsky. Ainoastaan tossut ovat syönnillään. Norjassa tosin näin naku-uimarin satama-altaassa, mutta hän ei ollut mihinkään kisaan tähtäämässä. Eikä ison miehen nakuilun seuraaminen aamupalalla vielä tietääkseni käy urheilusta.

On tuo tossun syöttäminen parempi kuin ei mitään. Tosin siinäkin hommassa on tullut taukoja, kun ei ole pystynyt. Itse asiassa en ole jaksanut. Mutta kun on ollut väsyn painostamia taukoja muutamina päivinä, niin irti päästessäni ei ole jumi pahemmin painanut. Kelistä riippumatta lenkkivauhti on ollut lähempänä 4:00/km kuin 4:30/km. Norjassa tosin mahtavaa mäkeä alasjuostessani sain jalan kipeäksi horjahdettuani kepeästi, mutta sitten jo muutaman päivän päästä rallatellin New Jerseyssä 20km ~4:16/km lähinnä vain siksi kun kuumassa ja kosteassa kelissä tuli jano.

Etenen nyt kesää kohti ilman uintia ja pyöräilyä ja vielä kainosti ontuen, mutta on joskus ollut vähän heikompaakin. Ainoa vain on, että niihin aikoihin en ole "treenannut" Ironmania varten. Nyt on napit vedetty lounaaseen. Siellä on Turun lisäksi minimi. Testaan nyt, miten minimillä pääsee, mitä se sitten tarkoittaakin. Ehkä sitä, että teen vähän mutta tehokkaasti tai sitten, että en tee edes sitä. Kun perheyksikkömme osat taas sijaitsevat kaikki Turussa (kotiin palautessani meillä on edustusta myös Tampereella), niin käyn pyöräilemään. Ajan ehkä täysillä tai sitten jätän väliin. 

Sitä ennen päätän tarinani vesiaiheisilla donitseilla.

Minne se katoaa?

Oli sellainen hieman liian kolea keli ollakseen lämmin kevätpäivä, mutta jäätelö maistui silti. Kesää varten oli hyvä vähän ottaa tuntumaa varsinkin kun oli perjantai noin kolme viikkoa sitten.

Siinä jäätelökioskin laverilla oli toinenkin perhe, jonka poika, nuori kasvava lupaus, jäätelönsä viimeisteltyään kysyi vanhemmiltaan kysymyksen, jota en ymmärtänyt. Hän kysyi katseensa taitelijoiden sielunmaisemaa vihreänä kuvaavan patsaspuistoon naulittuna, että "saako nyt juosta?" Minulla meni pehmistä nenään hämmästyksestä.

Mikä sellainen kysymys edes on? Jäin siihen ihan jumiin. En tässä ota kantaa vanhemmuuteen, kasvatukseen tahi sellaisiin asioihin, joihin vanhemmat ja perheet tahoillaan paneutuvat. En millään voi tietää tai ymmärtää kunkin elämäntilanteita, lähtökohtia tai sitä, että tykkäävätkö jääkiekosta vai urheilusta. Ei. Sen sijaan vain kummastelen, miksi lapsen pitää kysyä lupaa juoksemiseen? Juokseminenhan on niin luonnollinen tapa edetä. Kävellen pääsee, juosten nopeammin. Ihan professori (Lieberman, jonka kontolla on myös osa barefoot-juoksutrendistä) päätyi tutkimuksiensa perusteella toteamaan, että "Modern humans and their immediate ancestors such as Homo erectus modify several adaptations that make humans, instead of some ferocious, furry, or fleet creature, the animal world's best distance runners." Evoluutiotekijän lisäksi juokseminen paljon luonnollisempaa kuin yrittää tavoittaa patsaspuisto sarjalla flip-flopeja (mukailen tässä asiantuntevaa uintivalmentajaamme). Flip-flopit olisivat ehkä näyttävämpi tapa saapua patsaspuistoon, mutta kovin paljon luonnottomampi. Mutta miksi siltikin pojan piti kysyä lupaa juoksemiseen? En ymmärrä. Jos olisi kysynyt, että "isä, vedänkö tähän sarjan flip-flopeja?", niin sitten olisin ymmärtänyt helpommin.

Tänään istuin Seikkailupuiston äänimaailmassa seuraamassa veneitä koleassa virrassa uittavia pikkumiehiä. Kaiken sättäämisen äärellä he juoksivat ylös alas virtaa. Kun katsoin siitä vasemmalle, siellä oli lapsia, jotka juoksivat tuonne. Kun katsoin oikealle, siellä oli lisää lapsia, jotka lyhyen empimisen jälkeen jatkoivat matkaa juosten. Vain vanhemmat kävelivät. Osa lonni. Ja vanhempiensa seurassa lasten puistossa liikkuvat lapset eivät juosseet. En siis vieläkään muiden vanhemmuutta arvostele, vaan havainnoin ja tein sen vielä istuen. Siltikin taas mielessä pyöri, että miksi se yksi poika kysyi, että "saako nyt juosta?" 

Ehkä se on sittenkin vanhempien ansiota. Vanhempinahan olemme lapsille kaiken peili, josta oppii ajattelemaan, oppii uusia asioita, tylsiä sääntöjä, asenteita ja tekemään valintoja oikeaa ja väärää puntaroiden. Mitä jos sen roolin vetää väärin? Meneekö jälkikasvu silloin vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta? Entä milloin sen tekee oikein? Onko oikein, että asettaa rajat, ettei juosta saa? Kaikkihan osaavat juosta, ja jos ei osaa, niin voiko sen taidon patoamisen kanavoida johonkin hyödyllisempään? Niinkö se menee? Eihän juokseminen mikään hyvän ihmisen normi ole, eikä se toisesta yhtään hyväksyttävämpää tee, mutta se on mukavaa puuhaa, jos tykkää.

Siihen ymmärtämättömyyteni varmasti kiteytyykin. Peiliin ja vinouteen. Minä kun olen taustoiltani sellainen maalainen. Olen vielä sellainen juntin nysä, joka ei juo voimajuomia, eikä koskaan saanut omaa mopoa. Mikä sellainen suomalainen maalaispoika on? Muut menivät Suzukilla tai Hondalla, minulla oli kippurasarvinen Tunturi. Olin onnesta soikeana kun eräänä jouluna sellaisen teräskiiturin sain. Siinä oli kolme vaihdetta, jotka eivät toimineet pakkasella. Mutta prosessin äärellä ymmärsin, että A:sta B:hen pääsee kunhan polkee. Tunturilla siis menin, enkä ikinä haissut mopobensalta tai kaljalta. Tykkään vieläkin mennä uiden, pyörällä ja erityisesti juosten (tosin nyt ei pysty, kun takareisi on vuosilomalla). Kyllä ne tietenkin kylällä kummastelivat, kun poika vaan juoksee aamuin illoin, eikä se edes minnekään mene kun aina kotiinsa palaa. Muutaman kilometrin päässä asuneen romaniperheen lapsetkin haukkuivat valkoiseksi koiraksi, mutta eipä se pahemmin kolahtanut. On siis oma normistoni vino, luulen. Niin, että ehkäpä se on juuri tuo mopottomuus, joka ei auta minua millään ymmärtämään, miksi tuo yksi poika kysyi, että "saako nyt juosta?" 

Onneksi isänsä sanoi, että "no, nyt saat." Sitten se poika juoksi.

Nyttemin olen miettinyt, miksi Judas Priest meni ja julkaisi Turbo-levynsä. 

Raaka-Arska haastattelee

Ei ole ollut erityisen päivittyvää laatua tämä blogi viime viikkoina. Pahoitteluni teille, jokaiselle neljälle lukijalleni. On ollut kaikenlaista, työt ovat haitanneet harrastuksia ja innokkaasti kaipaamani flunssa iski kahdesti. Onko näillä sitten merkitystä? Olen kuitenkin tuossa välillä viihtynyt jaloillani ja pitkästä aikaa juoksukuntokin orastaa. Siksi onkin ollut hyvä vähän sairastaa, ettei pääse ylpistymään.

Olen ehkä matkalla kohti hyvinvointiblogia. Sellaista, jossa kerron totuuksia uskomuksistani ja muut uskovat ne. Pepsi Max (ei vielä sponsorisopimusta) on muuten oikein hyvästä kestävyysurheilijalle. Melkein kuin Biottan punajuurimehu (ei vielä sponsorisopimusta). Sitä ennen minua haastaa dosentti Saarinen kysymyksillään. Hän aloittaa varovasti pikkukysymyksillä.

Slayer vai Metallica? Miksi?
- Tämä ja kaltaisensa kysymykset ovat olleet nannaa jo tovin. Vuosia sitten lukuisia kertoja Merikievarin ullakolla näitä ratkottiin antaumuksella yön tiskivuoron jälkeen ennen kolmen tunnin päässä häämöttävää aamulenkkiä ja sitä seuraavaa perunavuoroa: Modern Talking vai Mötley Crüe Sepi Kumpulainen vokalistina? Mutta vastaan nyt Slayer, koska minusta Metallica menetti sielunsa vuonna 1987. Slayer sentään keuhkoaa yhä entiseen malliin anarkistisella soitannallaan. Merikievarissa muuten paikalliset jermut sekoittivat Slayerin Kissiin ja se oli minusta, kaupungin kyljessä asuvasta teinistä, tosi huvittavaa ja maalaista. Hymyä piisasi aina siihen asti kunnes kylän pojat käärivät hihansa. 

Lieto vai Turku? Miksi?
- Turku, koska postinumeronsa alkaa kakkosella. Tai no alkaa se Liedossakin sillä. USA:ssa asuimme myös seudulla, jonka postinumero alkoi kakkosella ihan vain siksi, jotta olisi jotain tuttua, eikä vain uutta ja pelottavaa. Toisaalta Turussa ja Liedossa ollaan yhtä varsinaissuomalaisia, joten tokkopa siinä nyt sitten eroa on, että kumpi. 

Linimentti vai deodorantti?
- Linimentti humalluttaa ympäristönsä kevätjuoksujen onnesta, deodorantti vain tuoksuu. En ole itse käyttänyt linimenttiä enää sen jälkeen, kun epähuomiossa lopetin akuutin kutinan shortsiosastolla linimenttisillä käsilläni. Siis ihan raaputtelin menemään. Se linimentti oli vielä sellaista hevoslinimenttiä, jota pikaluistelijanuoret ahkerasti käyttivät taikauskoissaan. Kyllä se hölkkäkisojen pukuhuoneen ominaistuoksu on. Triathlonpiirit ovat sellaisia pintalentäjiä noihin sukkahousuaikoihin verrattuna. Triathlonkisoissa tuoksuu deodorantti. Linimentin tuoksu on muuten halpa aikakone.

Olet aloittanut autolla ajon varsin nuorena. Pitäisikö ajokortti antaa nykyistä nuoremmille?
- No, ei hitossa. Nykyisinkin säädetyn ikäkriteerin täyttävät kuskit käyttäytyvät kuin pannahiset penskat rattiensa takana. Se riittää. Oma kokeilu oli kyllä ihan tärkeä opetus elämässä ja siihen liittyvästä sääntelystä. Lainasimme silloisen parhaan kaverini, nykyisen "yösoittelijan" äidin autoa, sellaista rusehtavaa Nissania, kun pääsimme kotiin eskarista normaalia aikaisemmin. Kaverini tiesi, miten polkimet toimivat ja minä ohjasin. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kunnes bensa loppui ja auto jäi siihen kotitielle ja palkaksi tuli kuukauden kotiarestia. Kuukausi on kuusivuotiaalle pitkä tovi. 

Kuka on idolisi?
- Niitä on lukuisia, kun en ole niin perso. Kotona heitä on kaksi: Kaiken muun mahtavuuden lisäksi fanitan Saria tieteentekijänä ja pikku-D:tä ihailen kyvyssä ihmetellä maailmaa. Sen kyvyn kun on itse tukahduttanut. Urheilussa fanitettavia on monta, mutta yksi läheisimmistä heistä on Luodon Mika. Oli aivan mieletöntä seurata hänen järkähtämätöntä metamorfoosia raskain askelin juosseesta entisestä uimarista yhdeksi maailman parhaista triatleeteista. Fanitan sellaisia oman tien kulkijoita, jotka siinä huumassa huomioivat muitakin. 

Niin nuo olivat ne kevyet kysymykset. Lisäksi Raakalta tuli tällaisia suurempia kysymyksiä.

Miksi elämä on ihanaa? Vai onko?
- Elämä on käsittämättömän hieno vyyhti kaunokirjallisuutta ja matemaattisia ongelmia. Siinä välissä on kevytflunssa ja paljon erilaisia elokuvia ja tärkeitä ihmisiä. Siksi elämä on sellainen lahjapaketti, jota on jännä avata koko ajan lisää. Se on sellainen sosiaalinen konstruktio, joka rakentuu siinä samalla ja näyttäytyy kaikille omanlaisena. On se ihan jees, mutta samalla maailma on pirun paha paikka, koska se on pullollaan vääryyttä.

Kolme parasta asiaa urheilussa?

1. Syönnin vapausasteet: Todettakoon, että tämä listan kärkeen noussut parhaus on ikääntymisen myötä vähän laimentunut ja sitä tapaa paisua entistä herkemmin. Se peruskaava täyttö miinus kulutus vain jotenkin muuttuu ajan myötä.
2. Ystävät: Ennen juoksu-"uraani" kilpailin pikaluistelijana. Piipahdin jopa maaottelussa, mutta se oli enemmän materiaalin ohuutta kuin omaa kelvollisuuttani. Luistelu oli yksinäistä puuhaa, kaverina oli jää ja pakkanen. Mutta 28.3.1989 aloin juoksemaan, koska lopetin luistelut pari päivää aikaisemmin turhautumiseen. Tuo päätös avasi uuden maailman, ihan puhkesin kukkaan. Muutuin introvertista sellaiseksi millaiseksi minut aikoo nyt määritellä. Pyyhin ujoudella takapuoltani. Se ja moni muu jo kaiholla muistamani asia urheilun parissa ja sen kyljessä on tavalla tai toisella tuon päätöksen ja lajinvaihdon ansiota. Että kiitos vaan teille asianomaiset.
3. Itsensä kouluttaminen: On helpompaa kuin tietää mihin pystyy, kun on kohdannut rajansa. Ja sitten on taivuttanut niitä rajojaan. Tämä mekanismi on jelppinyt elämässä muutenkin. Sietää sadekeliäkin jo ihan hyvin. Vaikkakin murrun henkisesti aika pienestä, se on osa prosessia, joka ei tule koskaan valmiiksi.

Kolme paskinta asiaa urheilussa?

1. Jatkuva alamäki: Alamäki on urheilleissa ihan kiva ystävä, mutta tuloskuntoa kynsiessään aivan sietämätön isäntä. Oppinut olen elämään sen kanssa, ja melko raastavaa tämä kehitys on ollut. Se on sellainen myrsky pipetissä. Tietty itsehän tuon alamäen voi katkaista, mutta harjoitteluprinsiippini ei sitä mahdollista.
2. Välineurheilu: Mikään ei korvaa harjoittelua, jos pyrkii itseään paremmaksi. Paitsi ehkä epo.  
3. Urheilu on kivaa, ei ole kolmanneksi paskinta asiaa. 

Olet pitänyt blogia vuosikaudet tai tarkemmin ottaen vuosikymmenet. Se erottuu nykypäivän piilomainosten maailmassa poikkeuksellisilla kaunokirjallisilla ansioillaan. Mikä sai runopojan aikoinaan tarttumaan kynään? Mitä mieltä olet nykyisestä kehityksestä, jossa blogit ovat keskittyneet yhä enemmän varusteiden ympärille?
- Niin, kiitos vaan. Kirjoitin joskus runoja. Ne olivat todella kamalia, kuten:
"Taas tuijotan kuin perkele kohtaloa silmiin, elämäni peiliin.
Ilokseni voin tunnustaa olevani jonkin verran häviöllä.
Joillekin tämä on krapulaa, jonka huominen tuo.
Toisille tämä on tieto siitä, ettei olekaan valittu.
Oikeasti tämä on vain hetki silmien sulkemisen ja aukaisemisen välillä. 
Olen taas niin pirun väsynyt."

Sitten maalasin seiniä. Yksi teos oli ihan hieno, mutta se rakennus purettiin viikko teoksen valmistumisen jälkeen. En ehtinyt edes ottaa siitä kuvaa. Ehkä siksi sain kollegoilta väitöslahjaksi kyniä ja luonnoslehtiön piirtämiseen, mutta sitten piirtämisen sijasta käytinkin aikani bloggaamiseen. Aloitin jonkinlaisen blogin pitämisen vuoden 2004 alussa (http://stefontaine.blogspot.fi/), ja sisältö on ollut aina tällaista nillittämistä. Mitä varusteita turpoaviin blogeihin tulee, niin tiedän, etten osaisi kirjoittaa varusteista. Voisin tietty mainostaa hevoslinimenttiä ja opastaa sen käytössä. Parhaimmillaan varusteiden ympärille rakennettu blogi helpottaa elämää palanen kerrallaan niin kuin DC Rainmaker. Nykyään tulla voi tulla asiantuntijaksi ihan arkihavaintojen pohjalta jos niistä jaksaa blogata, mutta se ei tarkoita, että silloin on asiantuntija. En saattaisi kirjata ylös, että tämä vempele ja nämä tossut ovat oikeat juuri sinulle, kun siihen pystyy vain se, joka toisen jalkoja tulkitsee. Suosittelu on eri asia, mutta kaikkiensa ne ovat mielipiteitä. Ehkä blogosfääriin katoava vastaustenetsiskelijä on ihan oikeasti eksyksissä. 

Mitkä ovat harjoittelusi kolme perusprinsiippiä?

1. Innostunut päämäärättömyys: Innostukseni kumpuaa pettymyksistä. Ja niitä piisaa kun laittaa riman riittävän korkealle. Silloin kun olin itseäni parempi juoksemaan, minulla oli valmentaja, joka vain kerran opasti minut pois radalta kesken treenin kun se kuulemma näytti niin helvetin kamalalta. Juoksin samalla viikolla ennätykseni. Ehkä hän olisi voinut useammankin kerran puhaltaa pelin poikki, kun menin harjoituksissa aina minne tuuli vei. En vissiin ole ollut ihan helppo valmennettava.
2. Vammateema: Tämä taas kumpuaa ykkösprinsiipistä. Epäilen korkeaa korrelaatiota. Kun sählää, tulee vammoja, uskokaa minua. Kun ei kuuntele pientä väärää kipua, istuu pian paikalleen ison kivun kera. Pahimmillaan vietin suklaata syöden lähes 8 kk jännerappeuman vuoksi. Tein sinä aikana vesijuoksua kerran 6 tuntia ja 10 sekuntia putkeen, mutta siihen meni vesijuoksun maku. Silloin myös olin isoin minä ikinä.
3. Valmennuksen unohtaminen: Nyt aikuisena olen sivuuttanut mahdollisuuden tehdä asiat oikein ja nautin ykkösprinsiipistä Stravan seurassa, Segmentit ohjaavat harjoittelujani. Ja himoitsen blogeja, joista saa ilmaisia arkikokemuksiin pohjautuvia treenivinkkejä. Niillä pötkii sinne tänne.

Entä elämäsi kolme perusprinsiippiä?
- Näitä pohdin paljon kun seurasin kyvyttömänä isäni hidasta vajoamista aivohalvauksen uomissa viiden vuoden ajan kohti sitä pientä ihmisentapaista, jollaisena hänet eräänä sunnuntaina viimeisen kerran näin. Isäni oli aina ystävällinen/kohtelias, reilu, suvaitsevainen ja iloinen. Niihin tähtään, vaikka eivät niin yleviä olekaan, ja vaikka en niitä aina tajuakaan noudattaa. Onpahan jotain ohjenuoria kuitenkin.

Olet turkulaisen kestävyysjuoksumikrokosmoksen merkkihenkilö ja ennätykset kaikilla juoksumatkoilla ovat varsin kovaa valuuttaa kansallisesti vielä tänäkin päivänä. Mikä on ollut hienoin hetki kilpajuoksu-urallasi?
- Kiitos tästä maininnasta. Olen imarreltu. Hienoimmat hetket ovat olleet niitä kun olen ollut tajunnut olla tyytyväinen suoritukseeni. Vihaan nyt sitä, että olen ollut lukuisia kertoja pahalla päällä jonkun ennätyksen jälkeen. En silloin tajunnut, että ennätysten virta voi tyrehtyä vaikka vammoilla pallotteluun. Ja minähän sähläsin juoksuni vammoille. Mutta vastaus olkoon, että kilpailumielessä kukkeahkoin hetki on puolimaratonin SM-kisa vuonna 1997, kun juoksin 1.07:25 ja olin muistaakseni kisan viides. Sinä vuonna olin SM-maastojen pitkälläkin 8. ja vain minuutin Harri Hännistä jäljessä. Hän oli kuitenkin 2:11 maratoonari. Kisasta muistan kun yhdessä mäessä olin juuri noussut kisan viidenneksi ja ajattelin oitis, että enhän minä voi olla näin hyvä. Onneksi en sitten ollutkaan. 

Voisitko kirjaviisaana antaa vinkin maailman parhaasta urheilukirjasta? Tiedän vastauksen, mutta kysyn silti. Mikä on kyseisen kirjan paras lause?
- Mauno Saaren kirjoittama Juoksemisen salaisuudet. Se kertoo Lassesta (Viren, jos joku ei äkkää). Kirjassa on itse asiassa kaksi parasta lausetta. Toinen on kirjattu Rollen (Rolf Haikkola, valmentaja) suuhun: "Se on sitten kolmekymppiä ja auton kanssa". Tähän lauseeseen tiivistyy siis tuleva 30km:n kova lenkki. Se on niin karu ilmaisu. Toinen lause liittyy Rollen ja Lassen keskusteluun ko. treenin tiimellyksessä: "Oliko paha? Ei, sellainen varpusparvi vain". (Voi olla, etteivät nyt ole ihan suoria lainauksia nämä, mutta sinnepäin.)

Jos olisit diktaattori ja sinun pitäisi määrätä kansalle yksi juoksuharjoitus, mikä se olisi? Miksi?
- Se olisi TV-kova. Kehon koulutuksen ohella se kaitsee ajatuksia. Sen korvike voisi olla määrätä määrää pennuille.

Tässä vielä kuva Raakan tossuista muutama vuosi sitten.

Karhu-viesti

Ensi viikonloppuna, jos kaikki ovat terveenä ja löytyy massit maksaa osallistumiset, on ainutlaatuinen viikonloppu. Karhu-viestiin starttaa ensimmäistä kertaa oman urheilu-urani aikana neljä (4) Turun Urheiluliiton joukkuetta.

Se on kuulkaa aivan vallatonta.

Yhtäkkiä oli kivaa

Minne menet motivaatio?

On ollut hetkiä, jolloin olen ollut innosta kukkeana. En ole edes tiedostanut olevani erityisen motivoitunut harjoitteluun, ja olen kuvitellut kuulostaneeni pääni sisällä Utriaisen Ilkan positiiviselta piiskaukselta, jolloin useat jaksamattomuuteen liittyvät termit ovat painuneet unholaan, miltei lakanneet olemasta. Näitä toveja melko tavalla useammin ja erityisesti nykyisin olen potenut motivaation puutetta. Jollette tiedä, niin se on sellainen tila, joka vetää kohti sohvaa ja (ammattilaisen näkemyksen mukaan likaista) suklaata. Ei se ole vakava vaihe ihmisen elämässä, mutta kun kerran joskus motivaatio on vahvasti läsnä, vaikkei sitä edes tiedosta, ja joskus taas ei, niin minne kummaan se sitten välillä katoaa? Ärrällekö?

Kaltaiseni tai ei-kaltaiseni ihmisen käyttäytymistä ohjaa usein sisäinen syy, tarve saavuttaa jotain. Menemättä sen lähemmin motivaatioita pähkiviin teorioihin totean vain, että tämänkaltaisen tarveteorian ilmentyminen käytännössä on saattanut minut urheilijana nykyhetkeen. Tai siis nykyhetkeen. Urheilijastatus on ehkä vähän liioittelua, vaikka entisen elämän identiteetti yhä myllää sisälläni. Jatkuvasti on tarve saavuttaa jotain parempaa tai sitäkin enemmän minimoida etenemiseen käytettyä aikaa. Tämä kuulostaa huomattavasti tylsemmältä, mitä siihen vaadittava vaiva on itselleni tarjonnut: happoa tihkuvia lihaksia, kehittymisen huumaa, lämpiä suihkuja kylmien kovien lenkkien jälkeen, lukuisia ystäviä ja lopputuloksena vähemmän kulutettua aikaa. Toistan siis vielä motivaationi syvimmän olemuksen: Olen viettänyt lukuisia tunteja ja kilometrejä vain siksi, että kuluttaisin vähemmän aikaa jonain toisena hetkenä. Aika simppeliä ja monelle varmaan erityisen tuttua. Ja se on aivan mahtavaa.

Miksi niin yksinkertaiseen ja lähes itseohjautuvaan puskijaan voi kadottaa tuntuman? Nuorena poikana kuulin itseäni aikuisemman tokaisevan, että mikään ei motivoi häntä niin paljon harjoittelemaan kuin takataskussa oleva maksettu ilmoittautumislomake maratonille. Silloin ei moisesta piitannut kun silkka juoksemisen ilo siirsi minua eteenpäin. Aikuisempana kokeilin tuota kuulemaani Berliinissä neljästi ja aina mätti. Muualla tosin onnistuin kovin paljon paremmin, mutta triathlonsuoritukseni poislukien olen käyttänyt maratoniin eniten aikaa juuri Berliinissä. Ja tietenkin syytin siitä Berliiniä, maailman nopeinta maratonreittiä, tai tuulta ja sadetta tai urheilujuomaa, harvemmin itseäni.

Tosiasiassa syy oli aina kyvyssäni jallittaa itseäni, ja se, että motivaatio tuli muualta kuin sisältä. Se tuli takataskusta. Kyllä minä jokaisena suvena aikaa tuhrasin juoksuun, mutta vääränlaiseen. Etenin mukavasti puolitehoisilla kovilla treeneillä ja väritin hölkkäkisojen laahaavutta vain pienellä treenijumilla. Siis sellaisella kehon tilalla, jota en ollut vielä edes saavuttanut. Kuvittelin vain. Jallitin siis sisäistä tarvettani saavuttaa jotain tekemättä sen eteen oikeita asioita. Tein jotain sinnepäin, mutta se ei riitä. Sillä saa helpommin urheiluvamman kuin kovan kunnon.

Nyt voin sen verran myöntää, että mainittua mahtavampaa kepulointia motivaatio-lopputulos -rintamalla olen toteuttanut vain triathlonurallani. Olen vankasti todennut toisena vuotena (2014), että 17km:n viikkokilsat eivät millään riittä edes puolimatkan kisan viimeistelyyn, mikä lienee helposti järkeiltävä totuus. Kauden päätavoite oli kuitenkin täyden matkan kisa. Sitten olen onnellisesti toteuttanut yhtä onnettoman motivaatio-lopputulos -putken heti seuraavana vuonna, ilman täyden matkan tavoittelua. Jokkeri, entinen valmentajani (tai siis henkilö, joka teki meidän juoksutallille kovia ohjelmia) oli painanut mainoskynäänsä muilta lainatun tekstin: "Tyhmä ei ole se, joka tekee virheen vaan se, joka toistaa sen". En ehkä muistanut tuota jälkimmäisenä touko-kesäkuussa, vaan vasta syksyllä nähdessäni kun Raaka-Arska odotteli vauhdiltaan hipuvaa minääni Nuuksion metsissä.

Nykyisin takataskussani tai itse asiassa työhuoneeni seinällä on maksettu muistutus elokuisesta Ironman Copenhagenista. Se on samainen kisa, johon tähtäsin 2014 onnistumatta kuitenkaan edes saavuttamatta Kööpenhaminaan suuntautunutta lentoa. Olin toipilas vastoin tavoitteita. Kompensoin tuon harmituksen aiheen saman vuoden lokakuussa Barcelonassa, joka oli ihan kiva keikka, kun selvisin siitä hengissä. Mutta nyt tunnen, että ensi kesän IM-koitoksen maalissa ei häämötä mitään, mikä innostaisi erityisen paljon. Hengissäpysyminen kyllä, mutta en edes tiedä, onko finisher-paita musta. Ironman-kisan sijaan lukuisa muu asia motivoi minua enemmän. Näissä kaikissa ei edes ole tarpeen olla erityisen nopea (rogaining) tai limiittinsä voi testata useaa otteeseen (lyhyemmän triathlonkisat tai juoksussa kilvoittelu). Heikko motivaattori ei myöskään ole se, että pääsee ulkoilemaan vammoitta. Mikään ei ole yli ajan muuttunut  ja todellisuudessa taidan harjoitella nykyään ajalla mitattuna jopa aiempaa enemmän: 140-160km juoksemiseen viikossa kuluu vähemmän aikaa kuin 10-12h, jotka nykyään kulutan ulkoillessa.

Niinpä olenkin tällä erää juoninut, että tavoittelemalla näitä muita suorituksia saavutan aina vain paremman kunnon ja sitten vain menen ja teen. Ja siihen tykö en aio liiemmin ajattella Ironman-kisaa. Summattuna tämähän on syy, joka minua siirtelee jo nyt: Ajattelematon tekeminen.

Laitan tähän vielä kuvan rantautuneesta floridalaisesta meduusasta.

A photo posted by @stefontaine on Nov 16, 2015 at 6:18am PST

Muotibongauksia (sovellettu Juoksija-Lehdestä)

Tällä kertaa tavoitimme muotibongaukseemme päivystävän dosentin, Stefontainen. Ahkerana hikoilijana hän nykyään tasapainoilee nousukuntojen ja erinäisten taukojen välimaastossa niin kuin ikääntyvän nuoren miehen tuleekin. Triathlontähtäimessään hänellä on muun muassa Kööpenhaminan Ironman, vaikka motivaatio siihen ei kuulemma ole juuri nyt erityisen kukkea. Ennen hän vain juoksi, mutta keho sanoi köh. Siispä 3elämysharrastaminenkin on kuulemma ihan ookoo, hän opastaa. 

Ste, miksi valitsit juuri tämän asukokonaisuuden?
- Noo, lähinnä siksi, että saan peitettyä alastomuuteni. Minulla on ilman vaatteita kovin alaston olo ja olen myös varsin kaino ravaamaan nakuna. Näin talvella on jo pelkästään naapurisovun nimissä soveliasta pukeutua johonkin. Eli siksi. 

Jätetäänkö tuo saivartelu sikseen ja jos nyt vain vastaisit kysymykseeni.

- Aivan. Jalkani olen verhonnut tällaisilla Niken (ei vielä sponsoridiiliä) juoksutrikoilla. Näissä on erityisen paljon taskuja, joita en tarvitse, eivätkä nämä sovi lainkaan tähän keliin: Nilkat ovat paljaana ja trikoista näkyy polvet läpi. Nämä ovat, katsos, sellaiset polvitrikoot. Tosin ovat vähän huonot kun eivät ole tummimman mustat, vaan jopa hieman harmaat. Sieluani raastaa juosta tällaisissa, mutta näillä mennään. 1990-luvulla tällaisia sanottiin pellen asuksi, ja mopopojat jaksoivat ilkkua. Nykyään ne liittävät minut osaksi terveilevää yhteiskuntaa, jossa vain neoliberaaleimmat pärjää. Olenkin muissa tummemmissa trikoissani pelkkää hymyä. Nämä Championin sukat (ei vielä sponsoridiiliä) ovat valkoiset, koska valkoinen väri on kimmoisa. Mustissa sukissa askel ei ole kimmoisa. Se on totta, kun sanon niin. Muuta väittävät ovat tekstiilitehtailijoiden ja tekstiilitutkijoiden salaliittojen uhreja. Salaliitto se on kun kerran yksi tekstiilitutkija hyväksyi apurahan, jonka myöntäneen säätiön hallituksen varapuheenjohtajan naapuri on tekstiilitehtailija. Hänen tehtailunsa tuottaa vain mustia sukkia. Niin, ostin muuten nämä sukat ja vääränväriset trikoot USA:sta alennuslaarista joku viisi vuotta sitten. Sukkia oli paketissa kuusi paria, ja se oli hyvä diili, kun ravaa ilman sponsoreita. Voisin kohta ehkä korkata toisen parin.

Pipo on Spyder-merkkinen (ei vielä sponsoridiiliä) ja ostin sen USA:ssa vuonna 2007, koska tuli vilu kesken talvea. Ihan alekorista bongasin, kun siellä oli musta mytty kirjavien hattujen keskellä. Pipo haisee nykyään happamalta pierulta, mutta se suojaa päätä. Pipoa pitää pestä lähes koko ajan. Kesälläkin pesen sitä salaa. Tämä paita tässä on juoksukisasta USA:sta, pidän siitä kun se on niin musta. Kisa on maastojuoksukisa, joka juostaan viinitilalla Marylandissä aina marraskuussa. Rankin reitti ikinä, mutta paita on ok. Se on entisen juoksutallini, Howard County Stridersin sponsoroima, kuten huomaat.

Entä tuo takki, siinä ei ole hihoja.
- Ei se ole takki, se on liivi. Niken (ei vieläkään sponsoridiiliä) liivi. 

(puuh) No miksi valitsit liivin keskellä talvella?
- Liivissä (Nike, ei edelleenkään sponsoridiiliä) nämä hauikseni ovat vapaalla. Se on niille tärkeää, kun ne ovat niin pienet, lähes olemattomat. Ja jos katsot tuonne, niin näet dosentti Saarisen saapuvan ja katsos kun hänellä on päällään sellaista kuosia, jota kotonakin on, ja jonka valittuani olisin voinut tulla sekoitetuksi häneen. Mistä sitten tietäisit kumpi meistä dosenteista nyt oikein päivystää ja kumpi ei??? Liivi on hieman yksilöivä, ja siinä on heijastimet eteen ja taakse, uskaltaa mennä pimeille kaduille ottamaan turpaansa kun heijastimet näkyvät kauas. Vetoketjun kyljessä lukee jotain coolia, mutta en nyt muista mitä. Vetoketju on juuri siitä kohtaa jumissa, joten en voi sitä tekstiä enää tarkistaa. Ostin liivin Niken Factory Outletin alekorista USA:ssa. Se oli riittävän halpa ja musta. Vähän turhan lämmin tosin. Mainitsitko jo, että olin ihan USA:ssa näitä ostamassa. 

Mitä erityistä on asusi ulkonäössä?
- En ymmärrä kysymystä. 

No miltä kuvittelet asusi näyttävän?
- Ai. No, kuvittelen sen tummaksi. Nämähän ovat mustat vaatteet. Olen tällainen varjojen mies, synkkien kujien cooper-mestari, maitohappokeisari.

Mitä erityistä asusi toiminnallisuudessa on?
- Asuni toiminnallisuuden keskeinen piirre on se, että saan sen päälle ja päältä pois. Se on samanlainen ominaisuus kuin vaatteissa yleensä. Lisäksi asuni suojaa orvaskettäni mukavasti. Asuni toiminnallisuuden keskeinen osa onkin juuri orvaskeden suojaaminen. Jos muuten pukeutuisin näin kesälläkin, niin orvaskettäni kirjaavat pisamat pysyisivät ehkä poissa. Siitä tulee mieleen kun vuonna 1990 juoksutiimini kledjuihin kuului tuulihousut. Juoksin niiden kanssa kerran, ja sitten hakeuduin sellaisten kesäisten mustien trikoiden pariin. Käytin niitä loppuunkulumiseen asti, sellaiset 12 vuotta. Nekin olivat Niken (ei vieläkään ole kuulunut sponsoridiiliä). Lopuksi voisin todeta, että tässä päällä olevan asun toiminnallinen fiituri on myös, että hajut minusta pääsevät ilmoille muiden iloksi.

Millaisen juoksuvaatteen haluaisit hankkia seuraavaksi?
- Jonkun mustan.

Mitkä ovat juoksuvaatekaappisi suosikit?
- No, kaikki mustat ja puhtaat. Kaapissa on kyllä värikkäitäkin teknisiä paitoja, joita olen vastaanottanut kisoista. Suosikkini niistä ovat mustat paidat, koska ne ovat mustia. Jos ei ole muuta tarjolla, niin likaiset mustatkin ovat ihan ookoo.

Entä nuo tossut, ne näyttävät aika kauhtuneilta?
- Nämä New Balancen 1400RC:t (ei vielä sponsoridiiliä) ovat juuri sisäänjuostut, vajaa 800km alla. Nakkasin ne Barcelonan kisan (2014) jälkeen mäkeen, kun niihin tuli huono karma, mutta sitten löysin sattumalta niiden puhtaat nauhat, ja palautin ne rotaatioon. Nämä pitävät yllättävän hyvin liukkaalla. Ostin ne USA:sta ihan ilman yllytystä. Nämä ovat ei-mustiksi tossuiksi varsin värikkäät ja ne loistavat pimeässä. Ne näyttävät lutuisilta kun istun pimeässä kellarissa. Rotaatiossa on samaan aikaan muutama muukin pari: New Balance Zante NYC (ei sponsoridiiliä), New Balance 980 (ei sponsoridiiliä), Under Armour Speedform (ei sponsoridiiliä), Brooks Pure Grit (ei sponsoridiiliä), Icebug Anima Grip (ei sponsoridiiliä) ja Saucony Kinwara 4 (ei sponsoridiiliä ja niistä tulee pikkuvarpaat ulos), mutta nyt kysyn, että oliko muuta?

Ei.
- Aha. Kiitos vain sitten. Lenkillä nähdään.

Dosentin asu:
Takki: Ei ole
Liivi: Nike
Trikoot: Nike
Tossut: New Balance

Tässä pitäisi olla kuvakin, mutta ei ole.

Haastattelu on muuten täysin dosentin kuvittelema, mutta toivelistalla. Niin eikä tämä ole kuitti Kimmon uudesta nopeasta kisa-asusta.