Kuunnellessani ystävääni aikakonetta käteni olivat pintapuolisesti näyttävässä rasvassa ja renkaanvaihto kesken. Iloitsin piilossa, että kerrankin vaihdoin renkaita ilman kumin puhkeamisen synnyttämään riemua. Se riemu kun on kuin piranjat järsisivät hermojen kintereitä. Tunnustan, että en ole piranjaparven sallinut hermojani kutittelevan, eli ihan vain kuvittelen sitä tunnetta tässä. Joka tapauksessa ilman tuota riemuakin perjantai-iltani oli saavuttamaisillaan putkipyöräilyyn valmistautumisen kulminaation, mitä nyt muistelot hieman hidastivat prosessia.
Melko pirteään, joskin riittävän lämpimään keliin sopiva vaatetus helli jo sohvan päätyä, energiat odottelivat ihan rauhassa vettä tulevaksi ja nuo maantien nielijät olivat valmiina pitkään päivään. Kohta jo nukuin. Ajatukseni matelivat melko hitaasti siinä telefoonin ja maantiekiitureiden välillä, joten on luentavinta hypätä lauantaiaamuun ja Uuteenkaupunkiin Vahterusringille. Siellä oli tarjolla Röret Runt, lutuinen pyörän sisäulkoilutus.
Varhain aamulla putkeen kokoontuneet 30 ajajaa rullasivat opastetun kierroksen (1040m). Puhetta riitti kiitettävästi. Itse hahmottelin ajavani yksinäni lähinnä siksi, että kohtaisin itseni, siis tehdäkseni sellaisen "väsynyt minä jaksaa" -simulaation.
Sellainen muodolliseksi kuvailtava startti tapahtui ja lähdössä seuraani hakeutuneet kaverit olivat vahvasti siinä luulossa, että ajan kanssansa. En heitä syytä luulostaan, kun en kerran oikein osannut kieltäytyä seurasta asiantuntevasti, ja valitsin hienotunteisesti vauhdin hiljentämisen ja jättäytymisen heistä oitis. Ajoin heidät sitten matkan saatossa neljä-viisi kertaa kiinni ihan tahtomattamani.
Noin kaksi minuuttia startista ajoin yksin putkessa. Sillä saralla päivätoimeni eteni lupsakkaasti ja tuttujakin tapasin enemmän tai vähemmän tasaisin väliajoin kun ohitin seura- ja lajitovereitani saman puuhan äärellä. Ehkä 80km:n kohdalla äkkäsin, että he pysähtyvät paussille ja voimakkaasti vaimentamani sisäinen sosiaalinen eläimeni pyysi vessaan samaan aikaan. Pienet kuulumiset vaihtuivat ja tyrkkäsin vähän Pepsi Maxia tykö.
Tuo teko seuralaisineen kostautui ajettuani 4 tuntia. Lyhyet mäet tuntuivat yht'äkkiä julmilta, jyrkiltä ja jatkuvan horisonttiin vain, koska polkimia pyörittävän kehoni energiavarastot olivat huvenneet putkeen. Sain taas lajitoverini kiinni ja ääntelin epätoivoisesti lopun alusta, vaikka matkaa oli taittunut vasta 126 km. Ystävällisesti vaimoni tokaisi, että kuinka usein olen syönyt energiapatukkaa. Siihen vastasin kaikki hitaat aivosolut tirrillään, että "Häh?".
Niin, ajoin 4 tuntia ilman energian siivuja. Putkessa. Yli 31 kmh. Ikää 43, korkeakoulututkinto ja kestävyysurheilun parissa viettettyjä vuosia 27. Näillä kuvittelisi osaavan jotain perusteita, mutta ei aina pysty. Pysähdyin joutuisasti energiatauolle ja sitten sujui.
Seuraavan kerran pysäköin pyörän sosiaalisten paineiden alla kun sovimme soppatauon siihen nurkille. Soppatauon jälkeen (166km) se sitten alkoi. Väki kun oli vähentynyt putkessa, alitajuntainen altistuminen alkoi todentua. Sadat salamat iskivät ainakin neljästi, oli tummia silmiä ja ruskeaa tukkaa, sillanpää toistui ja sitä rataa.
Matkan edetessä tuli itselle väsy ja pieni tylsistyminen. Itsetutkiskelun ohessa etsin useita erinäisiä syitä, joilla voisi perustella lopettavani ajamisen siihen. Väsy ja tylsistyminen olivat kuitenkin tekijöitä, joihin hain tuntumaa. En vain ollut varautunut Iskelmäradioon. En sitten niin yhtään. Laaja ja varmasti huononkin musiikkimakuni ei näköjään taivu kaikkeen, ainakaan pakottamalla. Juuri kun toivoo, että putkeen sijoitetun kaiuttimen kuuluvuus ei enää kannata tuohon, niin eikös siellä ole taas seuraava kaiutin. Sitä rataa matka jatkui. Toiveikkuudesta epätoivon kautta toiveikkuuteen. Kohtasin hetken, jolloin olisin arvostanut ihan vain hiljaisuutta. Se oli vissiin ihan ensimmäinen sellainen hetki. Yleensä lyhyetkin tauot voin täyttää puhumalla lähinnä omaksi iloksi.
Näin jälkikäteen tapahtuneen eduksi voi summata, että monotonisen pyörittämisen puudutus ei todellistu kun mielenkiinto kiintyy ulkopuoliseen ärsytykseen. Mikään muu kuin Iskelmäradio ei ole pystynyt moiseen. Ja olenhan sentään kerran jopa oksentanut syliin kesken ajamisen. Iskelmäradion käskiessä minua ja käsityksiäni jouduin jälkikäteen jopa tarkistamaan yliviisaan Internetin näkemystä iskelmän määritelmästä, sillä käsitykseni lajityypin musiikista olivat vaarassa murskaantua. Wikipediassa asiaan vihkiytyneet kirjaavat, että
"Yleisiä piirteitä ovat sanoitusten epäurbaanisuus, populistisuus (laulut kertovat helposti lähestyttävällä, välillä arkisellakin tavalla elämän perusasioista) sekä yleinen vakavuus ja haikeus."
Isoja asioita nämä. Olin ajanut yli 240 km yksin, joten sallin nuo ajatukset. Itseäni järisytti se, että viikon soittolistan jälkeen (Jari Sillanpää oli muuten viikon ykkönen, ja Apulanta, tuo tanssilavojen kestosuosikki, löytyi sijalta 15.) soitosta huolehtiva tietokone latoi ilmoille iskelmäikoni Pink Floydia, iskelmän kummisetä James Brownia, pari siivua Dingon, Leeviä ja Teuvoa, Juicen monettako pelokasta yötä (se on 15. yö, joka sieltä saapuu) ja potpuria, jossa temmelsivät ajassa ja tunnelmassa erinäisen yksihittiset iskelmäkoneet. Niin onhan PF:n Another Brick in the Wall melko vakava ja haikeakin tuotos, mutta eri tavalla kuin Yamma Yamma. Jälkimmäinen soi kuin stadion, vaikka niin snadi on, ensimmäinen pureutui vain brittiläisen koulujärjestelmän epäkohtiin.
Kun aavistin, että tämä kiva päättyy pian (n. 280km tuumilla) olin toiveikas Janos Valmusen suhteen, mutta ihan turhaan. Jossain vaiheessa isosiskoni muinoin läpikuuntelema Eppu Normaali kuulosti jo ihan ookoolta.
Ajoin 300,9km ajassa 9.56h. Keskivauhti hiipui viimeisellä satasella melko tavalla (31.7 -> 30.3kmh), mutta sen nyt on sellaista. Piti keskittyä siihenkin, ettei kohtaa teräspaaluja tai betonia. Päivä putkessa oli hyödyllinen matka itseeni, mutta vähemmän hyödyllinen aloittamatta jääneiden musiikkiopintojen saralla. Ehkä opin musiikkigenren määrittelystä jotain.
Summaan päivän: Energialla selviää pitkälle, pelkillä ajatuksilla voi potkaista tylsyyttä nivuksiin ja kun matkaa on alle 20 km jäljellä, voi vain antaa mennä kunhan ei aja teräspaaluja päin. Fyysisesti en tullut erityisen kipeäksi. Allit ja niska kiristyivät, mutta nekin varmaan pitkälti lihasten puutteesta. Se, mitä putkeen mennystä päivästä myöhemmin seurasi, yllätti minut. Muun muassa maanantaina antamani luento-opetuksen jälkeen olin ihan tiltissä. Normaalisi en sitä ole. Samana iltana uinnissa ja sitä edeltävässä pappajumpassa oli melkoinen sulaminen menossa. Lopetin uinninkin kesken kun en jaksanut enää kellua.
