Jatkoa osasta 1.
Niin. Yhtäkkiä sitten olikin nykyisyys. Hyvät ystäväni, jalat, olivat hajoilleet tasaiseen tahtiin läpi ensimmäisen vuosikymmenen, mutta kilsoihin nähden niihin ei oltu hirveästi tehty remppaa. Henkisesti alkoi aika luopua urheilusta ja alkaa valua kohti harrastamista. Prosessi ei ole ollut helppo. Sen sietämiseksi aloin trendikkäästi harrastamaan triathlonia. Siinä oli vastassa tabula rasa, ei menneiden vuosien vertailun kohteita taakkana. Pelkkää hyggeilyä vain, eikä enää tarvitse niin tosissaan urheilla.
Niinpä kadotin yhteyden hapotukseen, kadotin yhteyden verenmakuun suussa, irrotin otteeni urheilusta. Tässä lähimenneisyydessä olen ehkä yhden kerran tuntenut jotain tuttua. Se oli ensimmäinen Ilmaristen tempoajo, jonka jälkeen keuhkoissa tuntui siltä, miltä pitäisikin. Mutta kaikkinensa identiteetin rakennusosat ropisivat ja tilalle tulivat välineet, fiilistely ja mitäänsanomattomat tulokset. Ei tarvitsee enää yrittää niin hirveästi, kun vain pelkkä eteneminen riittää. Hyvällä fiiliksellä pääsee ja kisassa 90km voi olla 88 tai 93km riippuen siitä, miltä reitinmittaajan meno on maistunut.
Yhtäkkiä olin ja olen yhä maailmassa, jossa ihannoidaan maratonin läpijuoksua. Entiselle minulle se ollut mikään saavutus. Ymmärrykseni yrittää hahmottaa, että mitä hurraamista neljän tunnin maratonliikkumisessa on. Aikaa on valunut samalla jo niinkin paljon, että pelkästään 10km:n läpijuoksusta on tullut jonkinlainen urheilusuoritus. Ennen ja vähän nykyäänkin 10km on minimipituus aamulenkille, eikä ylipäätään alle 10km lenkille tarvitse edes lähteä. No tietenkin voi, mutta noin niin kuin periaatteessa henkinen raja on tuo. Kympillä aikaa laskettiin siten, että vertailukohtana oli 32 minuuttia: Alle = ihan hyvä treeni ja yli = tossut naulattakoon seinään. Nykyään on ihan ookoo, kun läpäisee kympin.
25-v minä ainakin tirskuu, mutta nykyminä muistaa myös, että monet tossuistani olisi pitänyt naulata seinään jos oikein puritaani olisi ollut. Yksi Tommi taitaa olla ainoa, joka niin teki.
Samassa paketissa tulivat kuvioihin mukaan välineet. Tuli pyörä ja sitten toinen. Jälkimmäinen yrittää olla edellistä aerodynaamisempi, mutta yritys vähän vesittyy kun itse en ole kovin aerodynaaminen. Noiden myötä tuli puheeseen uusia slangi ja sen mukana melkoinen osaamattomuus. Watit merkitsevät välillä enemmän kuin se mitä kello sanoo. Haksahdin harhoihin, että kevyemmillä kiekoilla voi treenata vähemmän. Ja siihen, että märkäpuku tekisi minusta jotenkin huonoa paremman uimarin (kelluttaahan se, mutta vauhti ei parane). Utopiat olivat ihan lutuista unta, kunnes päädyin pelkäämään kuolemaa Kööpenhaminan kaduilla.
Pitkälti ennen Kööpenhaminan katujen tummaa syleilyä olin jo rikkonut muitakin periaatteitani huoletta. Ennen tossuja ei saanut uusia ennen kuin vähintään 1000km oli niillä mittarissa. Paitsi jos kyseessä olivat kisaluukkarit tai jos tossut olivat täysin sudet (sen tunsi noin 300km:n hujakoilla, että olivatko). Yhtäkkiä kaapissani jos toisessakin on tossupareja, jotka eivät ole vieläkään nähneet päivänvaloa. Mitä sellainen meno on? Tossuja tarvitsee kolme paria: Kahden sellaiset, jotka kulutetaan vuorotellen 1000km:n verran (eli yhteensä 2000+km) ja yhdet sellaiset, joilla lennetään asvaltilla. Jos ei enää radalla ravaa, ei piikkareitakaan tarvitse. Yhdet voi säilyttää muistona niin voi sitten ottaa ne syliinsä kun menee ja nillittää blogiinsa.
Onneksi kukin saa itsekseen päättää, että onko vähän huippua saavuttaa jotain. Se on hyvä niin. Mutta joku roti pitää olla siinä, että milloin joku on urheilua ja milloin se on massojen vaalimaa harrastamista. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään. Lähelläni on muutama urheilija ja se, mitä he tekevät pyrkiessään vahvemmiksi, paremmiksi ja nopeammiksi versioiksi itsestään, on raakaa työtä. Niinpä mielestäni meidän muiden touhuaminen on kivaa harrastelua, eikä se ikäsarjamenestyksestään huolimatta urheiluksi muutu.
Ai niin, vastaukseni on, että urheilu loppuu siihen kun kuva on aikaa tärkeämpi, fiilis menee suorituksen ohi ja tossut vaihtuvat ennen kuin niillä on ladottu vähintään 666km. Se on tätä päivää ja niin on ihan kiva, jos ihmisen on niin hyvä olla. Eihän siitä mitään tulisi jos vain taakseen katsoisi.
Monday, April 24, 2017
Sunday, April 23, 2017
Mihin urheilu loppuu ja mistä harrastus alkaa osa 1
Kun aikaa kuluu, ajat muuttuvat. Asioiden sisältö päivittyy, ja määritelmät murtuvat. En pahalla seuraavia pohdi, enkä keneltäkään pyri mitään poistamaan, kummastelen vain.
Harrastin aikoinani hiihtoa. En harjoitellut sitä lainkaan, kilpailin vain. Olimme outoja lintuja TUL:n jäsentenvälisissä, koska meillä ei ollut Ladaa. Olin vielä pieni viaton poika, joka oli voittanut ala-asteen hiihdoissa alueen mestarin selvällä erolla, ja jonka jälkeen liikunnanopettaja opasti oitis hiihtämään. Hiihtourani loppui TUL:n kesäleirillä Sauvossa, jossa vanhempani siirsivät minut sivuun hieman vierailupäivän aamuavauksen jälkeen, kun olimme kuunnelleet asennossa vielä rantautumattoman veneen kannelta megafonilla julistettua Suomi-Neuvostoliitto -seuran tarinaa. Järvisiä ei sitten enää voideltu sen jälkeen. Laskin niillä kyllä vielä Rajakalliolla päin puuta ja jätin ne sinne kuusen juurelle. Sain kotiarestia sellaisesta pokkuroinnista.
Sitten innostuin uudesta lajista lähinnä, koska kylän pojista kaksi, Järvisen veljekset, lähtivät aina kesken hönstäfutiksen pikaluisteluharjoituksiin. Pikaluistelussa oli samaa huumaavaa tunnetta kuin tuplabasarin tunkeutumisessa Walkmaneihin. Pidin lajista ja vauhdin tunteesta oikein kovasti. Aloin jopa harjoitella talvisin ja kesäisin ja lopulta päädyin jopa Ruotsi-Suomi -maaotteluun, jossa olin melko varman muistikuvan mukaan viimeinen niistä, jotka eivät keskeyttäneet. Näin kuitenkin paikanpäällä silloisen MM- tai olympiamitalistin luistelemassa Seinäjoen areenalla ja sain häneltä nimmarin. Luistelut päättyivät ilmastonmuutoksen myötävaikutuksesta, koska minun viimeisiksi jääneissä SM-kisoissa Oulussa voitiin kilvoitella vain osa matkoista, koska jää suli. Oli se raskasta ennen sitäkin jo, koska kunnon harjoituksiinkin piti ajaa joko Seinäjoelle tai Helsinkiin riippuen siitä, missä oli vuoroja viikonloppuisin. Isä ajoi, minä kuuntelin Acceptia, Sagaa tai Venomia.
Paluujunassa Oulusta vuonna 1989 päätin, että tämä oli tässä.
Maanantaina mainitsin asiasta uudelle luokkakaverilleni ja tiistaina olin elämäni ensimmäisissä juoksuharjoituksissa Kupittaan hallissa osana TuUL:n Big Boss -tallia. Minua jallitettiin heti ensimmäisellä kerralla puhumaan hassuja ja se oli oikein kivaa sisäänpäin kääntyneelle kierosilmälle, joka olin. Maineeni oli kuitenkin taattu, koska minulta sai äänitettyä Metallicaa ja Slayeria ja jopas Public Enemyä ja RUN-DMC:tä. Joka tapauksessa tuo hetki on yksi elämäni tärkeimpiä, koska silloin muutuin tällaiseksi. Siitä eteenpäin oli helpompi olla, tuli ystäviä ja yhteisiä kilometrejä. Niin kuin olen kertonut liian monta kertaa, kävin vuonna 1991 Vehmaan teräsmiekisoissa testaamassa triathlonia, mutta minulla ei oikein synkannut järvessä pulikoimisen kanssa. Jätin lajin 14 vuodeksi hautumaan. Samaan aikaa juoksu ja sen sosiaalisuus veivät. Big Bossin päävalmentaja oli muuten Jouko Elevaara. Sen myötä on jäänyt mieleen monta lupsakasta muistoa. Kesäisin treenasimme kovaa suolla ja sen ulkopuolella, kisailimme ahkerasti ja Merikarvian leireillä kuorimme perunoita.
Vuonna 1996 olin Lapissa keskellä porotokkaa. Siis lenkillä jäin sinne jumiin. Se oli absurdi hetki. Vyön alla oli jo muutama SM-viestimitali, armeijassa ollessani sain kysymättä urheiluvapaata ja minut haettiin saunomaan kesken metsäleirien, ja lisäksi olin ehkä jopa valmistumassa kauppakorkeakoulusta aiottua aikaisemmin. Sinä hetkenä päätin, että alan urheilla. Kerroin sen muutamalle porolle, joiden nimiä en tiedä. Uhosin parille niistä anonyymisti, että lakkaan harrastamasta, ja alan syöttämään tossua oikein kunnolla. Heti seuraavalla viikolla juoksin 160km ja siitä se lähti. Menin itseäni kovemman juoksijan valmentajan luo ja kysyin päästä valmennukseen. Sitten aloin harjoitella enemmän ja paremmin. Nukuin vähän ja söin huonosti hieman kuin kompensoidakseni tätä muutosta kohti urheilua.
Seuraavana parina vuonna juoksin ennätykseni, olin SM-kisoissa top-kympissä kauden päätteeksi muutamalla matkalla ja identiteettini haisi urheilijalle. Menemiset ja tulemiset ihan määrittyivät harjoittelun ympärille. Identiteettini muokkautui. Sitten tuli rasitusastma ja kolmena suvena kesäkuun ensimmäisellä viikolla koko vuoden treenikilsat vesittyivät kuukauden flunssaan ja hengitysongelmiin. 1998 olin niin kovassa kunnossa, että viiden viikon juoksemattomuuden jälkeen treenasin kolme viikkoa ja juoksin Kalevan kisoissa 10000m:n ennätykseni. Tulevista vammavuosista en vielä tiennyt mitään ja hyvä niin.
Samaan aikaan elin lähellä triathlonia. Yksin parhaista ystävistäni, Mika, oli noussut Suomen kärkimenijäksi kolmiottelussa, ja minun oli kunnia päästä huoltamaan häntä erinäisiin kisoihin. Silloin triathlon oli kilpailua, ja se oli urheilua, jossa triatleetit mittelivät samalla tavoin kuin mihin olin juoksussa tottunut. Ei se ollut niinkään hyggeilyä, vaan vääntämistä siitä, kuka on kuka. Välinevalikoima oli rajallista: Oli umpikiekko tai ei ollut umpikiekkoa. Muutoin menestyäkseen piti vain harjoitella, ei vain tulla paikalle vaan takoa. Turussa siihen oli oivalliset olosuhteet, koska harjoitusseuraa piisasi. Teimme testijuoksuja silloin tällöin yhdessä ja sai ihan pistellä parastaan triatleettien kanssa. Vammojen keskellä liityin joskus heidän seuraansa pyörälenkille ja silloin ei munkille pysähdytty.
Minä kuitenkin pidin juoksemisesta, koska se oli kasvanut minuun kiinni. Se vähän liittyy siihen, että minusta on tullut nykyään aiemman itseni vihamies.
Jatkuu joku toinen kerta...
Harrastin aikoinani hiihtoa. En harjoitellut sitä lainkaan, kilpailin vain. Olimme outoja lintuja TUL:n jäsentenvälisissä, koska meillä ei ollut Ladaa. Olin vielä pieni viaton poika, joka oli voittanut ala-asteen hiihdoissa alueen mestarin selvällä erolla, ja jonka jälkeen liikunnanopettaja opasti oitis hiihtämään. Hiihtourani loppui TUL:n kesäleirillä Sauvossa, jossa vanhempani siirsivät minut sivuun hieman vierailupäivän aamuavauksen jälkeen, kun olimme kuunnelleet asennossa vielä rantautumattoman veneen kannelta megafonilla julistettua Suomi-Neuvostoliitto -seuran tarinaa. Järvisiä ei sitten enää voideltu sen jälkeen. Laskin niillä kyllä vielä Rajakalliolla päin puuta ja jätin ne sinne kuusen juurelle. Sain kotiarestia sellaisesta pokkuroinnista.
Sitten innostuin uudesta lajista lähinnä, koska kylän pojista kaksi, Järvisen veljekset, lähtivät aina kesken hönstäfutiksen pikaluisteluharjoituksiin. Pikaluistelussa oli samaa huumaavaa tunnetta kuin tuplabasarin tunkeutumisessa Walkmaneihin. Pidin lajista ja vauhdin tunteesta oikein kovasti. Aloin jopa harjoitella talvisin ja kesäisin ja lopulta päädyin jopa Ruotsi-Suomi -maaotteluun, jossa olin melko varman muistikuvan mukaan viimeinen niistä, jotka eivät keskeyttäneet. Näin kuitenkin paikanpäällä silloisen MM- tai olympiamitalistin luistelemassa Seinäjoen areenalla ja sain häneltä nimmarin. Luistelut päättyivät ilmastonmuutoksen myötävaikutuksesta, koska minun viimeisiksi jääneissä SM-kisoissa Oulussa voitiin kilvoitella vain osa matkoista, koska jää suli. Oli se raskasta ennen sitäkin jo, koska kunnon harjoituksiinkin piti ajaa joko Seinäjoelle tai Helsinkiin riippuen siitä, missä oli vuoroja viikonloppuisin. Isä ajoi, minä kuuntelin Acceptia, Sagaa tai Venomia.
Paluujunassa Oulusta vuonna 1989 päätin, että tämä oli tässä.
Maanantaina mainitsin asiasta uudelle luokkakaverilleni ja tiistaina olin elämäni ensimmäisissä juoksuharjoituksissa Kupittaan hallissa osana TuUL:n Big Boss -tallia. Minua jallitettiin heti ensimmäisellä kerralla puhumaan hassuja ja se oli oikein kivaa sisäänpäin kääntyneelle kierosilmälle, joka olin. Maineeni oli kuitenkin taattu, koska minulta sai äänitettyä Metallicaa ja Slayeria ja jopas Public Enemyä ja RUN-DMC:tä. Joka tapauksessa tuo hetki on yksi elämäni tärkeimpiä, koska silloin muutuin tällaiseksi. Siitä eteenpäin oli helpompi olla, tuli ystäviä ja yhteisiä kilometrejä. Niin kuin olen kertonut liian monta kertaa, kävin vuonna 1991 Vehmaan teräsmiekisoissa testaamassa triathlonia, mutta minulla ei oikein synkannut järvessä pulikoimisen kanssa. Jätin lajin 14 vuodeksi hautumaan. Samaan aikaa juoksu ja sen sosiaalisuus veivät. Big Bossin päävalmentaja oli muuten Jouko Elevaara. Sen myötä on jäänyt mieleen monta lupsakasta muistoa. Kesäisin treenasimme kovaa suolla ja sen ulkopuolella, kisailimme ahkerasti ja Merikarvian leireillä kuorimme perunoita.
Vuonna 1996 olin Lapissa keskellä porotokkaa. Siis lenkillä jäin sinne jumiin. Se oli absurdi hetki. Vyön alla oli jo muutama SM-viestimitali, armeijassa ollessani sain kysymättä urheiluvapaata ja minut haettiin saunomaan kesken metsäleirien, ja lisäksi olin ehkä jopa valmistumassa kauppakorkeakoulusta aiottua aikaisemmin. Sinä hetkenä päätin, että alan urheilla. Kerroin sen muutamalle porolle, joiden nimiä en tiedä. Uhosin parille niistä anonyymisti, että lakkaan harrastamasta, ja alan syöttämään tossua oikein kunnolla. Heti seuraavalla viikolla juoksin 160km ja siitä se lähti. Menin itseäni kovemman juoksijan valmentajan luo ja kysyin päästä valmennukseen. Sitten aloin harjoitella enemmän ja paremmin. Nukuin vähän ja söin huonosti hieman kuin kompensoidakseni tätä muutosta kohti urheilua.
Seuraavana parina vuonna juoksin ennätykseni, olin SM-kisoissa top-kympissä kauden päätteeksi muutamalla matkalla ja identiteettini haisi urheilijalle. Menemiset ja tulemiset ihan määrittyivät harjoittelun ympärille. Identiteettini muokkautui. Sitten tuli rasitusastma ja kolmena suvena kesäkuun ensimmäisellä viikolla koko vuoden treenikilsat vesittyivät kuukauden flunssaan ja hengitysongelmiin. 1998 olin niin kovassa kunnossa, että viiden viikon juoksemattomuuden jälkeen treenasin kolme viikkoa ja juoksin Kalevan kisoissa 10000m:n ennätykseni. Tulevista vammavuosista en vielä tiennyt mitään ja hyvä niin.
Samaan aikaan elin lähellä triathlonia. Yksin parhaista ystävistäni, Mika, oli noussut Suomen kärkimenijäksi kolmiottelussa, ja minun oli kunnia päästä huoltamaan häntä erinäisiin kisoihin. Silloin triathlon oli kilpailua, ja se oli urheilua, jossa triatleetit mittelivät samalla tavoin kuin mihin olin juoksussa tottunut. Ei se ollut niinkään hyggeilyä, vaan vääntämistä siitä, kuka on kuka. Välinevalikoima oli rajallista: Oli umpikiekko tai ei ollut umpikiekkoa. Muutoin menestyäkseen piti vain harjoitella, ei vain tulla paikalle vaan takoa. Turussa siihen oli oivalliset olosuhteet, koska harjoitusseuraa piisasi. Teimme testijuoksuja silloin tällöin yhdessä ja sai ihan pistellä parastaan triatleettien kanssa. Vammojen keskellä liityin joskus heidän seuraansa pyörälenkille ja silloin ei munkille pysähdytty.
Minä kuitenkin pidin juoksemisesta, koska se oli kasvanut minuun kiinni. Se vähän liittyy siihen, että minusta on tullut nykyään aiemman itseni vihamies.
Jatkuu joku toinen kerta...
Thursday, March 2, 2017
Kun kurkussa on siili
Tapaa tuo pää hajanaisine sisältöineen mennä vinoon aina kun tulen kipeäksi. Aiemmin on käynyt pahemmin kun ihan mykäksi on mennyt koko olemus. Pahimpia ovat olleet lukuisat hetket, jolloin oli muuta haastetta kuin flunssa. Pitkään jatkuva rasitusvamma on ollut kaikille rasite. Nykyään sentään puhun, joskin välillä olisi parempi etten.
Nyt kurkkuuni sijoittui siili. Se haastoi nielemisessä ja siksi en päivitä mitään urheilusta. Normaalisti sairastuessani menetän rasitusastman myötä muutamia prosentteja hengityskapasiteetistani pidemmäksi aikaa ja se kyllä pännii. Oikein hermoja raastaa. No se niistä jutuista. Siilin nieltyäni silitin sitä vastakarvaan monta päivää. Kyllä sekin otti päähän. Siksi olisi ollut hyvä olla välillä vähän hiljaa, koska hermot pinkeytyivät.
Kanavoin liikunnon harjoittamiseen käytössä olevan energian someraivoon, mutta sellaisen grogilasin kokoiseen myrskyämiseen vain. Joku geenihäiriö tämä kuitenkin on, kun näin käy ja siitä vain psykologit nyt asialle tutkimaan, että pääteekö flunssan, kurkkukivun tai ihan vain miesflunssan ja someraivon välillä positiivinen yhteys. Se olisikin ainoa positiivinen asia someraivosta. Ehkä monella someraivoajalla onkin vain kipeä kurkku, eivätkä oikeasti ole sitä miltä mitä ovat. Ilman kurkkukipua eivät yhtään kummeksuisi hermeneuttisen kuplansa ulkopuolella olevia ja olevien tekemisiä ja ajatuksia. Niin, mahtaako olla noin.
Koska poden nyt huonoa omatuntoa, on aika katsahtaa viikon päähän ja koota otteita someraivoamisestani, jolla olen yhtä keskustelua sättinyt. Niitä muiden kommentteja en tähän nosta, koska ei ole tämä niiden paikka ja koska tämä blogi on minä, minä, minä, minä. Ja valtaosaan kommentteja ei tullut mitään sanomista.
Kun muut keskusteltivat kesän kisoista, minun oli ängettävä mukaan kysymällä täysin asian ohi:
- Mitä jos olis taas kerran kipeä?
Siihen sain kaipaamani huomiota. Aika eteni päivällä ja kurkku oli kipeä 38C kuumeen kera. Olin kotona, muut töissä, ja tietenkin häiritsin heitä opastamalla, että:
- Sen verran kipulääkettä pitää syödä, että voi mättää karkkia. Siis kun on kurkkukipu.
Tähän vastattiin:
- Eli oletko menossa juoksemaan tänään?
Tämä tietenkin antoi mahdollisuuden revitellä:
- En. 2001 juoksin Kalevan Kisojen 10000m:ä kuumeessa. Menin 3km ja sitten kotiin. Se riitti.
Sitten jatkoin, että:
- Triathlonistien pitäisi ottaa mallia hiihtäjien laseista.
Viikon taivuttua sen lopuksi jatkoin nillittämistä:
- Kirjaan tähän nyt salaisuuden: Formulat ovat perseestä.
Tähän vastattiin kertomalla, että treenaaminen väsyttää. En tietenkään ymmärrä, vaan raivosin:
- Sulla on vaan uudistettu down force ja ferrarinpunasi ei ole riittävän ferrarinpunainen. Siksi ei kulje.
Meni hetki ja tungin viestiini pizzanpala- ja hampurilais-emojit. Aivan syyttä. Sitten päätin käydä saunassa ja pihalla lunta hakemassa. Matkalla putosi pyyhe ja tapahtunutta piti tietenkin jakaa asiasta täysin kiinnostumattomille:
- Kävi tos silleen, että vähän vahingossa näytin pippeliä pihalla. Omistan sen hetken kaikille dopinghörhöille ja pöytäkirjaan merkittäköön, että viuhahdus oli pyyhkeen syy.
En sitten hallinnut muutakaan teknologiaa, koska keskusteluhistoriasta löytyi seuraava merkintä:
- Otin muuten äsken vahingossa ja ihan kokeilumielessä naapurin telkkarin haltuun Bluetoothilla. On vissiin laitonta se.
MM-hiihtojen miesten parikisan harmillisen kolarin kuittasin toteamalla epäurheilijamaisesti ja ilkeästi:
- Eponaukku olisi auttanut. (Just nyt kadun tätä ilmaisua)
- Twitterissä kävin. Ei olisi kannattanut. Muutoin f-lajeille, kuten formulat, fääkiekko ja fälibandy, elämäänsä jakavat ovat nyt juuri hiihdon asiantuntijoita. Pysyisivät vain skeneissään ennen kuin kukaan pahoittaa mieltään.
Mahtavaa lasten leuanvetokampanjaan en synkkänä kestänyt, ja siksi:
- Painuisivat lenkille siitä. Ei tuolla touhulla kestokuntoa kasva eikä maraton kulje.
Ja jotta olisin saanut lisää huomiota jatkoin:
- Olen ihan hilkulla näppäillä Niksi-Pirkkaan, että sinappi se on mitä parhain kurkkukivun lievittäjä (ei se oikeasti ole, mutta hitot siitä kun on Niksin massia tarjolla).
Sitten nillitin ääneen kotona, jonka sitten jaoin oitis:
- Jaa. Ajatukseni siitä, että lopetan tutkimushommat ja tähtään näyttelijäksi ja palkittavaksi 11 vuoden päässä häämöttävään sadanteen Oscar-gaalaan, sai täällä kotona aikaan ponnettoman tuhahduksen. Ehkä passaan siirtoa vuodella. Ehdin kypsyä.
Nyt tänään someraivoni laantui, mutta eipä siihen en vastinetta tule kun olen ollut rasitteeksi kaikki kahdeksan päivää:
- Sellainen ilmoitusluontoinen asia, että pystyn nyt nielemään kivuitta. Kahdeksan päivää kesti. Jokainen oli perseestä.
Sen sijaan jostain kumman syystä päätin kirjoitaa tällainen päivityksen. Kiitos ja anteeksi. Siilitkään eivät tästä pidä.
Nyt kurkkuuni sijoittui siili. Se haastoi nielemisessä ja siksi en päivitä mitään urheilusta. Normaalisti sairastuessani menetän rasitusastman myötä muutamia prosentteja hengityskapasiteetistani pidemmäksi aikaa ja se kyllä pännii. Oikein hermoja raastaa. No se niistä jutuista. Siilin nieltyäni silitin sitä vastakarvaan monta päivää. Kyllä sekin otti päähän. Siksi olisi ollut hyvä olla välillä vähän hiljaa, koska hermot pinkeytyivät.
Kanavoin liikunnon harjoittamiseen käytössä olevan energian someraivoon, mutta sellaisen grogilasin kokoiseen myrskyämiseen vain. Joku geenihäiriö tämä kuitenkin on, kun näin käy ja siitä vain psykologit nyt asialle tutkimaan, että pääteekö flunssan, kurkkukivun tai ihan vain miesflunssan ja someraivon välillä positiivinen yhteys. Se olisikin ainoa positiivinen asia someraivosta. Ehkä monella someraivoajalla onkin vain kipeä kurkku, eivätkä oikeasti ole sitä miltä mitä ovat. Ilman kurkkukipua eivät yhtään kummeksuisi hermeneuttisen kuplansa ulkopuolella olevia ja olevien tekemisiä ja ajatuksia. Niin, mahtaako olla noin.
Koska poden nyt huonoa omatuntoa, on aika katsahtaa viikon päähän ja koota otteita someraivoamisestani, jolla olen yhtä keskustelua sättinyt. Niitä muiden kommentteja en tähän nosta, koska ei ole tämä niiden paikka ja koska tämä blogi on minä, minä, minä, minä. Ja valtaosaan kommentteja ei tullut mitään sanomista.
Kun muut keskusteltivat kesän kisoista, minun oli ängettävä mukaan kysymällä täysin asian ohi:
- Mitä jos olis taas kerran kipeä?
Siihen sain kaipaamani huomiota. Aika eteni päivällä ja kurkku oli kipeä 38C kuumeen kera. Olin kotona, muut töissä, ja tietenkin häiritsin heitä opastamalla, että:
- Sen verran kipulääkettä pitää syödä, että voi mättää karkkia. Siis kun on kurkkukipu.
Tähän vastattiin:
- Eli oletko menossa juoksemaan tänään?
Tämä tietenkin antoi mahdollisuuden revitellä:
- En. 2001 juoksin Kalevan Kisojen 10000m:ä kuumeessa. Menin 3km ja sitten kotiin. Se riitti.
Sitten jatkoin, että:
- Triathlonistien pitäisi ottaa mallia hiihtäjien laseista.
Viikon taivuttua sen lopuksi jatkoin nillittämistä:
- Kirjaan tähän nyt salaisuuden: Formulat ovat perseestä.
Tähän vastattiin kertomalla, että treenaaminen väsyttää. En tietenkään ymmärrä, vaan raivosin:
- Sulla on vaan uudistettu down force ja ferrarinpunasi ei ole riittävän ferrarinpunainen. Siksi ei kulje.
Meni hetki ja tungin viestiini pizzanpala- ja hampurilais-emojit. Aivan syyttä. Sitten päätin käydä saunassa ja pihalla lunta hakemassa. Matkalla putosi pyyhe ja tapahtunutta piti tietenkin jakaa asiasta täysin kiinnostumattomille:
- Kävi tos silleen, että vähän vahingossa näytin pippeliä pihalla. Omistan sen hetken kaikille dopinghörhöille ja pöytäkirjaan merkittäköön, että viuhahdus oli pyyhkeen syy.
En sitten hallinnut muutakaan teknologiaa, koska keskusteluhistoriasta löytyi seuraava merkintä:
- Otin muuten äsken vahingossa ja ihan kokeilumielessä naapurin telkkarin haltuun Bluetoothilla. On vissiin laitonta se.
MM-hiihtojen miesten parikisan harmillisen kolarin kuittasin toteamalla epäurheilijamaisesti ja ilkeästi:
- Eponaukku olisi auttanut. (Just nyt kadun tätä ilmaisua)
- Twitterissä kävin. Ei olisi kannattanut. Muutoin f-lajeille, kuten formulat, fääkiekko ja fälibandy, elämäänsä jakavat ovat nyt juuri hiihdon asiantuntijoita. Pysyisivät vain skeneissään ennen kuin kukaan pahoittaa mieltään.
Mahtavaa lasten leuanvetokampanjaan en synkkänä kestänyt, ja siksi:
- Painuisivat lenkille siitä. Ei tuolla touhulla kestokuntoa kasva eikä maraton kulje.
Ja jotta olisin saanut lisää huomiota jatkoin:
- Olen ihan hilkulla näppäillä Niksi-Pirkkaan, että sinappi se on mitä parhain kurkkukivun lievittäjä (ei se oikeasti ole, mutta hitot siitä kun on Niksin massia tarjolla).
Sitten nillitin ääneen kotona, jonka sitten jaoin oitis:
- Jaa. Ajatukseni siitä, että lopetan tutkimushommat ja tähtään näyttelijäksi ja palkittavaksi 11 vuoden päässä häämöttävään sadanteen Oscar-gaalaan, sai täällä kotona aikaan ponnettoman tuhahduksen. Ehkä passaan siirtoa vuodella. Ehdin kypsyä.
Nyt tänään someraivoni laantui, mutta eipä siihen en vastinetta tule kun olen ollut rasitteeksi kaikki kahdeksan päivää:
- Sellainen ilmoitusluontoinen asia, että pystyn nyt nielemään kivuitta. Kahdeksan päivää kesti. Jokainen oli perseestä.
Sen sijaan jostain kumman syystä päätin kirjoitaa tällainen päivityksen. Kiitos ja anteeksi. Siilitkään eivät tästä pidä.
Sunday, February 5, 2017
En peleile
Oli tuossa muinoin ollut palautekeskustelun paikka. Eräs illansuinen hupailui äityi älämölöksi, sellaiseksi, josta tamperelaiset muusikkohumoristitkin irroittelivat ihmeteltävää. Pieni poika oli riittävän väsynyt, että kaltaisensa kanssa alkoi sordiino vuotaa jumpan päätteeksi. Pienet menivät sellaisiksi, että nauratti kun tulee pieru ja sellaisiksi, jolloin jo oletus uudesta pierusta riitti nauruun. Vajosivat siis sellaiselle nykysuomalaisen tv-huumorin tasolle, joka on häiriöksi. Siksi oli palautteen paikka. Siinä reteä nauru oli kostunut kyyneliksi, mutta päätynyt molemminpuoliseen ymmärrykseen. Nyt jääkaapin ovessa on lupaus, että "en peleile". Ei se nyt niin paikkaansa pidä, mutta mitä sitä nyt lupauksia pitämään jos on hauskaa ja eläväistä. Tai niin, eihän täällä ole peleilty, mutta pelleilty on. Epäilen vahvasti harkittua kirjoituserhettä.
Siinä sivussa tossu on ollut syönnillään ja traineri on saanut kerätä kellarin pölyt. Ihan kiva suhde on tuo, koska se palvelee toukokuista NUTS Karhunkierroksen 80km:n siivua. Fyysisesti voinkin siihen valmistautua juoksemalla, mutta henkinen puoli on eri. Tämä jälkimmäinen ei vissiin ole vahvuuteni, mutta arvaako sitä nyt niin analysoida. Mittaan sen sitten toukokuussa. Henkistä puolta ei kuitenkaan ole murskannut se, että muutamana päivänä juoksu on tuntunut niin hyvältä, että hymyilyksi on mennyt. Vähän hölmöksi taitavat nuo naapurit (paitsi Risto) luulla, kun tuossa se taas juoksee ja hymyilee vaan. Eipä ole uusi tuo maine. Kyllä ne aiemmikin kylillä mutisivat, että vähän taitaa olla yksinkertainen, kun juoksee ja hymyilee. Kerran ajokoiraksi sanoivat kun oli ihan hampaat näkyvissä. Tiedä sitten, että olivatko kädenheilutukset ihan tervehdyksiä vai "mene nyt vain poispäin" -viittelöintejä. En minä sellaisesta niin piitannut kun nuoreen kuoreeni piilouduin. Sanon nyt kuitenkin näiden nimettömien kylien puolesta, että ei siellä yleensä montaa ihmistä vastaan tullut ja siksi älkää yleistäkö kun kylillä käytte hymyilemässä.
Pohdin tätä viimeistä tänään tovin pitkällä lenkillä. Sitä aiemmin pohdin menneitä tiistaina kiinalaisella lounaalla ja perjantaina tuttuni TP:n keikalla. Kummallakin kerralla ajatukset olivat tätä päivää haikeammat, mutta lämpimät. Mutta palaan nyt pitkän ääreen. Vain yksi tuli vastaan: Hän ulkoilutti koiraa, ja meni metsään ennen kuin ehdin kohdille, joten en tiedä, olisiko moikannut. Uskon, että ei, koska en hymyillyt. Olin synkkämielinen, koska Chelsea Grin.
Olin kuitenkin pitkän lenkin juoksijaksi melko ovela. Melkein kuin kettu, johon ei voi luottaa sanoo se sitten mitä vain. Torstaina jaloillani oli näet tarjottavanaan vain väsynyt loikka, joten jätin väliin vakkariksi naulatun mäenjuoksentelun. Tänään iskin mäkiin melko ahneesti, ihan kuin ruskoja olisin vetänyt. Ehkä se on juuri tuo mäenjuoksentelu, joka ravitsee hymyä. Yhtenä sunnuntaina tuntui sellaiselta, että olisin mennyt seitinohuen seinän läpi (viikko sitten) ja yhtenä sunnuntaina lonnin 40km parin tunnin spinningin päälle FG-tuntumalla. Mutta älkää nyt kuvitelko, että mäenjuoksentelu yksin teitä pelastaa. Se on vain palanen kokonaisuudessa, jota liimaa Pepsi Max.
Tänään seuramme hyvin mieluisan leirin viimeisillä hetkillä uppouduin Tommi Martikaisen oivalliseen esitykseen. Siksi pitkää lenkkiä edelsi paljon tärkeämpien äkkäysten summa, joista olisi ollut itselleni paljon apua, jos käytössäni olisi aikakone. Olisin tavannut itseni 20 vuoden sitten opastaen, että lepää enemmän, mutta älä himmaile ennen pääkisoja (maraton olisi poikkeus). Silloin minäni olisi varmaan todennut, että "haista sinä kunnon tuhnu, vanha äijä" ja hukkaan olisi mennyt opastus. Martikaista kuunnellessa ajauduin hetkiin, joista muistan elävästi sen kun hyvä kunto ei kisassa pysäyttänytkään kelloa aiempaa aikaisemmin. Olisin voinut kokeilla tuollaista viimeisen viikon vauhdittamista sen sijaan, että vain olla möllötin (silloin möllötys oli noin 80-120km juoksua viikossa, nykyään se tarkoittaa sohvalla oleilua). Kolmannen äkkäyksen otan käyttöön nyt. Se on se, että laitan myllyn pyörimään.
Laitan tähän loppuun tämän.
Siinä sivussa tossu on ollut syönnillään ja traineri on saanut kerätä kellarin pölyt. Ihan kiva suhde on tuo, koska se palvelee toukokuista NUTS Karhunkierroksen 80km:n siivua. Fyysisesti voinkin siihen valmistautua juoksemalla, mutta henkinen puoli on eri. Tämä jälkimmäinen ei vissiin ole vahvuuteni, mutta arvaako sitä nyt niin analysoida. Mittaan sen sitten toukokuussa. Henkistä puolta ei kuitenkaan ole murskannut se, että muutamana päivänä juoksu on tuntunut niin hyvältä, että hymyilyksi on mennyt. Vähän hölmöksi taitavat nuo naapurit (paitsi Risto) luulla, kun tuossa se taas juoksee ja hymyilee vaan. Eipä ole uusi tuo maine. Kyllä ne aiemmikin kylillä mutisivat, että vähän taitaa olla yksinkertainen, kun juoksee ja hymyilee. Kerran ajokoiraksi sanoivat kun oli ihan hampaat näkyvissä. Tiedä sitten, että olivatko kädenheilutukset ihan tervehdyksiä vai "mene nyt vain poispäin" -viittelöintejä. En minä sellaisesta niin piitannut kun nuoreen kuoreeni piilouduin. Sanon nyt kuitenkin näiden nimettömien kylien puolesta, että ei siellä yleensä montaa ihmistä vastaan tullut ja siksi älkää yleistäkö kun kylillä käytte hymyilemässä.
Pohdin tätä viimeistä tänään tovin pitkällä lenkillä. Sitä aiemmin pohdin menneitä tiistaina kiinalaisella lounaalla ja perjantaina tuttuni TP:n keikalla. Kummallakin kerralla ajatukset olivat tätä päivää haikeammat, mutta lämpimät. Mutta palaan nyt pitkän ääreen. Vain yksi tuli vastaan: Hän ulkoilutti koiraa, ja meni metsään ennen kuin ehdin kohdille, joten en tiedä, olisiko moikannut. Uskon, että ei, koska en hymyillyt. Olin synkkämielinen, koska Chelsea Grin.
Olin kuitenkin pitkän lenkin juoksijaksi melko ovela. Melkein kuin kettu, johon ei voi luottaa sanoo se sitten mitä vain. Torstaina jaloillani oli näet tarjottavanaan vain väsynyt loikka, joten jätin väliin vakkariksi naulatun mäenjuoksentelun. Tänään iskin mäkiin melko ahneesti, ihan kuin ruskoja olisin vetänyt. Ehkä se on juuri tuo mäenjuoksentelu, joka ravitsee hymyä. Yhtenä sunnuntaina tuntui sellaiselta, että olisin mennyt seitinohuen seinän läpi (viikko sitten) ja yhtenä sunnuntaina lonnin 40km parin tunnin spinningin päälle FG-tuntumalla. Mutta älkää nyt kuvitelko, että mäenjuoksentelu yksin teitä pelastaa. Se on vain palanen kokonaisuudessa, jota liimaa Pepsi Max.
Tänään seuramme hyvin mieluisan leirin viimeisillä hetkillä uppouduin Tommi Martikaisen oivalliseen esitykseen. Siksi pitkää lenkkiä edelsi paljon tärkeämpien äkkäysten summa, joista olisi ollut itselleni paljon apua, jos käytössäni olisi aikakone. Olisin tavannut itseni 20 vuoden sitten opastaen, että lepää enemmän, mutta älä himmaile ennen pääkisoja (maraton olisi poikkeus). Silloin minäni olisi varmaan todennut, että "haista sinä kunnon tuhnu, vanha äijä" ja hukkaan olisi mennyt opastus. Martikaista kuunnellessa ajauduin hetkiin, joista muistan elävästi sen kun hyvä kunto ei kisassa pysäyttänytkään kelloa aiempaa aikaisemmin. Olisin voinut kokeilla tuollaista viimeisen viikon vauhdittamista sen sijaan, että vain olla möllötin (silloin möllötys oli noin 80-120km juoksua viikossa, nykyään se tarkoittaa sohvalla oleilua). Kolmannen äkkäyksen otan käyttöön nyt. Se on se, että laitan myllyn pyörimään.
Laitan tähän loppuun tämän.
Sunday, January 1, 2017
Heitteille jätetty
Sinne se 2016 solahti. Katosi menneisyyteen vaivattomasti kuin hiki suihkussa. Mukava se oli, mutta on enää vain kirkas muisto. Enemmänkin ajan tehtävä on kullata se ennen kuin kello alkaa haperruttaa harvoja juonteita, jotka vuodesta 2016 ovat tallella. Oli viime vuonna toki häijyt hetkensä, mutta ei se kaikkinensa ihan saha vuosi ollut. Niin että hyvää uutta vuotta vaan kaikille!
Jos nyt vähän rikkoo tasakulkuisuutta, niin esimerkiksi törsäsin vähän turhaksi. Ostin uuden märkäpuvun saksittavaksi. Sitten kerran tai toisenkin ostin isomman karkkipussin vaikka tarjolla olisi ollut pienempikin. Oli niistä iloa pidempään, mutta kyllä ne nopeasti katosivat 3D-laajentuneeseen olemukseeni. Kyllä minä vähän myös pelasin viime vuonna: Iskin rulettipyödälle terveyteni, mutta onneksi hävisin sen pelin. Niin ja jos oikein muistan taisin myös työmatkapyöräillä kahdesti auton alle. Ehkä toinen oli ehta auton alitus, toisella kerralla auto tavallaan jäi eteeni. Ensimmäisessä hitissä uudistui takakiekko, jälkimmäisessä se takavaihtajan roikotin, jota ei ole näemmä vieläkään millään tavalla standardoitu.
Oikein positiivista on, että käytössä olevien pyörien kumit hajosivat edellisvuoteen verrattuna paljon harvemmin. Lisäksi osasin hassuttaa itseäni niin, että menin viiden viikon treenillä ja flunssan keskellä kokeilemaan, notta kulkeeko Ironman. No ei kulkenut, ja ehkä se nyt on sitten jo käsitelty. Tämän harrastamishönöilyn ohella onnea on ollut vastata useisiin haastaviin kysymyksiin asioista, joita aikuisena ei enää osaa kyseenalaistaa. Siinä on oppinut arvostamaan elämää vähän laajemminkin kuin vain peilikuvansa ylä- ja alamäkinä.
Vuosi 2016 numeroina (ei ole tässä ihan kaikki, mutta en nyt jaksa niitä päivittää tarkemmin kun ketää ei oikeasti kiinnosta):
Juoksua: 2342km
Pyöräilyä: 3548km
Uintia: 144km
Kunnon piiritystä: 15h
Triathlonkisat 2kpl: Säkylän olympiamatka ja Kööpenhaminan Ironman
Seikkailukisat 1 kpl: Kisko Hard Day
Swimrun-kisat 2kpl: Porkkala (lämmin) ja Solvalla (kylmä)
Harjoitustunteja: 435h
Sairaspäivät: 58
1 ennätyselopaino
2 auton alle jäämistä
1 oikein hyvä flow suunnistuskisassa
4 juoksukisan tapaista suoritusta
2 ulkomailla asti mokattua Strava-pätkän hakua
Jos hyvin menee, niin tulevana toukokuuna ensi vuoden listaan päivittyy urheilusuoritus, jota en ole vielä koskaan kokeillut, vaikka kiivaasti sellaiseen meinasin panostaa kesällä 1995.
Tuo joulupukki oli opastanut tonttujaan seivaamaan osan lahjoista pannuhuoneeseemme. Sieltä niitä aattona noutaessani huomasin jättäneeni heittelle tuon tt-pyöräni. Siellä se nojaili surkeana. Ilen laukusta sen purin, kokosin pystyyn, ja jätin möllöttämään sokeriliemisenä ja geelistä turpeana siihen paikkaan. Ketjutkin ovat laittamatta. Ehkä se on ensi kesänä enää vain apea, eikä lainkaan nopea.
Jos nyt vähän rikkoo tasakulkuisuutta, niin esimerkiksi törsäsin vähän turhaksi. Ostin uuden märkäpuvun saksittavaksi. Sitten kerran tai toisenkin ostin isomman karkkipussin vaikka tarjolla olisi ollut pienempikin. Oli niistä iloa pidempään, mutta kyllä ne nopeasti katosivat 3D-laajentuneeseen olemukseeni. Kyllä minä vähän myös pelasin viime vuonna: Iskin rulettipyödälle terveyteni, mutta onneksi hävisin sen pelin. Niin ja jos oikein muistan taisin myös työmatkapyöräillä kahdesti auton alle. Ehkä toinen oli ehta auton alitus, toisella kerralla auto tavallaan jäi eteeni. Ensimmäisessä hitissä uudistui takakiekko, jälkimmäisessä se takavaihtajan roikotin, jota ei ole näemmä vieläkään millään tavalla standardoitu.
Oikein positiivista on, että käytössä olevien pyörien kumit hajosivat edellisvuoteen verrattuna paljon harvemmin. Lisäksi osasin hassuttaa itseäni niin, että menin viiden viikon treenillä ja flunssan keskellä kokeilemaan, notta kulkeeko Ironman. No ei kulkenut, ja ehkä se nyt on sitten jo käsitelty. Tämän harrastamishönöilyn ohella onnea on ollut vastata useisiin haastaviin kysymyksiin asioista, joita aikuisena ei enää osaa kyseenalaistaa. Siinä on oppinut arvostamaan elämää vähän laajemminkin kuin vain peilikuvansa ylä- ja alamäkinä.
Vuosi 2016 numeroina (ei ole tässä ihan kaikki, mutta en nyt jaksa niitä päivittää tarkemmin kun ketää ei oikeasti kiinnosta):
Juoksua: 2342km
Pyöräilyä: 3548km
Uintia: 144km
Kunnon piiritystä: 15h
Triathlonkisat 2kpl: Säkylän olympiamatka ja Kööpenhaminan Ironman
Seikkailukisat 1 kpl: Kisko Hard Day
Swimrun-kisat 2kpl: Porkkala (lämmin) ja Solvalla (kylmä)
Harjoitustunteja: 435h
Sairaspäivät: 58
1 ennätyselopaino
2 auton alle jäämistä
1 oikein hyvä flow suunnistuskisassa
4 juoksukisan tapaista suoritusta
2 ulkomailla asti mokattua Strava-pätkän hakua
Jos hyvin menee, niin tulevana toukokuuna ensi vuoden listaan päivittyy urheilusuoritus, jota en ole vielä koskaan kokeillut, vaikka kiivaasti sellaiseen meinasin panostaa kesällä 1995.
Tuo joulupukki oli opastanut tonttujaan seivaamaan osan lahjoista pannuhuoneeseemme. Sieltä niitä aattona noutaessani huomasin jättäneeni heittelle tuon tt-pyöräni. Siellä se nojaili surkeana. Ilen laukusta sen purin, kokosin pystyyn, ja jätin möllöttämään sokeriliemisenä ja geelistä turpeana siihen paikkaan. Ketjutkin ovat laittamatta. Ehkä se on ensi kesänä enää vain apea, eikä lainkaan nopea.
Wednesday, November 16, 2016
Sanattomaksi palkittu
Kävipä niin, että näin sydämeni. Eilen illalla sen tapasin tietokoneen näytöllä möllöttämässä jykevänä ja pallomaisena. Ei ollut alkuunkaan sellainen kuin paperille piirretään. Ei edes punainen vaan ihan harmaakin oli, koska keuhkoröntgen.
Sydämeni äärelle minut saattoi Luodon Malja. Nykyään kun tapana on oikaista syy-seuraus -suhteiden päättelyissä ja joukko-opissa sen enempää asioita järkeilemättä, voin väittää näin, vaikka väite ei olisikaan totta. Kauden päättäjäisissä sanattomaksi minut teki hetki, jona vastaanotin tämän arvokkaan kiertopalkinnon. Suuri kiitos siitä!
Maljan vastaanotettuani olen keskittynyt sairastelemaan. Samalla ennen päättäjäisiä alkanut kunnon tiriseminen tyrehtyi kuin rasvapalo kankaalla. Sen perään olen kuntoillut kipeänä pari-kolme viikkoa. Iltapäivisin olen saavuttanut kylmähorkan ja silti todennut, että käyn juoksemaan/uimaan. Kävin muun muassa romahtamassa rogaining-kisassa Raisiossa ja selvisin hädin tuskin kotiin vetämästäni spinning-treenistä. Omaniin suuntautuneella työmatkalla kävin pakolla juoksemassa, että sain eksoottisen merkinnän Stravaan. Motivaatio on siis kohdillaan. Eivät nämä kuitenkaan ole kummoisiakaan saavutuksia, mutta ne kannustivat käymään lääkärillä. Sinne jaksoin eilen ja palasin kotiin häntä koipien välissä - lepäämään käski. Ja astmalääkkeilemään. Mitä norjalaiset edellä, sitä tässä perässä.
Ehkä nyt sanoakseni jotain positiivista niin kehun olevani ennätysmies: Minua ei ole vielä koskaan ollut näin paljon. Nostan sille huulirasvaa ja suklaapirtelön.
Kissa-asiat kuulemma vieläkin lämmittävät mieltä pahoja korppeja enemmän. Tässä kuva kissasta, joka läpikulki meillä vuonna 2008 Marylandissä. Luulen, että sen nimi ei ollut Urpo eikä Kettu Koljander.
Sydämeni äärelle minut saattoi Luodon Malja. Nykyään kun tapana on oikaista syy-seuraus -suhteiden päättelyissä ja joukko-opissa sen enempää asioita järkeilemättä, voin väittää näin, vaikka väite ei olisikaan totta. Kauden päättäjäisissä sanattomaksi minut teki hetki, jona vastaanotin tämän arvokkaan kiertopalkinnon. Suuri kiitos siitä!
Maljan vastaanotettuani olen keskittynyt sairastelemaan. Samalla ennen päättäjäisiä alkanut kunnon tiriseminen tyrehtyi kuin rasvapalo kankaalla. Sen perään olen kuntoillut kipeänä pari-kolme viikkoa. Iltapäivisin olen saavuttanut kylmähorkan ja silti todennut, että käyn juoksemaan/uimaan. Kävin muun muassa romahtamassa rogaining-kisassa Raisiossa ja selvisin hädin tuskin kotiin vetämästäni spinning-treenistä. Omaniin suuntautuneella työmatkalla kävin pakolla juoksemassa, että sain eksoottisen merkinnän Stravaan. Motivaatio on siis kohdillaan. Eivät nämä kuitenkaan ole kummoisiakaan saavutuksia, mutta ne kannustivat käymään lääkärillä. Sinne jaksoin eilen ja palasin kotiin häntä koipien välissä - lepäämään käski. Ja astmalääkkeilemään. Mitä norjalaiset edellä, sitä tässä perässä.
Ehkä nyt sanoakseni jotain positiivista niin kehun olevani ennätysmies: Minua ei ole vielä koskaan ollut näin paljon. Nostan sille huulirasvaa ja suklaapirtelön.
Kissa-asiat kuulemma vieläkin lämmittävät mieltä pahoja korppeja enemmän. Tässä kuva kissasta, joka läpikulki meillä vuonna 2008 Marylandissä. Luulen, että sen nimi ei ollut Urpo eikä Kettu Koljander.
Saturday, October 8, 2016
Tendinosis
Kävi elokuun lopussa mielessä sellainen pieni ajatus, mutta onneksi se ei realistisoitunut kauden toiseksi Ironmaniksi. Kehoni jatkoi köhimistään niin, että yksi seikkailukisakin jäi väliin. Ajatuksia aina tulvii, mutta ei ollut kovin realistista olettaa koettelevansa onneaan Barcelonassa. Hyvä niin. Nyt voin ihan tyytyväisenä jättää sen matkan taakseni ja harrastaa lajikatalogin muita matkoja ja muita lajeja. Jotain kyykkää ja sellaista. Perinnelajeja lähinnä. Ja penkkiurheilua: Nyt Ilkka ja moni muu siellä Havajilla kolmiottelee. Siinä menee tämä yö.
Ironman-kokemustani, siis ei kisaa, vaan kokemusta edeltänyt flunssa ei tosiaan hellittänyt ihan helpolla kotiin palauttuani. Mutta se on nyt tuollaista mennyttä ja suuntaan ilolla kohti uusia pettymyksiä.
Tosin mikään pettymys ei ollut Solvalla Swimrun, tämä 5,5 tunnin parisuhdeaika lutuisessa Nuuksion kansallispuistossa juosten ja aika ajoin 12-13 asteiseen veteen pulahdellen. Sieltä hankimme kolmossijan, mikä oli meille yllätys, mutta se oli myös aiemmin suoritetun Porkkala Swimrunin kopio sijoitukseltaan. Henkilökohtaiseksi palkinnoksi siunautui oikean käsivarren jännetuppitulehdus, jonka aiheuttama narina on jo onneksi laantunut. Siinä matkalla kohti maalia, jossain 3.5 tunnin paikkeilla, kaaduin käsivarren päälle siten, että kivi ja mustelma mahtuivat kuvaan. Mutta sitä enemmän jänteen rasitti lättäriuinti, koska vähän voimaa.
Mutta nyt vastoin mitään trendiä ja suunnittelematta juoksu maistuu. En olisi pahoillani, jos sanoisin, että jopa kulkee. Ei se 10km testijuoksussa vielä näy, otaksun, mutta tuntuma on mukava. Tossuista ei ole kiinni tämä, koska nekin ovat vanhat, jo kertaalle seinään naulatut New Balancen kisaluukkarit. Ehkäpä juoksu maittaa, koska en ole sitä hirveästi tässä jaksanut toteuttaa. Kaikkinensa yhtäkkiä erilaisissa intervalleissa vauhti on ollut ennalta-arvaamattoman kovaa. Ei nyt sellaista 25-vuotiaan minän kovaa, mutta joka tapauksessa kiehtovampaa kyytiä kuin aikoihin. Lasken tämän ajan vuosina. Ajatelkaa sitä, ei vuosia vaan, että kulkee. Melkein hymyilyttää se. Kun on muutaman vuoden ajan vähän hidas, niin sitten voi olla nopea. Tässä vaiheessa haluankin kiittää valmentajaani, Stravaa, tähänastisesta nousukiidosta.
Pyörä sen sijaan ei kulje, koska se on pannuhuoneessa. Pitäisi se varmaan puhdistaakin, koska lienee pettynyt Kööpenhaminan matkastaan pyöräparka. Mutta ei ole ollut valtavasti intoa siihen. Spinning-pyörälle sen istuin vajaa viikko sitten ja ei se ihan helppoa ollut. Uimassakin kävin. Ehkä olen sittenkin kolmiolajin parissa enemmän kun on tarve. Eihän kyykkä uimalla kulje. Pitää vielä googlettaa, että pitääkö väite paikkaansa. Joku on sitä voinut tutkiakin tai jopa blogata siitä, jos on omalle kohdalle sattunut sellainen sauma, että kävi uimassa ja sitten kyykkä sujui. Karttu heilui kuin ilmaa vain.
Ironman-kokemustani, siis ei kisaa, vaan kokemusta edeltänyt flunssa ei tosiaan hellittänyt ihan helpolla kotiin palauttuani. Mutta se on nyt tuollaista mennyttä ja suuntaan ilolla kohti uusia pettymyksiä.
Tosin mikään pettymys ei ollut Solvalla Swimrun, tämä 5,5 tunnin parisuhdeaika lutuisessa Nuuksion kansallispuistossa juosten ja aika ajoin 12-13 asteiseen veteen pulahdellen. Sieltä hankimme kolmossijan, mikä oli meille yllätys, mutta se oli myös aiemmin suoritetun Porkkala Swimrunin kopio sijoitukseltaan. Henkilökohtaiseksi palkinnoksi siunautui oikean käsivarren jännetuppitulehdus, jonka aiheuttama narina on jo onneksi laantunut. Siinä matkalla kohti maalia, jossain 3.5 tunnin paikkeilla, kaaduin käsivarren päälle siten, että kivi ja mustelma mahtuivat kuvaan. Mutta sitä enemmän jänteen rasitti lättäriuinti, koska vähän voimaa.
Pyörä sen sijaan ei kulje, koska se on pannuhuoneessa. Pitäisi se varmaan puhdistaakin, koska lienee pettynyt Kööpenhaminan matkastaan pyöräparka. Mutta ei ole ollut valtavasti intoa siihen. Spinning-pyörälle sen istuin vajaa viikko sitten ja ei se ihan helppoa ollut. Uimassakin kävin. Ehkä olen sittenkin kolmiolajin parissa enemmän kun on tarve. Eihän kyykkä uimalla kulje. Pitää vielä googlettaa, että pitääkö väite paikkaansa. Joku on sitä voinut tutkiakin tai jopa blogata siitä, jos on omalle kohdalle sattunut sellainen sauma, että kävi uimassa ja sitten kyykkä sujui. Karttu heilui kuin ilmaa vain.
Sitten torstaina ihan kesken työpäivää hammaslääkäri sanoi, että "reikiä nolla". Tai ihan eri sanoin sen kertoi, kun tuo on mainoksesta, mutta ilmaisun sisältö oli tuo. Siis sama kuin mainoksessa. Ehkä nyt on hyvä näyttää tässä kuva kivestä, joka ei ole hampaasta, vaan rokkilogo.
Subscribe to:
Posts (Atom)